TÄÄ HYVÄLTÄ NÄYTTÄÄ!

Meillä oli tänään opettajien ja ohjaajien suunnittelupäivä. Niitä on opettajilla kaksi ja ohjaajilla yksi. Pitkään kaikilla oli yksi, mutta kikyn myötä kaksi suunnittelupäivää jäi elämään. Muistat toki kikyn? Hyvä niin. Ehdimme saada talon järjestykseen ennen asiakkaiden tuloa.

Sivistystoimen johto oli järjestänyt jo perinteeksi muodostuneen koko kaupungin opettajien yhteisen osuuden. Kaikki opet ja reksit yhdessä. Olimme Hyvinkää-salissa, koska sinne me kaikki mahdumme. Opetussuunnitelmaan on vaivihkaa ujutettu passivoituneen nuorison pelastajaksi uusi luku. Liikunnallinen koulupäivä. Kuulimme siitä luennon. Luennon pitäjä kertoi, kuinka pienillä asioilla saamme lapsiin ja nuoriin liikettä koulupäivän aikana. Hän kertoi, ettei tämä ole enää vapaaehtoista, vaan pakollista. Normi, ei hanke.

Kun monisteen liimaa pulpetin pohjaan, joutuu oppilas menemään kyykkyyn nähdäkseen kysymykset. Loistovinkkejä oli kymmeniä.

Ei minulla ole mitään koulupäivän liikunnallistamista vastaan. Jotain täytyy yrittää ja hoitaahan koulu jo kymmeniä muita ennen muille tahoille kuuluvia vastuita. Tämä menee kätevästi siellä joukossa. Samaan konkurssiin.

Luennoitsijan jälkeen tuli yllätysesiintyjä. Stand up – koomikko Mikko Vaismaa. Hän oli oikeasti hauska.

Tämä oli hyvä….

”Vanhemmat tuovat lapsensa kotoa kilometrin matkan autolla koulun pääovelle ja lapset menevät luokassa kyykkyyn. Nuoriso on pelastettu.”

Osui ytimeen – ajan hengen ytimeen. Mikko on kova jätkä. Se pelasi nuorempana lentopalloa.

Blogista tehtiin paikallislehteen juttu. Toimittaja oli asiallinen ja ammattitaitoinen. Arvostan etenkin toimittajia, jotka eivät tarvitse erikseen valokuvaajaa. Toni ei apuja kaipaa. Sekä kirjoittaminen, että valokuvaaminen sujuu. Minustakin hän sai kohtuullisia otoksia, vaikka huomioni keskittyikin pulleisiin poskiini. Nuorena ne olivat kuopalla. Kuin Martti Vainiolla. Nykyisin poskeni kertovat kuinka olen elänyt. Viisi olutta, salamipitsa ja 400 grammaa irtokarkkeja. Aamulla peilikuva on karsea. Posket kapenevat aavistuksen seuraavan viikon aikana. Paasto ja 20 000 askelta päivässä. Sen se vaatii. Ja taas on perjantai. Resetoidaan posket uudelleen ja hiivitään kohti rotkon rauhaa. Kierrän kehää. Naamani on armoton peili. Sitä ei lahjota.

Pelkäsin lehtijutun julkaisemisesta aiheutuvaa jotain. Oikeastaan pitkään aikaan, en ole ollut niin peloissani. Toimittaja Tonilla oli vilpittömän hyväntahtoiset motiivit ja ajattelin, että taas elämässäni törmäsin hyvään ihmiseen. Tiedostan. Jos Vehkojan koulussa tapahtuu jotain ikävää ja Tonille annetaan homma hoidettavaksi, hän tekee työnsä. Silloin ei silitellä myötäkarvaan. Hän hoitaa työnsä niin kuin se on hoidettava. En minä ole naiivi. Mutta jos hetkiin on hyvä tarttua ja hyvä hetki osuu kohdalle, ei siitä tarvitse pois pyrkiä. Pysähtyy ja on kiitollinen. Jos tilanne on huomenna toisin, niin sitten tilanne on huomenna toisin. Ei siitä kannata nyt murhetta kantaa.

Jos olen raivorehellinen, niin olenhan minä saanut tästä kahden vuoden matkasta valtavasti. Sitä on vaikea kuvailla. Siinä sekoittuu valtava tarve kertoa oma tarina ja nauraa nykyisyydelle.

Mieti.

Jos ahdistusta aiheuttavat hormonit olisivat nestemäisiä, olisi kahdenkymmenen litran ämpäri läikkynyt yli. Kansan kynttilä. Esimerkki. Rehtori. Auktoriteetti. Instituutio. Surulliset retket Hyvinkään yössä, joista ei jäänyt harmaalle aivokuorelle muistijälkiä. Kännykkäaika. Videotallenteita keräillään.

”Vittu mä julkaisen susta aika saatanan nolon videon Hyvinkään ilmoitustaululle.”

Niin se sanoi.

Ämpäri läikkyy. Putosin polvilleni. Unta oli turha odottaa. Katselin yöllä sängyssä somesta videoita, eri alustoilta. Onko se julkaistu? Onko se olemassa? Mitä minä siinä teen?

Alkoholi on oikeudenmukainen kaiffari. Se ei katso varallisuutta, ei asemaa. Jos se jonkun haluaa nujertaa, sen se tekee. Pankkitilin saldolla ei ole vitunkaan merkitystä. Jos se tahtoo nujertaa ja maaperä on otollinen, näin tapahtuu.

Kun aloitin blogijuttujen kirjoittamisen, alkoi ämpäri vuotamaan. Siihen tuli reikä. Se reikä oli vapahduksen reikä. Vapahdus on juhlallinen ja raamatullinen substantiivi, mutta se kuvaa tilannetta helvetin hyvin. Mitä enemmän kirjoitin, sitä kepeämmältä taakka tuntui.

Kävin Ratinan stadionilla Eppujen konsertissa vuonna 2016. Reissu ei ollut voimaannuttava. Se vei voimat ja synnytti valtavan häpeän. Törttöilin kuin pelle. Ei ollut hauskaa. Olin syvällä.

Palasin Ratinaan kymmenen vuoden jälkeen. Eput esiintyi. Minulla oli valtavan hauskaa. Kamujen kanssa naurettiin. Kylkiluut (melkein) katkeilivat nauramisen seurauksena. Nautin ystävistä ja heidän helvetin typeristä jutuistaan. Juhlin niin kuin juhlia pitää.

Lauri ja minä saimme yöllä kyydin Hyvinkäälle. Akseli haki velekamersulla. Heräsin aamulla pienessä kohmelossa hymy huulilla. Mä osasin!

Ihmiset tekevät kilvan puhdistautumisriittejään. He löytävät onnen ja elämälleen merkityksen. Hylkäämällä somen ja jättämällä alkoholin he kokevat täyttymyksen. ”Mies joka ei osannut leikkiä” kokee leikkivänsä selaamalla somea. Olemalla sitä kautta yhteyksissä lapsuuden ystäviin ja katsomalla sikoja, jotka saavat nauttia sikamaisesta elämästään niin kauan kuin elon päiviä riittää. Koputtamalla puuta totean, että virkistysjuoma alkoholin siivittämänä onnistun taas viettämään aikaa parhaiden ystävieni kanssa. Ja leikin. Höpöttelen kummia juttuja kuten aikoinaan ja kamut kikattavat. Suljen korkin kun aika on ja herään hymy huulilla Kuningasvuoressa.

 Ei – tämä ei ole oodi somelle ja viinalle. Tämä on pieni positiivinen taputus olkapäälleni; ”hyvä poika!”

Nöyrä kiitos teille kaikille.

Onpas hyvä olla.