Ei ole vaihtoehtoja - äiti on mahtava
Ajaudumme tai päämääräisesti hakeudumme johonkin ammattiin. Joku ei pääse koskaan haluamaansa. Yrittää toiseen tai kolmanteen vaihtoehtoon. Toivottavasti löytää kelvollisen. Että vaan jaksaisi. Nykyisin ammatit vaihtuvat. Z-sukupolvi on siihen tottunut. Minä en.
Minulla oli 80-luvulla useita ystäviä, jotka olivat töissä Varkauden paperitehtaassa. Ne vihasivat työtään. Työ oli pelkästään ja ainoastaan rahanansaitsemiskeino. Kahlasivat kolmessa vuorossa selluloosaliemessä, mutta liksa oli kova. Varkaudessa oli ammattikoulussa oma linjansa, joka päätyi eläketyösuhteeseen. Alsti (Ahlström), myöhemmin Enso piti omistaan huolta. Juice kertoi mulle palkkansa. Ei se Juice, vaikka sukunimikin oli Leskinen ja oli kotoisin Juankoskelta.
”Ei hitto!”
Sillä palkkakuitilla pyyhittiin monen korkeasti koulutetun hiet otsalta. Tuplat. Lisäksi heille tarjottiin lukuisia etuja – osakkeita ja ilmaisia golfetuja. Miksi helvetissä minä opiskelin? Miksi en mennyt kahlaamaan selluloosaliemeen? Heidän tarinansa päättyi huonosti. Tehtaat siirrettiin Kiinaan ja Uruguayhin.
Tiikeri ei pääse raidoistaan. Niinhän viisastellaan. Väitän, että valikoitunut ammatti muuttaa ihmistä. Jos professio vaatii äärimmäistä tarkkuutta, siihen kouliintuu. Epätarkat eivät pärjää. On oltava tarkka. Pärjäämisen arvosana ei määrity sen mukaan, kuinka kiva olet kollegoille. Jos olet helvetin tarkka, loistat. Epätarkat ja mukavat eivät pärjää. Mukavuudesta ja asiakaspalvelusta ei saa pinnoja. Tarkkuus on prioriteettilistan ylivoimainen ykkönen.
Rehtorin työssä piti ensin palvella kaikkia hyvin, kunnes tajusin, ettei se ole mahdollista. Tajusin, että on priorisoitava. Helvetin vaikeaa. En millään ehdi miellyttämään kaikkia. Minun on VALITTAVA. Opettaja, oppilas, huoltaja, sidosryhmä vai henkilöstö? Järjestys vaihtelee ja valinnan tekeminen vaikeaa.
Onko kiroamani aika tehnyt sen, että keskitymme vääriin asioihin? Meidät on pakotettu keskittymään epäolennaisuuksiin? Emmekö voi muuta? Rehtorin työ kuluu oikeuksiaan vaativien huoltajien rauhoittelemiseen, järjettömään hallintoon, valitusten vastaamisiin – tekojemme kyttääminen on ylittänyt kohtuuden. Koen, että päällämme leijailee valtaisa epäluottamus. Olen alkanut miettimään, käytänkö työaikaani väärin.
Minulla on rehtorina kahdenkymmenenviiden vuoden kokemus. En haluaisi olla institutionaalisen kulttuuriperinnön vanki. Rehtorin kaltoin kohtelema ihminen näkee minussa oman rehtorinsa. Kolmenkymmenen vuoden takaa. Kamppailuun on turha ryhtyä. Edustan mulkkujen ammattiryhmää. Peli on pelattu.
Rexi on ollut aina surkea, mutta tunnelma on nyt tyystin erilainen. Olemme olleet yläkoulun oppilaille aina homoja, mutta aikuisten tarve haastaa rehtori-instituutio on tuonut ammatinharjoittamiseen lisää jännitteitä. Älykelloni piippasi kesken rauhallisen viikonlopun. Lauantaina. Tänään. ”Olet poikkeuksellisen stressaantunut.”
Palaan vielä siihen siihen randomtyyppiin, joka käynnisti viimeisimmän somemyrskyn. Hän on on ammattiyhdistysaktiivi. Hän on kovin innostunut tekemästäni epäpätevän opettajan valinnasta. Hän teki tietopyynnön. Suomessa ei enää vehtailla. Jokaisella ihmisellä on oikeus haastaa mikä tahansa julkinen hallinnollinen päätös. Äärimmäisen järkevä yhteiskunnallinen siirto – nyt eivät enää johtajat juhli. Valtaa siirretään kansalle ja ne harvat, jotka jaksavat, tyytyvät osaansa. Tarkoitan vastuunkantajia.
Kannustan teitä valittamaan. Tarvitsemme yhdenvertaisen, objektiivisen ja läpinäkyvän päätöksenteon. Yhdenvertaisen Suomen. Saunan lauteilla ei enää istuilla. Saunaan kannattaa mennä aina yksin. Muuten vaarana on suhmurointi. Kaljapäissään heteromiehet tekevät pahoja juttuja. Tarkoitan salaisia ”nämä jäävät näiden seinien sisälle” – diilejä.
Ansiovertailu, haastattelumuistio ja kaikkien hakijoiden hakemukset. Sen sijaan, että tekisin jotain hyödyllistä oppilaiden eteen, keräilen virka-aikana randomtyypin pyytämiä tietoja. Koska vitutukseni on niin korkealla, tiuskin. Syyttömille. Prkl.
Tiedätkö lukijani, että kouluissa me rehtorit keskitymme yhä enemmän epäolennaisiin ja oppilaiden kannalta toissijaisiin asioihin. Niihin asioihin, jotka avoin yhteiskuntamme mahdollistaa. Se kaikki on pois sinun lapseltasi, mikäli hän on peruskoulussa. Harmittaa.
Voisinhan minä viettää työaikaani enemmän luokissa oppilaiden kanssa. Työ, jota rakastan. Voisin kehittää kouluumme mukavia juttuja. Olla opettajille läsnä. Paskaduunin hoitaisin iltaisin.
Olen jakanut työn kolmeen sektoriin; paska duuni, perusduuni ja kehittäminen. Arvaat varmaan, että vietän työaikani yhä enemmän kahdessa ensimmäisessä.
Jos alan venyttämään työpäivää pitkälle iltaan, voin unohtaa penkkipunnerruksen. Voin unohtaa myös vapaa-ajan tuottaman stressin. Eteenpäin sekin.
Mihin tämä johtaisi?
Työpäiväni venyvät kohtuuttoman pitkiksi. En ole leipäpappi, mutta tiedän että tosi elämä on jossain muualla kuin Vehkojan koulussa.
”Mä en ole koskaan täysin ymmärtänyt millainen äiti minulla on. Muistan lapsuudestani ja nuoruudestani tilanteita. Halusin antaa periksi. Lentopallo, koulu, parisuhde. Nyt ylös ja ravakkaan, se sanoi. Hommat hoidetaan. Se käsky oli velvoittava. Nousin ylös. Itseään säästelemättä hän on tehnyt kaiken meidän eteemme. Geeniyhdistelmä sen soluissa on poikkeuksellinen. Sä tiedät ihmistyypin, joka nousee joka aamu. Hoitaa rutiinit ja haluaa rakkailleen parasta. Ei hän todellakaan pohdi oliko hän nainen, joka ei lapsena osannut leikkiä. Ei hänellä ole moiseen joutavuuteen aikaa. On oltava omaishoitaja, äiti, isoäiti, isoisoäiti ja ystävä. On kipuja, on suruja ja rakas kaikkoaa viereltä. Silti hän jaksaa."