JUMALANI LENTOPALLO

Olen lentopallohullu.

Aloitin lentopallon 8-vuotiaana Joroisten urheilijoissa Raimo Vaskelaisen valmennettavissa. Liikunnanopettaja sanoi, että mene sinne. Minä menin.

Joroisten urheilijoiden miesten edustusjoukkue pelasi tuolloin III-sarjaa. Tuolloin pisteen sai vain omalla syöttövuorolla ja pelit saattoivat kestää kolme tuntia. Katsoin kaikki pelit alusta loppuun ja kannustin. ”Tohtori” syötti jännällä alakauttatekniikalla pitkiä leijasyöttöjä, joiden kanssa vastustajat olivat vaikeuksissa. Hyppysyötöistä ei oltu nähty edes unta. Pallo ei saanut osua verkkoon. Se olisi ollut virhe. Syötöt nostettiin vain hihalyönnillä. Sormilyönti olisi ollut virhe. Syöttää sai vain syöttöruudusta. Palloa ei saanut potkaista. Ja niin edelleen. Lentopallo oli 80-luvulla aivan eri peli, kuin tänään Ranskaa vastaan. Mä olen nähnyt muutoksen. Olen elänyt muutoksen.

”Tohtori” pelasi Joy:ssa lentopalloa. Hän oli myös koululääkäri ja hän tsekkasi määräaikaistarkastuksena kivekseni, joita ei löytynyt. Myös lihavuuteni oli lääkärin agendalla. Sain lähetteen Savonlinnan keskussairaalaan ja pelkäsin ”tohtoria”, vaikka mukava mies olikin. Ja syötti saakelin vaikeita aloitussyöttöjä. Haaveilin III sarjan passariurasta.

 Jos meillä oli urheilutalolla samaan aikaan treenit miesten ykkösjoukkueen kanssa, pelkäsin josko ”tohtori” tulee puhumaan kaikkien kuullen lihavuusongelmastani ja kiveksistä, joita ei ollut löytänyt. Savonlinnassa oli taitavampi tohtori. Hän löysi kivekset kymmenessä sekunnissa ja lihavuuskaan ei ollut terminaalihoitovaiheessa. Savonlinna reissun jälkeen aloin moikkaamaan ”tohtorille” vahingoniloisena. Mikä se on tuommoinen lääkäri, joka ei edes palleja löydä.

Joroisten naapurikunta on Varkaus. Sieltä alkoi kuulua ihmeellisiä tarinoita. Varkauden Tarmo oli noussut ykkössarjaan ja nousu pääsarjaankin olisi lähellä. Yleispelaaja Petteri Häyrisestä liikkui hämmentäviä juttuja. Jumalasta seuraava. Löi kolmen metrin viivan takaa ”kolmeen metriin” vastustajan puolelle tajuttoman korkealta. Ymmärrän, ettet ymmärrä, mutta se oli täysin poikkeuksellista. Vastustajajoukkueen pelaajalta oli lähtenyt taju Petterin lyönnin voimasta. Nykyisin Petterin poika Eetu voittaa mestaruuksia Loimaan hurrikaanissa.

Kerran Petteri tuli katsomaan Joroisten urheilijoiden III - sarjaottelua. Silmäni meinasivat pudota lattialle. Tuijotin elävää legendaa enemmän kuin itse ottelua. Sillä oli kyynärsauvat. Oli varmaan muljauttanut nilkkansa.

Pelasin myös pesäpalloa. Olin siinä paska. En vieläkään ymmärrä, miksi en lajia oppinut. Heitin kuin Sinersaari, mutta muut taidot eivät kehittyneet. Voima ei ohjautunut lyödessäni pelivälineeseen. Nykyisin Ruutu+ selostajat eivät käytä pallosta enää nimitystä pallo. Pallo on peliväline. Pesäpallolyönti on tekniikkalaji. Voimailutulokseni ovat nykyisin kohtuullista tasoa, mutta lyöntini ovat edelleen lehmänhenkäyksiä. Kahdeksasluokkalainen 50-kiloinen Tahkojuniori lyö selkeästi lujempaa. Pesäpallo alkoi siis jäädä. Sydän sykki koko ajan kiihkeämmin lentopallolle.

Muutimme v. 86 Varkauteen. Matkalla kuuntelimme radiosta, kun Mikkelissä lopulta räjähti. Ihmisiä kuoli. Jollain oli paha olo.

Tarmo pelasi pääsarjassa. Menin rohkeasti Tarmon C-junnujen treeneihin ja sain lämpimän vastaanoton. Pelikavereista tuli ystäviäni ja koska olin lyhyempi kuin muut, johtuen alkamattomasta puberteetista, minusta tehtiin passari. Pelipaikka sopi minulle hyvin. Olin siis se, joka koskee keskimäärin toisena jokaiseen palloon, ja päättää kuka tulee palloa lyömään. Pidin roolistani ja kehityin nopeasti. Joka päivä hakkasin seinään tuhat sormilyöntiä. Siitä ei tingitty. Oli sitten pelipäivä, turnaus tai treenit – 1000 sormilyöntiä. Halusin saavuttaa edes sormilyönnissä ammattilaisen tason.

Harri Vänni piti meille treenit. Olimme C-ikäisiä. Vänni oli silloin Suomen paras passari. Suorapuheinen ja tyly opettajaperheen poika. Vänni laittoi meidät riviin ja käski lyödä sormilyöntejä seinää vasten. Mahdollisimman nopeasti, se huusi. Tuli jokaisen selän taakse antamaan palautteen.

Pysähtyi taakseni;

”Täydellinen.”

Tuli pissaa housuun ja passarilegenda siirtyi seuraavan luo.

Niitä sanoja en toista.

Kasvupyrähdys tuli lopulta ysiluokalla. Tuli pituutta, nopeutta ja voimaa. Otin toiset kiinni ja treenasin kuin mielipuoli. Punttia, joukkuetreenejä, hyppyjä, omakohtaista lajitreeniä, juoksulenkkejä ja kuntopiiriä. Saatoin tehdä vuorokauden neljännen treenin puolen yön aikaan. Juoksin kympin.

Muistan kun siskoni tuli ”muodonmuutokseni” jälkeen katsomaan yhtä peliäni. Taisi sanoa, että oho. Se oli paljon se. Minä punkero olinkin sporttinen ja osaava.

Epätasainen pelisuorittaminen alkoi kuitenkin jo varhain. Ja siihen urani kehittyminen ylemmäs ”kirkkaisiin valoihin” myös myöhemmin tyssäsi. Minusta kyllä kirjoiteltiin lahjakkaana lupauksena. Tosin, ei 181cm riitä huipulle.  

Psyykkiset pulmat näkyivät kentällä ylijännittämisenä ja alisuorittamisena. Kun pää pelasi, olin melkein perkeleen hyvä. Niin hyvä, että keväällä -89 minut nostettiin Suomen mestaruuden voittaneen Varkauden Tarmon I joukkueen harjoitusrinkiin. Nimi oli lehdessä. Varkauden Tarmon uudet pelaajat. Olinkin yhtäkkiä samoissa treeneissä vuoden lentopalloilija Petteri Häyrisen kanssa. Pyysivät nimikirjoituksia. Mukana joukkueessa oli mm. Sami Juvonen, Olli Nenonen, Tassu Liukkonen ja valmentajana Reino Kosonen. Kuuluisat tietäjät tietää 😊. Kyllä ne starat vittuilivat, mutta jotenkin nätisti. Minä olin mister nobody. Koin kuitenkin nopeasti olevani osa porukkaa, en joukkuetta.

”Oli hyökkäyspuolustusharjoitus. Minä puolustin, Olli Nenonen ja Liukkonen olivat torjumassa, Juvonen passasi ja Häyrinen löi. Oli sovittu niin, että minä tulen hakemaan jujun n. kolmesta metristä (verkosta) torjunnan takaa. Nyt oli aika opettaa poikaa. Nenonen veti viime hetkellä kätensä pois, kun Häyrisen ”Jette” löi minua 130 km/h keskelle otsaa. Heräsin siihen, kun pojat ruiskuttivat juomapulloista vettä naamalleni.

Kosonen huusi; ”Jatketaan!”

Ja sitten jatkettiin. Mutta vittuilinko minä näille maajoukkueratsuille takaisin, 17 – teinipoika – vittuilin. Ehkä tämä tuo perspektiiviä siihen, etten joskus malta olla kommentoimatta somekeskusteluja, jos tulee pakonomainen tarve puolustautua. Saada sanoa takaisin on primitiivinen tarpeeni. Ja nyt soturit odottavat seuraavia typeriä siirtojani, joista tehdä lisää kanteluja. Turhaan. Niitä ei tule, ellette halua käyttää edellistä lausetta. Pidän sotureita erinomaisina edunvalvojina. OAJ ansaitsee sotaratsunsa ja he ovat hyviä.

Takaisin lentopalloon.

Koko 90-luvun pelasin lentopalloa kakkos – ja kolmossarjoissa. Itä-Suomessa lentopallo on iso laji ja liikuntatunnit lukiossa pelasimme lähes pelkästään lentopalloa. Lisäksi oli hiihtolenkki Honkapirtille. Päätimme mennä sinne mopedilla. Raisulla. Kärähdimme koska mennessämme 5-tietä Raisu-mopolla sukset kainalossa kohti määränpäätä, ajoi opettaja Huoponen autolla viereemme ja kysyi:

”Mihis pojat?”

”Etiäpäin.”

Paska oli jo housussa. Todistuksen saadessani yllätyin. Liikunta 10.   

”Nyt on hurmiopeli. Vapisen sopivasti. Hyppään 20 senttiä korkeammalle kuin tavallisesti. Hymyilen. Tsemppaan. Olen rento. Haluan pallon itselleni. Haluan näyttää mitä osaan sillä tehdä. Olen jo aika vahva. Voitan kaikki verkonpäällä olevat kiistapallot, vaikka vastapuolen peluri olisi kaksimetrinen. Tiedän, että voitan. Kun saan syötönvastaanoton sormiini, ne ovat herkät. Voin aivan viime hetkellä muuttaa passin suuntaa ja vastustajan torjujat ovat Essolla. Kahvilla. Hyppysyöttöni kulkee. Pari ässää. Torjunta on heikoin osa-alueeni, mutta sekin sujuu tänään. Pelikaverit nauravat, tuulettavat ja saavat sellaisia paikkoja hyökätä, joista torjunta puuttuu. Torjunta on kebabkioskilla. Välillä jujutan toisesta kosketuksesta ja onnistun. Mikään ei pysäytä minua. Teen mitä haluan. Tuhannet treenitunnit eivät ole menneet hukkaan.

Voitamme 3 – 0. Olen kentän paras. Olen helvetin onnellinen.

Seuraava peli. Paniikki. Sen kehitin viikon aikana, ”mitäs jos et onnistukaan?”

En onnistunut. Vaihtoon. En ollut edes varjo viikon takaisesta. Täysi paska. Seuraava viikko oli myös. Täysi paska. Miksi minä olen tällainen?

Joroisten urheilijat, Varkauden Tarmo, Pyhäselän urheilijat ja Mutalan Riento. Siinä ovat seurani Itä-Suomessa. Käsittämättömän hienoja muistoja jokaisesta seurasta. Pelikaverit eivät unohdu koskaan. Mahtavia persoonia. Osasta kasvoi maajoukkuetason lentopalloilijoita ja olen saanut pelata mm. Tuomas Sammelvuota vastaan. Samoin Timo Tolvasta.

Kasvoin aikuiseksi lentopallon kanssa. Hengitin sitä. Se oli kaikki. Minulla oli valtava moti treenata itseni Suomen huippupassariksi. Treenimäärästä se ei jäänyt kiinni. Taidoistani se ei jäänyt kiinni. Se oli mentaalipuolen juttuja.

Muutin Hyvinkäälle 1997. Menin Hyvinkäänkylän kisaajien joukkueeseen ja ottivat minut vastaan lahjakkaana pelaajana. En tiedä, mistä ne sen keksivät, ennen internettiä. Olimme lähellä I sarjapaikkaa, mutta siitä luovuttiin. Pelasin joukkueessa viisi vuotta. Lähinnä kakkossarjaa. Sain pelata ykköspassarina paljon ja haamupelit vähenivät. Minulla oli vauva kotona ja 4 kertaa viikossa treenit. Päälle pelit. V. 2002 kun muutenkin bensa loppui, lopetin lentopallon.

Olin pelannut joka talvikausi lentopalloa 20 vuotta. Nautin alkuun vapaudesta, jonka lopettaminen mahdollisti. Välillä ikävöin pelejä. Pukuhuoneen ihanaa tuoksua. Voitettuja matseja. Hävittyjä matseja. Humalanhakuisia saunailtoja. Turnausmatkoja kesäiseen Kotkaan, Savonlinnaan, Vaasaan. Talvisia uuvuttavia matkoja Rautavaaralle, missä törmäsimme hirveen. Melkein. Kaksi metriä. Sitä saatananmoista nauramisen määrää ja sitä, että kukin oli vuorollaan valtavan julman kiusaamisen kohde. Myöhemmin illalla pussattiin otsaan. I love you.

Addiktoiduin. Jäin koukkuun lentopalloon. Tämä on totta – tajuan Suomen maajoukkueen jokaisen pelaajan roolin. Tiedän termit. Paipit, siirrot, kiilat ja paterit. Koska olen itse passari, tajuan Fedor Ivanovin taitavuuden ja psyykkisen voiman. Ei ole helppoa painetilanteessa passata millintarkasti passi juuri sille pelaajalle, joka on kuuma. Hän taitaa sen, mihin minä en pystynyt. Nuori poika täynnä sitä itseluottamusta, mitä minulta ei löytynyt.

Niin. Lentopallo on ollut minulle lempilapsi, intohimo, rakas harrastus. Se on kulkenut mukanani niin kauan, etten osaa ajatella elämää ilman sitä.

”Hyvinkäänkylän kisaajien Marko Ovaska houkutteli minut mukaan kilpatoimintaan v. 2015. Räjähtävyyteni menettäneenä lähdin mukaan. Yli kymmenen vuoden tauko. 45-Vuotiaana psyykkiset rajoitteet olivat kadonneet. Olin rento ja osaava joka pelissä. Mietin, miten mä tyrin kaiken 15-vuotta aiemmin. Ne tuhannet sormilyöntitoistot tulivat selkäytimestä. Passit olivat kohdallaan. Olut turnauksen jälkeen Korsolaisessa pubissa maistui poikkeuksellisen hyvältä. Emme edes tapelleet. Marko houkuttelee edelleenkin minua mukaan; ”Laihtuisit” se viimeksi huusi. On taitava kaveri ja mainio mies.

Olen nykyisin lentopallofanaatikko. Ymmärrän pelistä melkein kaiken. Nyt en kehu, totean faktan.

Kiitos kaikki sadat pelikaverini, huippuvalmentajani ja kuningaslaji lentopallo.

Ole huoleti. Olet aina ykkönen.