Että jatkaisin näin? Yksinäin?

 

Muistan kun ”isot pojat” olivat nelikymppisiä ja minä puolet siitä. Isot pojat puhuivat ”eurosportkerhosta”. Siinä kerhossa tehtiin pelkästään mukavia asioita. Kerhossa sai katsoa paljon urheilua ja juoda kaljaa. Kukaan ei toppuuttelisi. Kerhon jäsenyyden sai, kun jätti vaimonsa ja muutti kaksioon nauttimaan elämästä. Kävi töissä, höntsäpelaili eri palloilulajeja, katsoi kotisohvalla urheilua ja nautiskeli mietoja alkoholijuomia. Täysin omaan tahtiin. Miehen taivas. Ruuhkavuosina tarjottimella oli eteen kannettu parisuhdeongelmat, loputon lasten kuskaaminen ja väsyksissä hoidetut työpäivät. Päivät täyttyivät kritiikistä ja nillityksestä. Pomon, puolison, anopin, äidin. Kaverit kaljapäissään saunassa ymmärsivät. Ainoat tosi ihmiset.

 

Elämästä lankeava kuorma sai unelmoimaan. Kai niitä tyyppejä oikeastikin risoi kaikenlainen ympäriltä sinkoileva jäkätys. Muistan että jotkut oikeastikin liittyivät kerhon jäseniksi. Muuttivat kaksioon elämään unelmaansa. Katsomaan Eurosportia. Tarinan kliimaksi on kuitenkin se, että useimmat jaksoivat elää unelmaansa vain joitakin kuukausia. Unelma osoittautuikin jätkäporukan paisuttelemaksi tyhjäksi kuplaksi. Kupla ei ollutkaan kultainen kupla. Vapaus alkoi ahdistaa. Sählypelailun, urheilun katsomisen, töissä olon ja kaljan kittaamisen ulkopuolelle jää paljon hetkiä, jolloin sitä mukavaa ei olekaan. Ja silloin alkaa puntarointi. Tyhjältähän tämä tuntuu. Kermavaahdon nauttiminen päivästä toiseen alkaa etoa. Niin. Moni palasi takaisin kotiin, jos vaimo vielä kelpuutti. Jätkäslangi hyytyi ja naurun remakka väheni. Moni heistä elää seesteistä ja kaunistakin seniorielämää, yhdessä sen oikean kanssa. Siitä olen kovin iloinen.

 

Minä en liittynyt eurosportkerhoon. Uskoin avioliittoon ja papin edessä luvattuihin juttuihin. Rakastin vaimoani ja halusin onnistua. Minun erossani ei ollut korskeilevia sävyjä. Vähitellen se tapahtui. Niin se kävi. Ja sitten ei vaihtoehtoja ollut. Minä erosin, koska oli pakko. Siltä se silloin tuntui.

 

Näinä päivinä tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun lähdin kotoa. Siis ex-vaimoni ja lasteni yhteisestä kodista. Olen siis elänyt pientä jaksoa lukuun ottamatta kymmenen vuotta yksin. Lapset ovat tietenkin olleet elämässäni. Ja Väinö. Tuo pullea meemimäinen brittikisu, jonka jotkut tavat muistuttavat spanielia. Koiraa.  

 

Lähtö kotoa oli jäätävä kokemus. Se oli lauantaiaamupäivä. Kolme läheisintä ihmistä jäivät katsomaan perääni. Olin toistanut virheitäni niin monta kertaa, etten voinut enää jäädä. Toki parisuhde oli ajautunut massiivisiin ongelmiin, mutta mieleni kipuilut eivät olleet helpottaneet siinä määrin, että olisin uskonut enää itseeni parisuhteen toisena puoliskona. H. teki parhaansa, minä en.

 

Tuona lauantaiaamuna mystinen voima sisälläni työnsi minua kohti jotain, joka ei ollut enää entistä. Olin toistanut virheeni. Nyt se oli viimeinen otos. Etova olo itsestäni työnsi minua pois paikasta, joka oli ollut kotini yksitoista vuotta. Pois vaimoni ja elämäni tärkeimpien ihmisten luota. Lasteni luota. Olin sekaisin, mutta oudon määrätietoinen. Parisuhde oli kestänyt kaksikymmentäviisi vuotta.

 

Minulla ei ollut paikkaa, minne mennä. Ei omaa yksiötä, ei omaa kaksiota, ei mitään. Vanhempani olivat lomalla Lapissa. Avaimet heidän kotiinsa löytyivät. Sinne turruttautumaan. Ei, ei minussa ollut miestä olemaan tuolloin itseni kanssa. Tämä olisi se päivä, jonka me neljä muistamme loppuelämämme. Päivä, jolloin isä lähti. Isälle ei jäänyt päivästä muistijälkiä. Olin soittanut illalla vanhemmilleni. Muistan sen hämärästi. Heidän Lapin lomansa oli pilalla. Olisin voinut olla soittamatta.

 

Heräsin sunnuntaina. Elin sen päivän ja menin maanantaina töihin. Oikotieltä löytyi asunto, jonka varasin. Seuraavana lauantaina oli muutto. Kun kantaa välttämättömiä tavaroitaan pois paikasta, jossa on viettänyt lapsiperheen arkea yli kymmenen vuotta, on kokemus epätodellinen. Vaikka siihen on varautunutkin alitajuisesti ja tajuisesti, se pysäyttää. Mutta se joku määrätietoisuus minussa oli. Näin sen kuului mennä.  

 

Saimme vaimoni kanssa kaksi ihanaa lasta. Tarkoitan ihanaa. He ovat minun ja hänen lapsia. Biologina tiedän, että osa ominaisuuksista tulee minulta osa häneltä. Alusta lähtien he olivat ihania, taivaanlahjoja. Annetaan sen minun lääkehörhöilyn tässä yhteydessä olla. Suotta tahrimme ihanan yhteisen elämämme isän kaksoiselämällä.

Alisa oli aina itsenäinen ja jo hyvin varhain omien asioidensa hoitaja. Kuinka hauska hän onkaan. Nauran hänen loistavalla huumorintajulla sävytetyille jutuilleen. Hän imitoi, sutkauttelee ja on luova tilanteiden lukija seurassa ollessaan. Hän poimii tilanteista hauskat elementit. Ei loukkaa ihmisiä vaan tekee sen taidolla.

Alisalla oli visio. Hän meni sitä kohti ja toteutti unelmansa. Hän elää onnellista elämää Australiassa. Minulla on krooninen ikävä.

Akseli on kiltti ja huomaavainen. Jo viisivuotiaana hän neuvoi isäänsä, kuinka pyörän pudonneet ketjut laitetaan paikalleen. Taitava käsistään. Vaikka hän suoritti lukion (vanhempiensa painostamana), voi olla, että hän löytää itsensä alalta, jossa kädentaitoja tarvitaan. Akseli on miellyttävä kaikkien kaveri. Synnytyksen jälkeen Akseli oli tovin eloton. Näppärä kätilö elvytti pojan ja olimme siitä lähtien parhaita ystäviä. Akseli tekee vaatimattomuudesta tyylikästä. Häntä on niin helppo rakastaa.

 

25 Vuotta olin ollut parisuhteessa. Parisuhde oli määrittänyt minua ja identiteettiäni. Se oli ollut pystyttämässä elämäni rakenteita; taloutta, sosiaalisia verkostoja ja tulevaisuuden suunnitelmia. Minä ja hän. Nyt hyppäsin epävarmuuteen ja koin epäonnistuneeni. Silloin koin, että siinäkin – ja melkein kaikessa muussakin. Sairastin edelleen masennusta ja epäonnistumisten listaaminen oli poikkeuksellisen helppoa.

 

Onnistuin kuitenkin nopeasti paketoimaan erosta aiheutuneet tunteet ja säilytin toimintakykyni. Työnsin tunteet povitaskuun. Minulla oli silloin tällöin povitasku. Minusta oli juuri tullut rehtori. Suruaika tuntui menneen ohi muutamassa päivässä. Lasten puolesta koin tuskaa. Tosin ajattelin, ettei riitoja enää olisi. Ehkä heillä olisi parempi olla. Pakenin, koska se oli minulle tuttu keino selviytyä. Töissä sain ystävältäni palautetta, ettei minua kohdannut kriisi näkynyt käyttäytymisessäni juuri millään tavalla. Hän ihmetteli. Jotkut jäävät vastaavassa tilanteessa sairauslomalle, hakeutuvat terapiaan ja alkavat aktiivisesti käsittelemään, prosessoimaan, kokemaansa. Minä olin muuttanut juuri valmistuneeseen kerrostalokaksioon ja sijoittelin innoissani stereoita paikalleen. Kukaan ei kommentoinut mitään. Olin oman elämäni herra. Diktaattori. Wau.  

 

Olen ja olin aina tiedostanut tietynlaisen yksinäisyyden faktan ihmisen elämässä. En mennyt koskaan junalla armeijaan, koska olisin ollut riippuvainen toisten tekemistä aikatauluista. Ostin auton, koska hallinnoin näin itse elämääni. Intissä olin muutenkin jälkikäteen mietittynä auktoriteettikammoinen besserwisser. Korska nulikka ja vaikea johdettava. Halusin sanoa viimeisen sanan. Löydän edelleen itsestäni samoja piirteitä. Tiikerin raidat.

 

Vaikka esimerkkejä yhteenhitsautuneista parivaljakoista on paljon, en ollut täysin päässyt irti autonomian tarpeestani. Lasteni äiti on hieno ihminen ja olen onnellinen hänen nykyisestä onnestaan. Hän on loistava äiti ja hyvä ystäväni.

 

Onko kymmenen vuoden taipaleeni oman elämäni herrana ollut silkkaa voittokulkua? Ei keskustelua siivouspäivistä, ei laskujen jakamista tulojen mukaan, ei turhilta tuntuvia keskusteluja sisustuksesta, ei hellasäröä (hellasärö on termi hifistipiireissä, kun puoliso puuttuu musiikin äänenvoimakkuuteen). Koittiko se päivä lopulta minullekin, jolloin oli kohdattava avioerosta aiheutuneet haavat? Tuliko se itku lopulta?

 

Niin. H. hoiti tyylikkäästi avioerotuskansa. Hän luki kirjoja. Hän oli viisas. Hän keskusteli. Hän näki vaivaa. Asioiden täytyi mennä tietyssä järjestyksessä. Hän kävi läpi rationaalisesti vaikean ja vuosia kestävän tunteellisen prosessin. Hän käytti järkeä ja meni lopulta eteenpäin.

Kyllä. Kaiken löysin edestäni. Kaikki oli käytävä läpi. Itkien.

 

Liian helpolta tuntuva vaihtoehto ei ole koskaan toimiva vaihtoehto.