Onko työlläni merkitys? Latasin Tinderin. Nollapiste.

 

Kuuntelen Egotripin uutta biisiä. Jostain se ilmestyi. Sen nimi on ”jossain täytyy olla päivänvaloa”. En tiedä onko biisi hyvä vai huono. Enkä tiedä onko jossain päivänvaloa.

4.2.26

Kohta alkaa seiskojen vanhempainilta. Aiheena valinnaisaineet. Vaihtoehtoja on kymmeniä. 80-Luvulla niitä oli neljä. En valinnut konekirjoitusta. Valitsin kaupalliset aineet koska faija oli rautakaupan johtaja. Luulin, että minustakin tulee kauppamies. Suunta muuttui myöhemmin, kun näin bisnesmaailman varjopuolet. Muistan, että ekonomian tunneilla laiteltiin markkoja debittiin ja credittiin. Nyt ne samat jutut lukevat mun pankkikortissa. Euroina.

Kaikki kunnia silloiselle opettajalle, mutta hukkaan meni ekonomian opinnot. En oppinut tekemään eurosta kahta. Topi Sukanen on sen oppinut. Ja Kim Väisänen. Suhteeni rahaan on vähintäänkin omituinen, mutta plussalle yritän kuukausittain jäädä. Opettelin ekonomian kokeeseen kaiken ulkoa ja sain kympin. Silleen pärjää peruskoulussa. Kokeen jälkeen muistijäljet katosivat. Jonkun tutkimuksen mukaan peruskoulun käynyt muistaa keskimäärin 5% opetetuista asioista. Tätä ajatusleikkiä ei kannata jatkaa. Konekirjoitus olisi ollut silloin hitokseen järkevä valinta. Tuhansilla toistoilla opittu taito varastoituu selkäytimeen. Kirjoittelisin wilmaviestejä ja blogejani kymmensormitekniikalla. Olisin tehokkaampi. Tehokkuus on yksi aikamme suurimmista hyveistä. Jätin valitsematta. Perseelleen meni. Nyt näpyttelen näitä tarinoita vasemman ja oikean käden etusormilla ja ajatus juoksee sormia nopeammin. Välillä.

 

Seurasin vanhempainillassa opettajiemme esityksiä. He esittelivät omia valinnaisainekurssejaan. Auditoriossa istuvat vanhemmat olivat silmin nähden kiinnostuneita. Joukossa entisiä oppilaitani. Olin niin ylpeä opettajistamme. Muistin taas, että työskentelen asiantuntijaorganisaatiossa. Johdan yli neljänkymmenen korkeakoulutetun opettajan joukkoa. Toivottavasti en harhaan. Iskä totesi usein, kun häntä puhuteltiin johtajana, että hän on harhaanjohtaja. Minusta se oli hauskaa. Ukko on lohkaisuissaan taitava.

Opettajat ovat lahjakkaita, älykkäitä, taitavia ja viisaita. He kyllä aistivat turhautumiseni, vaikka yrittäisin sitä peitellä. Huomaavat, kun tuhisen ja huokailen. Ikäviä asioita on tullut sille päivälle jo kylliksi – en olisi enää kaivannut tätä. Säiliöni on täysi. Heidän viisautensa tuo välillä kovin raadolliseen arkeemme ymmärrystä. Valtaosa antaa riittämättömyyteni anteeksi. He tekevät sen hymyillään, sanoillaan ja viesteillään. En saa antaa periksi. He ovat ansainneet reilun ja ymmärtävän rehtorin.  

 

Menin muuten Tinderiin. Varmaan kymmenes kerta eron jälkeen. Enhän minä oikeasti mitään etsi. Ajanvietettä. Varmaan väärin kaikkia kohtaan. Kirjoitin profiilitekstiin että itken upseeri ja herrasmies leffan lopussa. Se pitää paikkansa.

 

Mutta myönnän. Välillä tuntuu, etten riitä. Kun 90% työpäivän asioista on miinusmerkkisiä, alkaa se väistämättä näkymään. Ajattelutavassa, persoonassa, temperamentissa, käyttäytymisessä. Minussa. Väsyneenä olen aika paska. En pidä siitä. Väsyneenä en jaksa piitata. Rehtorin tärkein ominaisuus on jaksaa piitata. Piitata ihmisten asioista, mielipiteistä, ajatuksista. Piittaamattomuusko kasvaa osaksi minua ja identiteettiäni? Ei helevetti.

Kun huomaan etten mahda asioille mitään, hiipii negatiiviset ajatukset kajuuttaan. Väsyneenä alkavat painajaisuneni, jos satun nukahtamaan. Niitä on kolmenlaisia.

Yhdessä niistä olen lukiossa. Kuoppakankaalla Varkaudessa. Olen paniikissa koska olen unohtanut kokeen. Selittelen historian opettaja Olavi Hoville, että en ole valmistautunut. Onko jotain tehtävissä?

On saakelin paha olo.

Toisessa olen lentopallokentällä. Olen unohtanut sormilyönnin ja menetän tilanteen hallinnan.

On saakelin paha olo.

Kolmannessa auktoriteettini oppilaiden edessä on täysin sulanut. Ne käyttäytyvät minua kohtaan kuin apinat, eikä tilanteen hallintaan saattaminen onnistu. Olen pelkkä pelle heidän silmissään.

On saakelin paha olo.   

 

Kyynisyys, negatiivisuus, kalsea lakonisuus. Kun en piittaa, en ole kunnossa. Onko minulla sitä kuuluisaa kuormaa? Sitä minkä alle yhä useampi nujertuu. Kuorma tekee piittaamattomaksi. En halua, että työstä tulee minulle pelkkä rahan ansaitsemiskeino. Piittaamattomuuden tunne herättää minut. Onneksi. Mutta se ikävien asioiden massiivinen ja aggressiivinen päällekäyvä aalto meinaa oikeasti ajoittain nujertaa. Ei perkele – tuokin paska keissi vielä tähän päivään. Joku osa minusta tietää, etten tule antamaan periksi. Velat motivoivat. Oppilaat motivoivat. Helkkarin hyvä henkilökunta motivoi. Periksi antaminen on sittenkin kaukana. En ole periksi antavaa sorttia. Eläkkeeseen on kaksitoista vuotta. Se on fakta, jota en ajattele. Eläkettään sairaalloisesti väijyvät todennäköisesti pettyvät. Ei se mikään taivas ole. Tyhjiön täyttämiseen menee viisi vuotta.  

 

Auditorio on täynnä nuoria. Kerron niille juttuja. Ne hymyilevät mulle. Joku angstaa sopivasti murtuvan ikänsä vuoksi. Ymmärrän sen koska olen biologi. Olemme angstaavan junnun kanssa samalla sivulla, vaikka ikäeroa on neljäkymmentä vuotta. Kuittaan jotain sille ihanan nätisti kapinoivalle pojalle. Sen pokka pettää. Naurahtaa. Jatketaan juttuja.

Tajuatko kyynistymistä vastaan taisteleva reksi, miksi ajelet sähköautollasi puolentoistakilsan työmatkan joka aamu? Miksi menet opehuoneeseen tapaamaan mainioita työkavereitasi? Miksi siirryt institutionaaliseen reksin kansliaan kävelemään kävelymatollesi?  Ne naurahtelee, kun kävelen paikallani. Sen olen todellakin ansainnut. Kenties laihdun muutaman gramman ennen kesää.

 

Lapsi tai nuori peruskoulussa, paikassa, joka ei jätä ketään kylmäksi. Poikkileikkaus kansasta. Viimeinen paikka, missä tavataan koko ikäluokka laidasta laitaan. Ministerit ja murhamiehet. Päivällä sielussa asti roihunnut kyynistymiseni kaiken paskan keskellä poistuu salamana. Tajuan roolini. Tajuan työni merkityksen. Jaksaa, jaksaa – jaksaa, jaksaa. Saatanan kone älä hyydy. Työlläni on tarkoitus. Oppilaat ja henkilökunta.

 

Lopetan kävelyn työpisteelläni. Tänään 15 000 askelta.  

On ilta. Kuuntelen stereoitani pörssisähköllä. 60 cnt / kwh. Tuulivoimalat ovat jäässä, joskus vastustamani ydinvoimalat tykittävät täysillä, Ruotsin apu on tapissa ja Vilho ja Väinö lämmittelevät takan edessä. Tammikuun sähkölasku oli 700€. Se on mehevä lasku kun kaiken yksin maksaa.

Kuuntelen sen taas. ”Jossain täytyy olla päivänvaloa.” On se. Hyvä biisi, vaikka pari riimiä ei natsaa. Lisään sen Spotifyn soittolistaan.

Listan nimi on ihana kevät 2026.