Pappi ei usko Jumalaan.

Parisuhdeterapeutti on eronnut. Kolmesti. Avioliitosta.

Äsken salilla asiakastaan asiantuntevasti ohjannut personal trainer tupakoi parkkipaikalla salilta lähtiessäni.

Opettaja ei voi sietää lapsia.

Minua unilääkkeiden vaaroista varoitellut lääkäri tulee keskellä päivää Prismassa vastaan. On ihan sekaisin. Ei pelkästä viinasta. On taidettu napsia aamupalaksi jotain muutakin hörppyjen välissä.

Suvaitsevaksi itseään somessa markkinoiva ei voi suvaita suvaitsemattomia ihmisiä. Suvaitsee toki vähemmistöjä. Ja kaikkia ihmisiä mihinkään ulkoiseen tai ajattelutapaan katsomatta. Paitsi niitä suvaitsemattomia. Ne ajattelevat väärin.

Todella oikeasti Jumalaan uskova ihminen halveksii pakanoita. Antaa ihmisarvon mielessään vain oikealla tavalla Jumalaan uskoville. Omalle porukalle. Omalle lahkolleen. Tosin ajattelee salaa, että vain hän on oikea uskova. Jumalan mallioppilas. Harhautunut mietinnöissään helvetin kauaksi Jeesuksen ja pyhän kirjan opeista. Tämän suvaitsemattomampaa ihmistä ei löydy edes persuista. Anteeksi.

 

Niin. Kaksinaismoralisteja? Inhimillisiä ihmisiä? Leipäpappeja? Uskottavia ihmisiä?

 

Eivät tee mitään juridisesti väärää. Voivat jatkaa valitsemallaan tiellä. Mikään ei estä.

 

Kyllähän PT voi vetää röökin. Pappi voi olla loistava hengellinen paimen, uskomatta Jumalaan. Ehkä ennen tohtorin lääkesekoilua tapahtui jotain kauheaa. Ei voi tietää. Ehkä ”oikeaa uskovaista” alkaakin ohjaamaan lopulta itse Jumala. Ja tyyppi muuttuu lopulta hyväksi ihmiseksi! Ehkä opettaja ymmärtää hakeutua muihin tehtäviin.

 

Olemme tavanneet juhlia vanhempieni pyöreitä vuosia. Matkanneet Pärnuun ja sen semmoista. Kymmenen vuotta sitten olimme lähdössä Tallinnaan juhlimaan äidin seitkytvuotispäiviä. Illalliselle olimme menossa vanhaan kaupunkiin. Matkan askelmerkit olivat tarkkaan harkitut. Äiti oli tietysti innoissaan, kuten me muutkin. Äiti näki matkaa varten paljon vaivaa. Meillä oli vaimoni kanssa meneillään eroprosessi, mutta hän oli silti lähdössä mukaan. Meidän eromme ei ollut riitaisa draamaero. Hänen mukaan lähtönsä oli varsin luontevaa ja helppoa. Olin juuri muuttanut pois kotoa. Asuin kaksiossa. Lähtö Tallinnaan oli aikaisin lauantaiaamuna. Olin edellisenä iltana ollut lentopalloharjoituksissa. Tulin illalla kotiin ja pakkailin. Korkkasin oluen. Toisenkin. Olin menossa nukkumaan kympin uutisten jälkeen. Jari soitti. Siskoni aviomies. ”Tule parille oluelle.” Lähdin. Tyhmä. Menin polkupyörällä. Maantiepyörällä, jossa oli lukkopolkimet. Kypärän jätin suosiolla kotiin. Veressä lainehti promillen verran alkoholia ja unilääke. Sitten filmi katkeaa, kunnes taltiointi taas jatkuu. Ambulanssin kirkkaat valot ja ensihoitajat. Olin kaatunut kilpapyörälläni. Olin yrittänyt nostaa etupyörää rotvallin reunan yli siinä kuitenkaan onnistumatta. Pää edellä asvalttiin. Minut kotiutettiin samana yönä. Jari oli tullut kaksiooni seuraamaan vointini kehittymistä. Aivotärähdyksen saaneen vointia täytyy seurata. Nukuimme parisen tuntia. Heräsin ja menin katsomaan peilikuvaani. Muistutin Rocky Balboaa kaksitoistaeräisen nyrkkeilymatsin jälkeen. Muistin ensihoitajan sanoneen, että näin niitä ihmisiä kuolee. Humalassa polkupyöräillen ilman kypärää. Promilleja oli ollut 1,6. Unilääkkeestä en puhunut kenellekään mitään ennen kuin nyt. En lähtenyt juhlimaan äitini merkkipäivää. Jäin häpeämään kotiin. Häpeä oli kuvottava. Hyvä ystäväni sparrasi minua sen lauantain. Saunoimme ja puhuimme.  

 

Päätimme korjata tilanteen nyt kymmenen vuotta myöhemmin. Tällä kertaa minä en ollut juhlan tähti. Juhlan tähti oli herra Alzheimer. Äiti ja isä jäivät kotiin. Nostimme laivalla maljan äidin kunniaksi. Äiti hoiti kotona isää. Ehdotin, että varaisimme jo nyt matkan lokakuulle 2035. Sisko oli viisaampi. Juhlimme jo vuoden päästä, kun äiti täyttää 81. Jospa tämä karma kampitettaisiin ja päästäisiin kaikki matkaan. Ilman kriisejä.    

 

”Ihminen ohitetaan aina oikealta puolelta. Eikö alokas edes sitä tiedä!”

 

Kitarisat näkyivät. Yliluutnantti Taitto ojensi nuorta poikaa. Poika oli alokas. Minä. Kirjoittamaton kortti. Laiska jooseppi vai jonkunlaista kunnianhimoa omaava raakile? Maitojunalla kotiutettava? Jääkäriksi juuri ja juuri? Aliupseeriainesta? Reserviupseerikoulun kirkkaisiin valoihin? Alokaskauden aikana kokenut kantahenkilökunta näkee, kenestä on mihinkin. Kuka on johtaja, kuka on sotamies. Kumpikin arvokkaita. Sotamiehet saivat enemmän kunniamerkkejä jatkosodan aikana kuin johtoporras. Tosi paikassa mies mitataan. No mutta - sen jälkeen en juurikaan ole kävellessäni yrittänyt sivuuttaa ihmistä vasemmalta. Yliluutnantin käsky kaikuu yhä päässäni. Jotkut ohjeet tai käskyt menevät kerralla jakeluun. Pysyvästi.

 

Meillä oli töissä palaveri. Olen paljon palavereissa, joten tunnistettavuus ei ole mahdollista. Et voi tietää mistä on kysymys. Hah.

No kuitenkin. Siinä suunniteltiin jotain uutta. En halua paljastaa siitä sen enempää. Ihminen, josta pidän, piti aloituspuheenvuoron. Hän ei kuulu henkilökuntaamme. Se puhui silkkaa paskaa.”Koska teillä on poikkeuksellisen haastavat oppilaat, häiriökäyttäytymistä, eikä ihmiset viihdy täällä töissä saimme tähän prokkikseen lisämäärärahan.”

Siis mitä vittua!

Hengittelin hetken. Olin vahvoilla itseni kanssa. Ei hölmöilyjä aikaan. Annoin tulla; ”millä helvetin perusteella sinä arvotat meidän koulumme jotenkin ongelmakouluksi?”. Se hyvä tyyppi vain hymyili. Ihmeellinen virne. Ärsyynnyin. Hymy kertoi minulle liian paljon, jotta olisin pystynyt rauhoittumaan. Emoleijona heräsi. Virkamiehen kaavamaisuudesta ja virallisuudesta ei ollut tietoakaan. ”Mikä sinä olet vailla minkään valtakunnan faktoja arvostelemaan meidän kouluamme ghettokouluksi. Muka kaupungin kiviriippa!”

Liturgiani lähti tahdottomasti, tahdittomasti ja vailla tyylikkyyttä. Mutta se minun sanailuni soljui luontevasti. Kuin olisin opetellut värssyn ulkoa. Ulkopuolinen suunnittelija oli pöydässä vaiti. Aivan hiljaa. Tapasin hänet nyt ensimmäistä kertaa. ”Hullu toi on.” Niin se ajatteli.

Jatkoin tykitystäni. ”Kuulepas poika, olen ollut tässä koulussa 28 vuotta. Sinä istut kaupungintalon rauhallisessa kopissasi luomassa vajavaisia mielipiteitäsi, jotka omaksut ilmeisesti muiden hallintohiippojen kanssa käymiesi iltapäiväkahvikeskustelujen pohjalta. Ja sekös minua ärsyttää. Tule mennään kentälle. Lähdetään käytäville. Katsotaan silmästä silmään pahamaineisen häirikkökoulumme terminaattoreita.”

Muutama oppilas kävi ovella.

 ”Saammeko käydä kaupassa? Meillä on hyppytunti.”

”Käykää, mutta ainoastaan järkeviä hankintoja.”

Niin vastaan heille aina. Se on meidän juttu.   

Lähdimme käytävälle. 9/10 oppilaasta sanoi moi. Oppilaat eivät juurikaan reagoineet poikkeavaan kolonnaan. Moikkasivat ja jatkoivat matkaansa. Ohittivat meistä katsottuna vasemmalta. Oikeanpuoleinen liikenne. Kuten yliluutnantti Taitto oli taannoin minua ohjeistanut. Olin ylpeä terminaattoreistamme. Huonosti käyttäytyvistä Vehkojan koulun oppilaista. Vehkojan koulun imago luotiin vuosikymmeniä sitten. Saimme maineen, joka joidenkin mielessä on ja pysyy. Siinä koulussa kiusaaminen sallitaan. Siinä koulussa opettajien menetelmät ovat kyseenalaisia. Siinä koulussa poliisit joutuvat usein käymään. Siinä koulussa ei viihdytä. Siitä koulusta halutaan pois.

Enhän minä enää vuosiin ole tietoisesti yrittänyt muuttaa koulumme mainetta. Mielenterveyshän siinä kärsisi. Ja minulla mielenterveys on aina ollut silkkaa betonia. Näen päivittäin mitä koulussamme tapahtuu. Saan paljon palautetta. Pääosin myönteistä. Se riittää. Kaupungintalon kammioissa ja Hyvinkään raitilla tarinat saavat elää omaa elämäänsä. Purkaustani en kadu, enkä häpeä.

 

”Kaikkia ei voi pelastaa!”

Heitä se idealismi helvettiin, mikäli aiot jaksaa. Muuten täysin vieraaksi jäänyt opettaja sanoi minulle nämä edelleen päässäni soivat sanat välkkävalvonnassa 90-luvulla. Näin se todellakin on. Kaikkia ei voi pelastaa. Tyly fakta. Hirvittävää todeta näin lapsista ja nuorista. Lause ei tarkoita sitä, etteikö jokaista oppilasta kohdattaisi arvostaen. Tai että lakattaisiin yrittämästä opettaa, kasvattaa ja auttaa. Mutta terveen realismin kanssa on työtä tehtävä. Keinomme ja resurssimme eivät ole riittäviä. Joillekin oppilaistamme käy huonosti. Se on surullista, mutta tervettä ammatillisuutta on se, ettemme halvaannu ja menetä toimintakykyämme, mikäli emme riitä. Lähellä on useita muita apua tarvitsevia.   

 

”Se on sama, juokseeko vanhemmat rahan vai huumeiden perässä.”

 

Kouluyhdistys halusi sponssata koululle luennoitsijan. Olin nähnyt telkkarissa Aseman lasten karismaattisen vangilta näyttävän miehen. Miehen nimi oli Olavi Sydänmaanlakka. Se oli usein kommentoimassa telkkarissa, jos nuorten maailmassa oli tapahtunut jotain kauheaa. Kuten Jokelan koulusurmat. Olavi saatiin luennoimaan. Menin häntä vastaan Hyvinkään Teboilille. Se söi lihapiirakan kahdella nakilla. Välitön ja hauska mies. Ääni on jotenkin käheä. Se sanoi, että oli ollut kenttätöissä koko päivän, joten hänen täytyisi aloittaa orientoituminen iltaa varten. Ajattelin että hän tarvitsee aikaa, jotta voisi käydä läpi kalvojaan. Diojaan. Muistiinpanojaan.

Minulla oli audiovisuaaliset laitteet valmiina auditoriossa. Olavi sanoi, että jakkara ja mikki riittää hänelle. Papereita ei ollut. Eikä dioja. Elettiin jotain vuotta 2008. Auditorio täyttyi äärimmilleen vanhemmista. Osa istui ruokalan puolella. Jumalauta. Se puhui puolitoista tuntia sillä käheällä äänellään vanhemmuudesta, nuoruudesta ja millaista on työskennellä äärimmäisen haastavien nuorten kanssa. Ilman muistiinpanoja. Koulun auditoriossa ja aulassa oli täysin hiljaista. Minä paperin tarvitsija katsoin ukkoa kuin jumalaa. Etenkin yksi lause tatuoitui muistoihini: ”Se on sama, juokseeko vanhemmat rahan vai huumeiden perässä.” Jos vanhemmat eivät ole läsnä lastensa elämässä, hyvän elämän ennuste putoaa rajusti. poissaolon syyllä ei sinänsä ole väliä. Poissaoleva vanhempi on poissaoleva vanhempi.

Ja niin. Olen nähnyt upporikkaan ja ”menestyvän” perheen lapsen sekoavan huumeisiin ja menettävän kontrollin elämäänsä. Olen nähnyt myös niitä kohtaloita, joissa syrjäytyminen jatkuu kolmannessa polvessa. Esimerkkejä normaalista elämästä ei ole. Syrjäytyminen on luonnollinen jatkumo.

 

Tulin just risteilyltä. Äiti ei päässyt mukaan, mutta meillä oli hauskaa. Oikeanpuoleinen liikenne tuli lukemattomia kertoja mieleen laivan pitkillä käytävillä. Laivalla oli joitakin todella huonosti voivia ihmisiä. Tuijottivat tuoppinsa kanssa kaukaisuuteen. Osa sekoili niin, että teki pahaa. Heitä ei voi pelastaa, elleivät he itse herää. Muutama pieni lapsi katsoi juopuneita vanhempiaan. Sillä hetkellä päihde oli lasta tärkeämpi. Teki pahaa seurata vierestä, vaikka Jeesus en ole minäkään.

 

Niin. Leipäpappeja, oikealta ohi, jokaista emme pelasta ja lapsemme janoavat aikaa olla kanssamme.

Ja pyöräilykypärä päähän!!