Miten niitä pitäisi kasvattaa - lapsia?

”Kävin ostamassa paikallisesta halpatarvikeliikkeestä mustaa puunkuorikatetta. Repäisin! Miten sopinee Kuningasvuoren takapihan japanialaiseen puutarhaan? Säälittävään, mutta suloiseen sellaiseen. Kassalla oli nuorehko tyttö. Kerroin ostotoiveeni. Olin nostanut hihnalle myös lätkäliigapussin, koska olivat tarjouksessa. Repäisin siinäkin. Torstaina lätkäliigoja!

Tyttö sanoi;

Tullooko muuta?

Joo nuo irtokarkit.

Tässähän männöö ihan sekasin.

Totesi tyttö. Ei mikään oletettu.

Ja ihana aikamatka lapsuuteen ja nuoruuteen, Savvoon, missä kaikki on aina hyvin. Laineet liplattelloo ja immeiset muikistelloo.

Ootko säkin savolaissii?

Uskalsin kysyä, vaikka siinäkin liikuttiin jollakin aikamme järjettömällä rajapinnalla.

”Joo Siilinjärveltä”

Ehkä mä muutan sittenkin savoon eläkkeellä. Ainakin mielikuvissani. Tuskin elän sinne asti.

Pidin 90-luvulla vanhempainillan lasten kasvatuksesta. Ja toisena aiheena oli arvot.

Mieti.

25 – vuotias lapseton märkäkorva julistaa sanaa arvoista ja lasten kasvatuksesta. Yleisö oli 50-luvulla syntyneitä isejä ja äitejä. Voi helevetti. Häpeä on mittaamaton. Se on samaa tasoa nolojen kännireissujen kanssa. Idean isä oli silloinen rehtori. Arto. Nimeä ei ole muutettu. Arto motivoi minua toteamalla, että se on kisällin näytetyö. En ollut kokemusasiantuntija, enkä mikään asiantuntija. Olin biologi ja opettaja. Nuori, jonka aivojen etulohko oli juuri ja juuri saanut lopullisen muotonsa. Ainakin teoriassa olin kykenevä itsereflektioon ja ajattelemaan syy-seuraussuhteita. Kausaliteettia. Se taito on pettänyt sen jälkeen lukemattomia kertoja.

Miten ilta meni?

Se meni hyvin. Ne kiittelivät. Arto sanoi; ”hyvä poika!”

Tuhlasin illan suunnitteluun kymmeniä tunteja siviiliaikaani. Uskoin asiaani, vaikka syvempi ymmärrys puuttui. Olinhan minä läpäissyt kasvatustieteen opinnot yliopistossa varsin hyvin arvosanoin. En arvostanut kasvatustiedettä. Biologiaa arvostin. Kasvatustieteen tentistä sai kolmosen kahden tunnin lukemisella. Kahdenkymmenen tunnin lukemisella sai biologian puolella kakkosen. Skaala oli 1 – 3.

En jakele työssäni iseille ja äideille hevillä kasvatusneuvoja. Se on jotenkin vaikeaa. Semipyhä asia. Kasvatan toki heidän lapsiaan. Tarvittaessa. Keskustelu siitä, kenelle kuuluu kasvatusvastuu, on absurdi. Vanhemmille se kuuluu. Koulu tukee koteja ja pitää huolen siitä, että koulupäivän aikana ei sattuisi ylilyöntejä. Oppilailla pitäisi olla turvallinen olo. Se on tärkein työni rehtorina – luoda Vehkojalle turvallinen ilmapiiri. Tässä järjettömässä maailman melskeessä. Onko se mahdollista?

Koulussa ennaltaehkäisemme, elämme kouluarkea ja reagoimme, kun jotain ei toivottua tapahtuu. Peruskoulussa tapahtuu sangen paljon ei toivottuja juttuja. Lukiossa ei niinkään. Siksipä peruskoulun opettajilla ja rehtoreilla pitäisi olla palkassa kasvatuslisä. Pääsisimme samalle tasolle lukion opetushenkilöstön kanssa. Eiksniin.

Mieti.

Meille tulee satakunta uutta seiskaluokkalaista joka syksy. He ovat meille tuntemattomia, emmekä ole voineet vaikuttaa mitenkään heidän kasvuunsa, kehitykseensä tai oppimiseensa. Asiantuntijat sanovat, että kasvatuksen näkökulmasta 13-vuotiaana peli on pelattu. Meille tulee sata lasta, joiden kohdalla ihmisyyden peruspalikat ovat peruuttamattomasti paikallaan. Siemen on kylvetty. Ja se siemen on juuri se, joka jossain vaiheessa puhkeaa kukkaan. Arvot on kylvetty. Ja kyllä. Teininä tulee harharetkiä. Vastustetaan vanhempia ja heidän järjettömiä ajatuksiaan, mutta talon perusta ei muutu mihinkään. Perusarvot eivät juurikaan liikahtele.

Ja meiltä, sen kuuden tunnin koulupäivän aikana riisutuin valtuuksin, edellytetään kaikkea sitä, mitä asiakkaat milloinkin keksivät. Ei. Eihän se niin voi mennä.

Meidän keinomme vaikuttaa kouluna oppilaisiin on häviävän pieni. Heille on ehtinyt kehittyä ihmisenä olemisen perustaidot. Isä, äiti, mummi, ukki, päiväkoti, alakoulu, harrastukset, sukulaiset, kaverit. Yhdelle on käynyt hyvin, toiselle ei niin hyvin. Kun tämän uuden lauman yksilöt tekevät jotain helkkarin typerää ensimmäisten viikkojen aikana, saattaa kimpussani olla oppilaiden huoltajat, lähikaupan kauppias, viereisten talojen asukkaat. ”Vehkojan koulu rehtorinsa johdolla ei saa oppilaitaan kuriin!”

Voi veljet ja sisaret – ihanks totta!   

Joskus veistelin, että kun kasvattaa päivät Vehkojan teinejä, jää omat kasvattamatta. Tuttua opettajille, luulen. Päivät metallialalla operoiva jaksaa illalla laittaa rajoja lapsilleen. Ehkä lukea kasvatusoppaita. Olla kiinnostunut lasten koulupäivän kulusta. Minä en aina jaksanut. Kehno isä.   

”Se oli tiivis tyttöporukka seiskaluokalla. Niitä oli viisi. Olivat olleet ystäviä päiväkotiajoista lähtien. Kovin lapsekkaita vielä seiskalla. Opetin heitä. Teini-ikämäinen käyttäytyminen lisääntyi joulun jälkeen. Meikkaamista ja sen sellaista. Kivoja edelleen. Vastoin kuin usein luullaan, ei teini-ikä suinkaan aina aiheuta aikuisen ja nuoren välille kitkaa. Minulla oppilaiden kanssa tapahtuu niin todella harvoin. Yksi on ysiltä lähtiessään minulle vitut haistattanut. Muuten on lähinnä halailtu. Nelisentuhatta ysiä on saateltu urani aikana eteenpän. Yksi haistattelu kirjataan tappioihin. Pidän näistä ekseliä. No en todellakaan pidä.  

Elettiin vielä sitä aikaa, kun alkoholi oli laajalti kova juttu nuorten elämässä. Enää ei näin ole. Tupakkaa poltti yli 23% meidän oppilaista (Stakesin kouluterveyskysely v. 2000). 150 Oppilasta haisi röökille oppitunneilla. Yhdellä tytöistä oli tiukka kotikuri. Siitä pidettiin kiinni. Kotiintuloajat jiiänee. Toisten tyttöjen vanhemmilla oli erilainen suhtautuminen teineihinsä. Kyllä he jo ansaitsevat vapautta. Ehkä ostivat lapsilleen miedot juomat. Tämä oli silloin yleinen toimintamalli. ”Turvallinen juominen.” Siiderit juotiin kotona turvallisesti. Juomisen jälkeen laskivat tyttärensä kaupungille. Heillä oli vahva luotto siihen, että kaupungilla ei enää juotaisi. Tyttäret joivat, veikkaan.

Tämä yksi tyttö vietti iltaa perheen kanssa. Hänet syrjäytettiin ystävistään. Jos et tee kuten me, et kuulu meihin. Näin nuhteetonta elämää vanhempiensa kasvatusperiaatteiden mukaan elävän tytön psyykkisen hajoamisen. Hymy katosi. Ilo katosi. Hän oli oppitunnit erillään muista. Hän oli välitunnit yksin. Hänellä ei ollut hyvä olla ja minä olin voimaton. Toivoinko salaa, että vanhemmat antaisivat hänelle luvan lähteä perjantai-iltana kaupungille? Ehkä hymy palaisi. Hän kokisi olevansa osa yhteisöä, joka on teineille maailman tärkein asia.

Pinnat vanhemmille. Eivät päästäneet tytärtään paheiden teille. Asettivat rajat ja pitivät niistä kiinni. Minä seurasin surullista näytelmää päivisin koulussa. En voinut tehdä mitään. Älkää väittäkö, että lasten kasvattaminen ja valintojen tekeminen olisi helppoa. Elämän peli on kovaa peliä.

Marssin tänään rehtorikokouksen jälkeen kirjakauppaan. Se maksoi yli 30€. Maksoin sen ilomielin. Kirja on nimeltään ”Itsekkyyden aika”.

Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin.

Ahmin kirjan tulevana viikonloppuna punaviinin kera. Katson myös lentopalloa.

Ja toivon maalaisjärjen paluuta tähän järjettömään maailmaan.