Pelkäätkö kuolemaa?

Mun ystävä oli ollut kauniissa ja vaikuttavassa tilaisuudessa. Ne eivät olleet hautajaiset. Tilaisuudessa muisteltiin vähän aikaa sitten kuollutta ystävää. Keskustelimme. Ystävästäni huokui rauha ja elämän merkityksen arvostaminen. Hänessä oli myös aavistus vakavaa hätäännystä. Tajuammeko minkä lahjan olemme saaneet? Elämän lahjan.

 

Ajattelen harvoin kuolemaa. Ehkä en ole ehtinyt, ehkä olen tiedostamatta ajatusta väistellyt. Kuolema ei ole näytellyt elämässäni kovinkaan suurta roolia. Olen ollut onnekas. Läheisistä ihmisistä olen menettänyt kuolemalle lähinnä mainiot mummoni. He ehtivät elää pitkän elämän. Lähdettiin oikeassa järjestyksessä.

 

Tänään kuoli Tauno. Iskän serkku. Tauno tai Tanu, oli hyvä mies. Hänet olen tuntenut koko ikäni. Tanulla oli hyvät jutut. Hän osasi säätää ne sopiviksi kuulijakunnalle, myös minulle silloin kun olin alle 10-vuotias. Aina hauska mies ja vastuullinen isä.

 

Lepää rauhassa Tanu.

 

Käyn usein äitini ja isäni luona. Ystävien pudotuspeli käy kiivaana. Heidän surunsa on sopeutettu heidän elämäntilanteeseensa. Kun 80+ tai 90+ sukulainen, ystävä tai talolainen lähtee, ei surua suuremmalti näy. No nyt se oli esim. Pirkon vuoro lähteä. Vaikka hallitsemattomia surunpuuskia ei enää tulekaan, tiedän että he hiljaa mielessään käyvät läpi mennyttä elämää juuri kuolleen kanssa. Se on jotenkin niin kaunista. Pitkä yhteinen historia, mutta vähitellen tietoisuuteen on hiipinyt tieto siitä, että lähdettävä tästä kohta on. Lähtöjärjestystä ei voi tietää. Suru muuttuu nopeasti kiitollisuudeksi yhdessä koetuista kokemuksista. Adressin ja kukkien lähetys menee heittämällä päivän prioriteettilistan kärkeen. ”Laitoimme sinun ja Annen nimen myös.”  Thanks Mom!

 

No nämä kaksi juttua eivät jättäneet minua tänään rauhaan. Oli päästävä kirjoittamaan. Kirjoittamaan kuolemasta, aiheesta, jota olen koko ikäni vältellyt.

 

Mun äidissä on noidan ominaisuuksia. V. 2003 perusterveenä naisena, mutsi näki unen. Jos muistan oikein, hän pyysi minut viemään hänet lääkärille. Selkeä uni oli kertonut, että hän sairastaa syöpää. Syöpä löytyi rinnasta – ei etäpesäkkeitä ja Leidi elää tänään täyttä elämää.    

 

Pelkäättekö te kuolemaa?

Olin eka vuoden biologian opiskelija ja keskustelimme bileissä persikkaviinin voimalla elämän suurista asioista. Sellainen nätti tyttö vastasi; ”Palaan kuollessani siihen samaan pimeyteen, jossa olin ennen syntymääni. Lisäksi koen joka yö nukkuessani pienen kuoleman.” Raadollisen pelkistetty kuva kuolemasta, mutta jotain niin todelliselta tuntuvaa, ajattelin. Jos kuolema olisi suhteellisen kivuton, ostan ton. Edustinhan evoluutioteorian kannattajana pakanallista maailmankuvaa. Synnytään, eletään ja kuollaan.

 

Mullahan nousi se evoluutioajattelu vähän niin kuin kusena päähän. Tykkäsin haastaa Jeesuksen kavereita. Olihan evoluutiosta paljon tutkimuksellista näyttöä.  Raamatun mukaan eläimet luotiin Jumalan toimesta valmiina lajeina. Evoluutioteorian mukaan lajit muuttuvat, tai jos eivät kykene muutokseen, ne kuolevat. Koska olosuhteet jne. jne. jne. Jalostamalla sutta näemme buudeleiden määrässä ja rotukirjossa, kuinka erilaiseksi laji voi muuttua. Perhoskoirasta Dobermanniin. MRRRR!. Monet kristityt väittivät minulle, etteivät lajit voi muuttua. Olin korska nulikka ja nauroin väitteelle. Olinhan minä valmistumassa biologiksi. Kaiken tietäjäksi.  

 

Uskonnot tuntuivat saduilta, joiden merkitys maapallon ihmisten elämään on aivan liian suuri, ajatteli biologi. Miljardit ihmiset pelkäsivät niin paljon kuolemaa, halusivat tavata jo kuolleita omaisiaan, tai heille luvattiin seitsemän neitsyettä. Hyppäsivät ryhmän mukana milloin minkäkin uskonnon tai uskonhaaran sunnuntaipiiriin. Hurmos täytti mielen ja rauhoitti sielun. Elämää on kuoleman jälkeen. Evoluution kannattajat olivat kovia jätkiä, kuten Darvin, joka loi koko ”uskonnon”. Toki väitettiin, että Darwinkin oli kuolinvuoteellaan pyytänyt pappia rukoilemaan hänen puolestaan. Charles pelkäsi kuolemaa. Onko kuolinvuoteella kokonaan häviämisen paniikki niin suuri, että kaikki antavat periksi? Heittävät viimeisen nopan pöytään – olen elänyt harhauskoisena, mutta jos jotain parempaa on tarjolla, otan sen mielelläni.

 

Teen tunnustuksen. Minä piinkova pakana, BIOLOGI, rukoilen iltarukouksen joka ilta.

 

Olen rukoillut iltarukouksen niin pitkään kuin muistan. Se on aina samanlainen. Alkuun tulee Levolle laske luojani – ja lopun olen kehitellyt itse. Kinuan syntejäni anteeksi ja pyydän suojelemaan rakkaitani. Viime aikoina olen muuttanut sitä ihan loppua. Se on lähtenyt muistisairaan isäni hokemasta. ”Ei ole ihmisen hyvä vanheta yksin.”

 

Minulla on useita uskovia ystäviä. Minusta se on hyvä. Emme väittele enää evoluutio- ja luomisteoriasta, koska emme ole enää niin tyhmiä. Kiitos Jukka Putkonen loistavista debateista. Arvostan sua hitosti. Jos Jukka on oikeassa ja minä väärässä, on minulla aika paljon julmempi kohtalo kuoleman jälkeen, kuin Jukalla. Ehkä iltarukoukseni riittävät.

 

Milloin kuolema koskettaa minua? Empatioin ihmisiä, jotka ovat saaneet lääkäriltä lopullisen tuomion. Sinä kuolet. Hoidot eivät auta. Terminaalihoitoon. Vaihdan usein kanavaa. Okei. Olen välillä rohkeampi. Pakotan itseni katsomaan. Eivät kuolevat olekaan paniikissa ja pelkotiloissa. He laskevat päiviä – mitä minä vielä ehtisin tehdä. Ja siinä kohtaa putoan. He ovat kiitollisia, iloisia ja toiveikkaita. En tiedä mistä, mutta toiveikkailta he vaikuttavat. Ei se ole enää uskoa paranemiseen. Se on vilpitöntä halua tehdä jäljelle jääville läheisille hyvä elämä. Ilman äitiä. Ilman isää. Eihän sen kauniimpaa ole. Se ei ole pelkkää keinotekoista aivokemiaa – en usko siihen. Se on rakkautta, jota kuolema ei sammuta. Niissä hetkissä olen sanaton. Kaikki turha kateus, mustasukkaisuus, katkeruus, ahneus ja mitä niitä syntejä onkaan, eivät merkitse yhtään mitään. Kaikki turha on riisuttu.

 

Ajattelen. Iltarukoukseni on varman päälle pelaamista ja sen voi huoletta tuomita. ”En tiedä, mutta olen tässä, tee jotain, jos olet olemassa.”

 

Biologin iltarukous: En tiedä tänäkään iltana kun painun maate, kenelle rukoukseni osoitan. Jos se partasuinen helkkarin viisas Jesse on siellä yläkerrassa ja sillä on aikaa, kuuntele mua. En usko rukouksen voimaan, koska se on utopiaa, mutta luen sen silti. Syteen tai saveen.

 

Joku päivä kuolen. En toivo haimasyöpää, en muistisairautta. Penkkipunnerruslavetille tuupertuminen olisi tyylikästä.

 

Pelkäänkö minä kuolemaa? En. En minä pelkää kuolemaa.

 

Ja hautajaisissa saisi joku laulutaitoinen laulaa "Rakastan elämää". Oli paradoksi, tahi ei.