Karmea päivä - Drooniuhka ja nippu muitakin murheita

”En saanut taaskaan unta. Olin valveilla vielä kolmelta yöllä. Vilho aloitti silloin oman perkeleellisen rituaalinsa. Pudotteli tavaroita. En menettänyt malttiani. Olin kuitenkin nukahtanut, koska heräsin puoli seitsemältä puhelimen soittoon. Reksikollega soittaa.

• Ilmeisesti kouluja ei laiteta sitten kiinni.

 

• Ja nyt se piti ilmoittaa.

 

Oletin, että soiton syy oli kuumana käyvä palveluverkkokeskustelu. Ihmettelin soittoaikaa. Se ei ollut mielestäni oikea ajankohta ilmoittaa tällaista uutista.

 

• Oletko tsekannut jo wilman? kollega jatkoi.

 

• Miksi?

 

Avasin wilman. 29 viestiä. Pitääkö tulla kouluun, koska ministeriö kehottaa pysymään sisällä? Ei ollut kyse palveluverkosta. Ei.

Siitä se lähti. Totaalisen paska päivä. Ei ollut pelkästään drooneja. Oli paljon muutakin.”

Ajatella jos jokaisella ihmisellä olisi henkilökohtainen omaa elämää säätelevä koordinaattori. Kun kaupungin sivistyshallintoon palkataan koordinaattori ja hän on taitava, on elämä kentällä helpompaa. He ovat korvaamattomia.

Ihmisen henkilökohtainen koordinaattori tarkastelisi jatkuvasti ja herkeämättä ihmisen ahdistuneisuusastetta. Kuormitusastetta. Vitutusastetta. Se koordinaattori tietäisi, kuinka paljon tää tyyppi kestää elämän tuskaa. Se säätelisi ja annostelisi tuskaa tuottavan aineksen kronologisesti sopivasti.

”Tämän verran se kestää tällä viikolla, joten säästetään tuo MTV:n lopettaminen jääkiekon MM-kisojen alla myöhemmäksi. Sitä se kuitenkin odottaa. Ei se reppana paljon muuta odota. Lomilla se ei viihdy, mutta viihtyykö tuo töissäkään. Vaikea koordinoitava, pikemminkin hoidettava.”

Suljen toimiston oven. Jos 10 minuuttia rauhaa kiitos - koordinaattori tai enkeli tai kuka vaan Jeesus. Tööt. Ja taas mennään. Ei taida olla ylempiä voimia. Täyttä sattumaa koko tämä elämän steppailu. Siviilipuolen haasteet antavat päivään kierroksia. Kuorma kasvaa, mutta mä muistan ammatillisuuden korkean veisun. Siviilielämän tuska ei vaikuta työni laatuun. Eteeni kannetaan syntiä tehnyt oppilas. Voisin antaa tulla sen kaiken ulos. Siinähän olisi helppo kohde. Tyhjentäisin koko säiliöni toista oppilasta kiusanneeseen poikaan.

 

 

Ravistelen itseäni. Poika istuu hiljaa. Otan puoli minuuttia. Olen selkä poikaan päin. Katson näyttöpäätettä.

”Mistä sä Uuno olet luennoinut koko perkeleen johtajaurasi? Ettei omia murheita kaadeta syyttömien niskaan. Ammatillisuus on sitä, että pidetään siviiliasiat erillään työasioista. Tunne ei saa välittyä syyttömille. Ammatillisuus on myös sitä, että vapaa-ajalla ei vatvota työjuttuja. Se toimii kumpaankin suuntaan. Huippuammattilainen osaa tämän leikin. Rauhoitun. Nuhtelen siitä, mistä pitää nuhdella. Kysyn miksi kysymykset. Kerron kuinka jatketaan, jos uunoilet edelleen. Raivokas huutomyrsky ei tullut. Se olisi ollut korni ja kohtuuton.”

Mä myönnän sen;

olen välillä töissä helkkarin paineistettu. Se mulkku koordinaattori ei hoida hommiaan, tai ehkä sitä ei ole. Kymmenen kanavaa tuuttaa vaatimuksia ja linjauksia. Ne penäävät ohjeita ja perusteluita valituille linjauksille, jotka eivät ole minun linjauksiani.

En pysty aina peittämään tuskastumistani, koska hukun enimmäkseen ikävien asioiden hoitoon. Työhyvinvointikyselyssä olenkin sitten arrogantti.

Eräs johtamiskoulutuksessa paasannut pukukaveri sanoi viisaat sanat;

”Kyllä teidän täytyy jaksaa, koska te saatte pikkusen parempaa liksaa.”

Jep.

”Itsepä olet tiesi valinnut.” Sanoi eräskin hyväkäs.

Jepjep. Ja hyväkäs on aivan oikeassa. Minä oikein kamppailin päästäkseni tähän virkaan. Harjoittelin vuorosanoja peilin edessä. Jos kysyvät arvojani, vastaan näin. No eivät kysyneet. Lopulta pääsin elämään unelmaani.

Yhteisöllisyyshän tarkoittaa sitä, että minä luovun osasta itsekkäitä pyrkimyksiäni niin, että yhteisön jäsenillä olisi parempi olla. Tämä näkyy välähdyksenomaisesti pieninä ohikiitävinä hetkinä tässä ajassa. Kollega lopetti rehtorin työt. Tästä on aikaa kymmenisen vuotta.

Hän sanoi jo silloin;

”Kuules Janne minä näen tässä ajassa sellaisia kehityssuuntia, joita en tule kestämään.”

Ei mennyt pitkään, niin hän jätti avaimet pomonsa pöydälle.

Uhriudun,

kaipaan sääliä, olkapäätä, jota vasten itkeä, myötätuntoa, empatiaa, ymmärrystä. Ja paskat.

Kaipaan sitä, että ihmiset katsoisivat edes joskus itseään peiliin ja etsisivät syyllistä sieltä.

Sanoisivat joskus me, ei aina minä, kun tulee mieleen hamuta lisää oikeuksia. Tiedän, ettei sote toimi ja köyhiltä on leikattu.

Jatkan silti.

Vastuunpakoilun ja tyylittömän räksytyksen sijaan tarvitaan lisää vastuunkantoa ja rakentavaa keskustelua.

Tiedän vallan hyvin, että minun on sopeuduttava tähän aikaan. Ei tämä kitinäni mitään muuta. Ajan henki oli nujertamassa reksikollegaani. Hän oli rohkea. Teki mitä sydän sanoi ja nauttii nyt elämästään.

Sukupolvien erot haastavat. Gäppi on liian syvä. Olen mukana somen näkyvyyskilpailussa. Surkeaa peliä.

Minut kasvatettiin tekemään työtä ja olemaan siitä kiitollinen. Työn teosta ei pidä tehdä numeroa ja töihin mennään, vaikka pää kainalossa. Kirjoitan tässä blogitekstiä työstäni – EI NÄIN POIKA! Komentoisi isäni. Siihen hän ei enää kykene. Ja minä teen vastoin hänen oppejaan. Anteeksi.

Kyynisyys. Peikko, joka hypähtelee edessäni aamukahvilla ja iltapalalla.

Painu peikko upottavalle suolle.

Peli on kesken.

”Joel tuli käymään reksin kansliassa.

• Mä pesen ja vahaan autoja. Tässä on muutama referenssikuva. Mitäs jos pesisin sun mersun?
• No se on velekamersu, mutta kyllä se sopii.

Treffit olivat tänään, sekodroonipäivän lopuksi.

• Sinähän reksi voit käydä kävelemässä tuon luontopolun sillä välin, kun pesen ja vahaan sun mersun.
• Moi.

Palaan reilun tunnin päästä.

• Onko kiire? Menee vielä vartti. Sanoo Joel.
• Ei ole.

Katson pojan ammattimaisia otteita. Hän on eri ympäristössä. Hän ei ole koulussa.

• Tässä kattos näkee kättensä jäljen. Kohta kiiltää. Tärkeintä on oma motivaatio. Mulla on tulevaisuudelle selkeä plääni.

 

Tempoileva mieleni rauhoittuu. Kävelin Suomiehen luontopolun. Häkellyttävän hieno. Näen nyt edessäni tulevaisuuden tekijän. Hienon nuoren miehen.

 

• Siinon nyt sellainen vaha, että kestää reilun kuukauden.

 

Kyynisyys on poissa. Työlläni on tarkoitus.

Koordinaattori vai enkeli – oletko sä sittenkin olemassa?

 

 

 

  

.