Someriitelyä ja mielen murheita

Somessa riitely päättyi kauniisti. Vaikka sain muutamilta kuntalaisilta moitteita käyttäytymisestäni somessa, saimme asiat sovittua. Poliitikko kävi koululla ja keskustelumme oli rakentava. Loistava osoitus siitä, kuinka somessa sohlaaminen on eri planeetalta verrattuna kasvokkain kohtaamiseen. Ei ihminen ole oikea ihminen sosiaalisessa mediassa. Joku perkeleen sivupersoona siellä touhuaa jokaisen meidän kohdalla. Sinunkin.

Sain tapaamisessamme palautetta, jota arvostan. Kuulemma rehtori on edelleen ihminen, jota kuunnellaan. Että minunkin ajatuksillani, sivalluksillani ja mielipiteilläni on painoarvoa. En minä asiaa ole koskaan niin ajatellut, vaikka olenkin töissä jonkunlaisen instituutioviitan alla. Laittoi ajattelemaan. Ehkä se on mennyt jotenkin niin, että joudun ottamaan niin lukemattomiin asioihin kantaa sen kummemmin asiaa pohtimatta, että olen laskenut omien mielipiteitteni merkityksen todella alas. Kun pitää olla tuhannesta asiasta jotain mieltä, ei niitä osaa itse enää liiemmin arvostaa. Mielipiteet sinkoilevat kokemuksen selkäytimestä. Myöhemmin huomaan, että vastaus tai päätös olisi voinut olla paljon laadukkaampi.

Ajatukseni kokevat päässäni inflaation. Väsyneenä ja tajunnantason laskettua putki on suorempi. Tulee lauottua. Ja muistisairas isäni väläytti jälleen kerran tämän viimeisimmän ”Reettakeissin” kohdalla:

”Taiat poika laittoo sanojen välliin vähän savolaista rieskoo!” No totta helvetissä laitan. Kaikkea muuta kuin tylsyyttä!

Kerroin tämän muuten poliitikolle.

Hän naurahti; ”ei hitaat hämäläiset ymmärrä.”

Olen asunut Hyvinkäällä kaksikymmentäyhdeksän vuotta. Aika moni on minua ymmärtänyt – vaikkakin fiksu ex-vaimoni tapasi sanoa:

 ”sä luulet että ihmiset ymmärtää sun juttujas, mut ei ne ymmärrä!”

 

Myönnän kyllä, että edellinen viikko oli monellakin tapaa tunteikas. Koin lohduttomuutta, syvää pettymystä tähän aikaan, riittämättömyyttä ja surua. Lauantaiaamuun herätessäni (viikko sitten) näin ensin todella paljon palautetta blogistani. Ystävät olivat kommenteissaan tosi ystäviä. Join kahvia. Leväsen Luukaksen kanssa asentamani linnunpönttö oli saamassa asukkaat. Alisa soitti. Siellä ne videopuhelun päässä olivat. Kauniit ihmiset. Alisa näytti sormusta. Itkin kuin pahainen kakara. Kaikki tuli ulos ilon kyyneleinä.

 

Ash oli edellisellä vierailulla kysynyt minulta jotain. Katsoimme telkkaria. Joku hänellä oli. Huomasin. Huokaili. Alisa oli saunassa.

 

”How would you feel if I asked your daughter to marry me?”

 

Hän ujon päättäväisesti kysyi.

 

”Of course. I am so happy.”

Sopersin.    

 

En minä teille kaikkea elämästäni kerro, vaikka paljon kerronkin. Kirjoitan mieleni murheista, koska se tuntuu oikealta. Olen ollut siihen valmis. Jos pitää valita peittelyn vai avoimuuden tie, kannustan avoimuuteen. Luulen jaksavani ottaa vastaan siitä aiheutuvat seuraukset. Joku ajattelee, että olen pöpi ja toinen, että olen itsekeskeinen narsisti. Haen huomiota ja pidän paistattelusta ihmisten keskellä. Elostelen. Yritän olla jotain.

Kulttuuricoctail on varsin hyvä ohjelma. Siinä on vieraina ihmisiä, jotka keskustelevat kulttuurista. Istuvat sohvalla ja ovat kulttuuri-ihmisten näköisiä. Ovatkin kulttuuri-ihmisiä. Ihanaa - tässä ajassa on ohjelma, jossa istutaan ja keskustellaan. Hallelujah!

Ohjelma tulee Yleltä telkkarin puolelta keskiviikkoisin klo 20.00. En minä koskaan sitä muista. Rutiineihini kuuluu avata teevee klo 20.15. Vartti ennen uutisia. Istahdan kovan päivän päätteeksi sohvalle ja koen ansainneeni sohvapaikan. Olen ollut töissä, käynyt tsekkaamassa iskän tilanteen, tehnyt treenin, ruokkinut brittikissani ja ajattelen, etten ole saanut mitään aikaan. Ja nuukahdan sohvalle lopen uupuneena. Joskus avaan kaljan. Yleensä en. Kaljan avaamisessa arki-iltaisin on riskinsä. Varsinkin yksin. On siinä riskit viikonloppunakin.

 

Mutta se kulttuuricoctail.

 

Katson usein ohjelmasta sen lopun. Viehätyn. Ohjelma on vasemmistosävytteinen, kuten Yle muutenkin. No ainakin vähän kallellaan. Se ei ole elämässäni kovinkaan suuri ongelma, että Yle lataa ohjelmansa toistaa laitaa suosien. Niinhän toimittajat, taiteilijat, näyttelijät ja ajattelijat ovat. Vasemmalla. Who cares! Oliko tämä poliittinen steitment? Ei, vaan harkitsematon sohaisu. ”Savolaista rieskoo.”  

Vieraina olivat jokin hetki sitten Kaija Koo ja Lauri Haav. Kaija kaikille tuttu, Lauri nuorille tuttu. Ja niille, jotka katsovat vainelämäätä. Artistit olivat vieraina syystä, että ovat kertoneet mielen ongelmistaan julkisuudessa.

 

Tormakoiduin.

 

Laurilla pakkoneuroosit ovat merkittävästi vaikeuttaneet hänen elämäänsä. Kaijalla on ollut vakava sosiaalisten tilanteiden pelko. Hänen nousunsa ikoniksi on ihme. Kertoivat, että aiemmin mielen haasteista piti olla hiljaa. Pelättiin leimaantumista. Aika on nyt toinen. Avoimuus auttoi heidät menestykseen ja minut jatkamaan työelämässä. Panokset ovat perkeleen kovat. Saatko tavalla tai toisella mielen ongelmat hallintaan, vai et. Jos et, kohtalo saattaa olla tyly. Jos mielesi on ollut musta jo puoli vuotta, on kiire. Mene lääkäriin.

Ikävä klangi on se, että Laurin ja Kaijan tarkoitusperiään epäiltiin. Kikkailevat muka mielen ongelmilla, jotta menestys jatkuisi. Harva on niin härski. Niitäkin on.

 

Viime viikkoina on tapahtunut paljon. Siviilielämässä, työelämässä, tuttavien tutuilla. Pysäyttävää. Merkityksetöntä keitä he ovat. Todennäköisesti ihmisiä, joita et tunne. Heidän elämässään onnenpyörä on viime aikoina pyörinyt väärään suuntaan. Jokaisella on rajansa. He ovat äärirajoilla. Hyviä ihmisiä ja kilttejä tähän maailmaan. He ovat ajautuneet ongelmiin. Ongelmat liittyvät parisuhteisiin, riippuvuuksiin, työhön. Ihmisen inhimillisyys, kiltteys, heikkous. Kun olemme vahvoilla, myötätuulessa on helppo paistatella. Joskus vaivannut ongelma on pysynyt visusti piilossa. Olenko kuivilla? Helvetin ikäviä muistoja menneisyydestä, kun olin addiktion vietävissä. Ja arvoisa lukijani – näitä addiktioiden äärellä taiteilijoita on valtavasti. Paheesta kasvaa vaivihkaa riippuvuus. Addiktion selättäminen vaatii valtavasti voimaa. Sen korvaaminen jollain terveemmällä on saatananmoinen työmaa. Tiedän sen. Kokemusasiantuntija.

 

Addiktio ei katoa ihmisestä koskaan. Pieni slaissi aivoista on menetetty. Pysyvästi. Hautaan saakka. Kun elämässä kohtaa kriisin, nousee addiktoivan aineen tai käyttäytymisen avulla 20 vuotta sitten saavutettu mielihyväorgasmi mieleen. Pitäisikö sitenkin? Joku sortuu. Hetken hurma ja paluu nollapisteeseen. Pettymys ja häpeä.  

 

Muuten. Somessa loukkaamani Reetta on tulossa kahville ensi viikolla. Joten siltä osin homma hoidettu. Uskon, että tapaaminen tulee olemaan hyväntuulinen.

Somesyntini on sovitettu, vaikka seison edelleen päivitykseni takana. Joka oli kirjoitettu vesiselvänä. Se, että postauksesta kirjelmöidään kaupunginjohtajalle, ei ole yksilön vika. Se on ajan henki. Ja ajan henki on monilta osin perseestä.

Tämän vuoden ostetuin kirja on Liisa Keltikangas-Järvisen "itsekkyyden aika." Ehkä peli ei ole vielä pelattu.