UUVUMME JA RAKASTUMME

 

En malta olla palaamatta suosikkiaiheeseeni. Uupumiseen. Itse en ole nyt uupunut tai edes uupumassa, vaikka toukokuu oli taas toukokuu. Vauhti kiihtyi ja mieli tuli sysättyä syrjään. Pysähtelyjä ei ollut ja mieleni kohtasin myöhemmin toivoen, että se olisi kohtuullisessa kunnossa. Noo oli se.

 

Ihmiset kuormittuvat. Joku ihmisistä, joku siitä, ettei ole ihmisiä. Joku työstä, joku siitä, ettei ole työtä. Joku juhlista, joku siitä, ettei ole juhlia. Joku tehtailee elämäänsä riittävästi liikkuvia osia, jotta kuormittuisi. On kuormittumisaddikti. Näytti tovin siltä, että balanssi löytyi. Ei balanssi ollutkaan hyvä. Alkoi pakonomainen liikkuvien osien jahtaaminen, jotta päästiin turvalliseen tilaan. Kuormitustilaan.  Kalenteri oli saatava täyteen, jotta saatiin kroppa ja mieli taas oikosulkuun.

 

Yleensä uupumiseen johtava kuormitus koostuu elämän eri sektoreista – liika on liikaa sillä hetkellä. Luopuminen vanhemmista, poikkeustilanteet töissä, harrastuksesta luopuminen loukkaantumisen vuoksi, parisuhteen ongelmat. Osa on seurausta omista valinnoista, osa tulee kaupan päälle meistä riippumattomista syistä.

 

Hetkellinen kuormittuminen on normaalia elämää. Katkeamaton kuormitustila johtaa uupumiseen.

 

Tommy Hellsten puhuu ja kirjoittaa taitavasti. Hellstenin mukaan, kun ihminen menettää yhteyden itseensä, hän uupuu. Ihminen alkaa juoksemaan yhä kovempaa, suorittamaan enemmän ja tavoittelemaan lisää ja lisää materiaa. Ihminen luulee, että täyttymys koittaa sitten kun seuraava tavoite on saavutettu, mutta joutuu pettymään. Juostessaan kaiken ulkoisen perässä, ihminen juoksee samalla pakoon itseään. Lopulta häneltä loppuu voimat ja edessä on totaalinen väsähtäminen.

 

Lähipiirissäni on useita uupuneita ja määrä kasvaa. Työkavereissa, sukulaisissa, ystäväpiirissä. Nuoria, vanhoja, isejä, äitejä, lapsettomia ja lapsellisia. Heiltä on mennyt toimintakyky joko osittain, tai täysin. Jokaisella oma tarinansa, mutta yhtäläisyyksiäkin löytyy. Ilo elämästä on kadonnut. Oma ihmisarvo on kärsinyt inflaation. Kierre kiihtyy. Syyllisyys kasvaa, koska ei enää jaksa olla kuten ennen. Ei jaksa pitää yhteyttä ystäviin tai hoitaa töitään niin hyvin kuin aiemmin. Ei jaksa olla se sama ihminen kuin ennen. Pakeneminen pahentaa oloa, mutta se auttaa hetkellisesti. Pakenemisen jälkeen on taas pyydettävä anteeksi. Ralli jatkuu ja matka on syvä. Elämänvaihe on merkityksellinen ja siitä voi myöhemmin oppia. Ei kuitenkaan vielä nyt. Yritän auttaa heitä. Ehkä opettaakin myöhemmin. Tiedän jotain näistä jutuista.

 

Ajattelen omaa elämääni; minulla ei ole varaa uupua. Olen ajoittain syviin vesiin sukeltava ja melankoliaa rakastava mies. Kun olen terve, on sukeltaminen syviin vesiin jopa mukavaa. Melankolia on kaunista. Mutta uupuminen ei ole enää kohdallani vaihtoehto. Minua tarvitaan lähipiirissä ja haluan olla se helkkarin ”paras painos itsestäni” (herra varjele toi on ärsyttävä).

Töissä en todellakaan ole korvaamaton, mutta tarvitsen rahaa. Julmasti sanottu, mutta se on fakta. Minun on pakko löytää omilla resursseillani keinot selvitä tästä ajasta. Pakko ei ole hyvä motivointikeino, mutta niin se vaan on, kun ei ole muuta vaihtoehtoa. Pakko motivoi!

 

Minun on selvittävä tämän ajan vaatimuksista, myös niistä, jotka lankeavat eteeni siviilielämän kautta. On jaksettava kohdata ihmisiä. On jaksettava huolehtia lähimmäisistä. On jaksettava siivota Kuningasvuori. On jaksettava huolehtia taloudesta niin, että jään kuukausittain plussalle. Viikko ennen palkkapäivää luotolle eläminen ei saa olla vaihtoehto. Joskus se oli. On jaksettava tukea äitiä, isää ja lapsia. On tullut aika maksaa velkaa. Rakkauden velkaa. On jaksettava olla rehtorina sellainen, jolla on vielä jotain annettavaa. Hiipiminen väsyneenä työpaikalle ei ole vaihtoehto. Kävisin siellä nuokkumassa, ja väistelemässä vastuuta. Ei helvetti.

 

Minulla on mersu, talo, tonnin kissa, kalliit stereot ja merkkivaatteita. Materiaa, jonka perässä olen vissiin juossut. Se ei tule mukaan arkkuun. Liikun joka päivä tunnin, koska presidenttikin kannustaa siihen. Vietän pitkähkön kesäloman, jolloin rentoudun. Lataan paristot, että jaksaisin täyttää taas paikan ruudukossa. Rentoutumisessa olen ollut helkkarin huono – mies joka ei osannut leikkiä.

 

Koko talven kuorma lankeaa nyt lomalla eteeni. Pysähdyn. Tajuan virheeni ja väärät valinnat. Ja niitähän on. Nyt kun on aikaa, tajuan paljon enemmän, kuin juostessani arkea läpi 11 kuukautta. Jotkut oivallukset tekevät kipeää, mutta on moni asia tullut hoidettua kohtuullisen hyvinkin. Pakeneminen käy mielessä. Se voitaisiin markkinoida rentoutumisena – nyt on aika irrotella. Nyt on loma.

 

Välillä tulee paha olo. Ei tämä näin kuulu mennä. Elän 11 kuukautta ihmisviidakossa paineistettuna ja vapauduttuani alan käymään läpi joitakin surkeita siirtojani ahdistuakseni. Kärvistelen loman pakottamalla itseni tekemään lomajuttuja. En romahda, en todellakaan, mutta lomasta nauttiminen on vähän niin ja näin.

 

Olen keski-ikäinen heteromies ja meitä on helevetin monta. 50 - 55 vuotiaita miehiä on Suomessa kaksisataatuhatta. Minä siellä joukossa. Takana on eletty nuoruus. Joukossamme on enemmän katkeria ja vähemmän katkeria. Meidän pitäisi alkaa ymmärtämään sekavaa nykyaikaa, jossa ihmeelliset fundamentaalitotuudet ovat ainoita oikeita. Kyseenalaistamalla totuudet teet itsestäsi suvaitsemattoman pellen, vaikka ne itseään suvaitseviksi markkinoivat ovat itse asiassa aika suvaitsemattomia. Ne päättävät suvaitsevatko jotakin ihmistä sillä perusteella, löytyykö siltä oikeat mielipiteet ja ajatukset. Pah. Antaa olla. Siitä sinun kannattaa olla hiljaa. Voimaa kohtaa kuitenkin aina vastavoima ja jälki ei ole aina kaunista.

 

8.11.23 Häntä heiluttaa koiraa

Huomaan ärsyyntyväni nykyajasta yhä enemmän. Tänään en pystynyt enää lisäämään omia työntekijöitäni itse luomalleni sähköpostilistalle. Järjetön tietoturva tekee arjesta yhä vaikeampaa. Samalla ilman sen kummempaa syytä oli erään kollegan viestit lähteneet selittämättömästi toisen koulun henkilökunnalle. Tietoturvakertoimia lisätään jatkuvasti ja joku idiootti hakkeri vuotaa terapiatiedot maailman tietoon ja taas meillä on vaikeampaa. Vittu. Halvaannutetaan käytäntö ja arki, koska sosiaaliturvatunnus voi joutua vääriin käsiin. Pakotin itseni pitkän työpäivän jälkeen salille. Olen kai nyt tyytyväinen. Tai tyytyväisempi.

 

Mutta mitä ihmettä, huomaan olevani rakastunut toiseen ihmiseen. Naiseen. Siis minä, joka makasin sohvalla kaksi vuotta Väinö seuranani ja romanttiset ajatukset hukkuivat muistoina menneisyyteen. Olin tehnyt havaintoja; en ole enää kiinnostava. Siinä mielessä.

 

Katselen nuoruuden kuviani – olenko mä ollut noin saakelin komea? Vääristynyt minäkuva laittoi silloin katsomaan peilissä näkyvää nuorta miestä väheksyvästi. Valheellisesti. En nähnyt mitä sieltä näkyi. Nyt se on helppo nähdä. Näin pelkästään virheet, enkä ymmärtänyt miksi tytöt olivat minusta kiinnostuneita. Ruma maha ja säälittävät pohkeet. Ne minä siellä näin.

 

Olen mies, jonka parasta ennen päivä on mennyt. Myydään Alepassa laputettuna oranssilla tarralla. -30%. Näen itseni entisenä nuorena, jonka viehättävyys ja vetovoima on kadonnut.  

 

Mutta.

 

Rakkaani on saanut minut tuntemaan itseni mieheksi, jolla on vielä jotain annettavaa. Minulla on tunne, että hän rakastaa minua oikeasti. Juuri minua. Keski-ikäistä heteromiestä, jonka markkina-arvo on mitätön.

 

Hän oikeasti katsoo minua silmät palaen, ihan kuin minussa olisi jotain kaunista tai komeaa, jotain rakastettavaa. Olen hämilläni. Minä katson häntä minuutin, välillä kaksi. Hänen määrätietoiset liikkeensä ja itsevarmuutensa saavat minut värisemään. Hän on niin kaunis. ”Otatko lisää kahvia” – katseet kohtaavat. Pieni hetki, isot tunteet.

 

Ei Janne. Kaikki ei ollutkaan ohi. Rakkaus tuli vastaan Tinderissä lokakuisena perjantaina. Olin varannut kahdeksan kaljaa, mutta viestittely vei mukanaan ja unohdin kaljat kaappiin.

 

On se kaunista, kun löytää ystävän, joka rakastaa. Jota rakastaa.