Kyllä elämä on ihanaa.

Mulla alkaa tänään kesäloma. Jippii. Varasin viikon loman Välimerelle. Luen, kävelen, juon Efestä ja uida pulikoin. En aja päätäni kaljuksi, kuten kaksi vuotta sitten, koska tukka on kasvanut. Vaikka tyhjä läntti päässä rumentaa peilikuvaani, olen iloinen jokaisesta hiuksesta, joka päästäni ponnistaa. Kaljuna en sittenkään viihtynyt. Kenties tällä mennään?

Kumpaankin pihan linnunpönttöön tuli pesijät. Toisessa on talitiaisperhe ja toisessa kirjosieppopariskunta. Kiva juttu. Jos näen poikasten pesästä lähdön, olen superiloinen. En superi-loinen.

Alisan ja Ashin rakkautta on niin kiva seurata. Minäkin olen saanut elämässäni kokea paljon romanttista rakkautta. Olen joka hetkestä kiitollinen. Mieti, pystyn näin 54-vuotiaana voimailemaan ja juoksemaan ilman suurempia vammoja. Joskus otan ennen penkkipunnerrustreeniä 1000mg buranaa, enkä koe tekeväni mitään väärää.

Teen merkityksellistä työtä, josta minua muistutettiin menneenä kohukeväänä. Melskasin somessa selvinpäin ja sain palautetta. Rehtorin sanalla on edelleen merkitystä. Hui. Vähän säikähdin.

Oppilaat antavat minulle energiaa. Vessoissa ei toistaiseksi ole lukenut ”rexi on homo” – juttuja. Kuntosalin oveen on kirjoitettu mustalla tägitussilla ”Jannen bunkkeri.” Kun minulta kysytään, olenko oikealla alalla, vastaan ”kyllä mä olen.” Rehellisesti. En minä kaikille riitä, mutta ei riittäisi kukaan. Enhän minä mitään muuta osaa. Tämän duunin hoidan kohtuullisen hyvin. Onko minulla vielä työelämään liittyviä unelmia?

Minulle maksetaan työstä palkkaa, jolla voin rahoittaa elämäni. Aika huippua!

Pystyn tarjoamaan kahdelle rotukissalle leppoisat kissanpäivät ja koen, että he ovat kanssani varsin onnellisia. Aika hienoa!

Vanhempani ovat vahvasti mukana elämässäni edelleen. Iskän sairaudessa on suvantovaihe. Lähimuisti toimii häviävän pienen hetken, mutta keskustelu menneistä asioista luonnistuu ja tässä hetkessä toimiva tilannetaju on huippuluokkaa. ”Äläpäs poika viisastele” osuu ja uppoaa.

Olen tinderissä. Ilmaisversio. Minusta ei juurikaan sillä areenalla enää tykätä. Yksi tykkäsi ja laitoin viestinkin. Vastasi kohteliaasti, että taisi olla vahinko. Kerroin arvostavani hänen rehellisyyttään. Voisin vajota mustiin tunnelmiin, koska nykyajan treffirintamalla on niin hiljaista. Mutta en minä asiaa sure, tai edes mieti. Hyväksyn tosiasiat. Aika tekee työtään ja minä olen jämähtänyt. Onnellinen jämähtänyt. Ei minulla ole sinisiä silmiä, jotka katsovat naisen sieluun. Ei minulla ole tuuheaa ponihäntätukkaa. Ei pakarani täytä farkkujen peffatilavuutta. Olen entinen nuori.

Olen tosi iloinen siitä, että raivorehelliset blogini kiinnostavat ihmisiä. Moni klikkaa jutun auki tunteakseen myötähäpeää. Joku toinen on kokenut samoja juttuja ja lukeminen helpottaa. Joku ihmettelee, kuinka voin kiroilla blogeissani ja tuomita kiroilun päivätyössäni. Motiiveja lukemiseen on monia ja kaikki yhtä hyväksyttyjä.

Tämä on jo liikaa, mutta totean sen silti. Ilman blogejani ja teitä, en olisi ehkä jaksanut. Ajattelen niin, että työelämässä jaksamiseen tarvitaan nykyisin erilaisia keinoja. Joo – on ne rutiinit ja liikunta ja rajaaminen ja patterien lataamislomat. Kaikki niin totta. En minä niitä väheksy. Ne tarvitaan. Minä leikkimiseen kykenemättömänä olen tarvinnut jotain muuta. Jotain lisää.

Aikoinaan tukeuduin unilääkkeisiin. Kannattelivat minua. Tieto rauhallisesta yöunesta auttoi jaksamaan päivät ”taistelukentällä”. Koronan jälkeen pääsin terapiaan. Kolme vuotta jutustellen, reflektoiden ja sessioita odotellen auttoivat. Terapian jälkeen aloin kirjoittamaan blogia. Sain voimaa. Olin kirjoittanut pitkään päiväkirjaa, mutta juttujen julkaiseminen antoi ihmeellisen vasteen. Aloin odottamaan hetkeä, jolloin sain kertoa itsestäni ja ongelmistani taas jotain lisää. Joidenkin lukijoiden kanssa syntyi ihmeellinen ”someyhteys”, joka antoi minulle valtavasti voimaa. Pala palalta kerroin kaiken ja tuomitsijat pysyivät vaiti, aivan hiljaa. Heitä oli ja on, kyllä minä sen tiedän. Jotkut lopettivat juttujeni lukemisen. Ymmärrän sen helvetin hyvin. Luulen, että osa ajatteli minun olevan valtavan tyhmä. Osa ei ehkä kestänyt saamaani vuolasta positiivista palautetta. Se ärsyttää. I know.

On torstai 11.6. ja olen aloittanut siis kesäloman. Huomenna lähden ystäväni Sylvin hautajaisiin. Alisa ja Ash lähtevät pian taas toiselle puolelle maapalloa. Lomani koostuu rutiineista. Pesen matot, käyn Välimerellä, vahaan auton, olen tarkka kaljojen kanssa, pesen ikkunat, tilaan Zalandolta pari merkkipaitaa kesä-alesta ja yritän leikkiä elämän leikkiä.

Kirjoittelen juttuja, jos syntyy ideoita.

Minulla ei ole tällä hetkellä möykkyä hengitysteissä. En pelkää paniikkikohtauksia, en ole masentunut ja nukun melatoniinilla kuuden tunnin yöunia. Minulla on lukuisia hyviä ystäviä ja osa niistä entisiä oppilaitani. Ihmiset ovat minulle hyviä. Nostan enemmän penkistä kuin koskaan elämässäni ja ensi vuoden lukkarit on tehty.

Miksi siis surisin?

Kaikkihan on hyvin.

Sain loistavalta työpariltani Annelta lahjaksi kirjan. Pekka Saurin, Onnen harha. Luen sen Välimerellä. Anne tietää millainen hörhö mä olen. Ja mä olen onnekas, että mulla on tuollainen työpari. Ei tulisi helvettiäkään ilman Nurmeksen tyttöä.

Hyvää kesää!