VÄINÖN TÄHTIHETKI

”Yhtenä iltana paljon jos viiniä jois, yhtenä iltana unohtaa pelkonsa vois.”

Asetin aikoinani tavoitteen. Tuon laulun fiilis täytyy tavoittaa. Mutta ilman alkoholia, ilman päihdyttäviä aineita.

Ajattele.

Olohuoneessa. A-studio tai lentismatsi. Ne kattovalot eivät todellakaan ole päällä. Ne kirkkaat tunnelman pilaajat. Tunnelmaa ovat sen sijaan luomassa olohuoneen nurkissa olevat jalkalamput. Ja minä makaan sohvalla, eikä minua vituta mikään. Ei ole kiire mihinkään. Demonit ovat hiljaa. En surkuttele turvonnutta vatsaani, enkä puristele sääriäni, joista puuttuvat pohjelihakset. En ota kännykällä kuvia pakenevasta hiusrajastani. Väliin jäänyt treeni ei harmita. Minulla on päällä päihdevapaasti tuotettu olotila, jossa en kiirehdi, en huoli, en surkuttele, en ikävöi, en vertaa itseäni kehenkään, en pelkää tulevaa yötä.

Minä onnistun siinä yhä useammin ja ahmin elämää!

Kemiallisesti olen turruttanut aistini lukemattomia kertoja niin, että saavutin tavoitteeni. Sohvalla oleminen onnistui kyllä, kun käytin dopingia. Olinhan minä täysi invalidi. Saatanan surkea leikkimään elämän leikkiä. Kahteenkymmeneen vuoteen en sohvalle rauhoittunut ilman kemiaa. Hävettää. Häpeän tunne syntyy silloin, kun toiset tietävät sinusta sellaista, mitä et haluaisi heidän tietävän. Moni asia, teko tai virhe siedetään, kunhan sitä ei kukaan toinen tiedä. Kun tajuat, että mokaamisesi on toisten ihmisten tiedossa, kytkeytyy häpeän tunne päälle.

Pelon unohtaminen yhtenä iltana ei onnistu. Tarvitaan jeesiä. Elämäsi on hiipinyt askel askeleelta tilanteeseen, jota häpeät. Toinen vaihtoehto olisi ollut vieläkin kamalampi. Tyydyn tähän ja haen voimaa vertaistarinoista. Niistä tarinoista, joissa ihmisillä menee vieläkin huonommin. Ja julkikuvani on käsittääkseni vieläkin varsin hyvä.

”Yhdeltä oppilaan äidiltä sain kyllä soiton. Siitä on ehkä kymmenen vuotta aikaa. Puoli tuntia ennen vanhempainillan alkua. Se mamma ripitti minua. Hän oli kuullut minusta tarinoita. Kylillä puhuvat. Ne kylillä puhutut tarinat ovat muuten monestakin tulokulmasta katsottuna helvetin mielenkiintoisia. Ja niiden perusteella tehdään aika isojakin päätöksiä. ”Kun kylilläkin puhutaan.” Voi vittu.

Todettakoon, että mamma oli erään kyseenalaisen uskonlahkon jäsen ja luennoi minulle vartin kestäneen puhelun aikana paitsi maallisista virheistäni, myös siitä kuinka kohtaloni on palaa helvetin tulessa. Kerroin hänelle olevani helvetin syntinen rehtori, mutta saatanallisen hyvä työssäni. Ei kuulemma pystyisi enää päästämään lastaan kouluun, jonka rehtori on seuraava saatanasta. Kiitin palautteesta ja kerroin jatkavani kaljan latkimista vapaa-ajallani. Lisäsin loppuun, etten näillä näytöilläni tulisi sinne hänen taivaaseensa koskaan pääsemään. Enkä sinne kyllä haluakaan. Sen verran syntistä on elämäni ollut. Hänen pojallaan ei olisi hätää. Takaan hänelle hyvät opettajat, turvallisen koulupäivän ja reilun reksin. Ei kuulemma riitä. Syntinen kuormani on liian painava. No rukoile sitä kepeämmäksi, totesin.”

Niin. Vittumaiseksi minua on moitittu tai kehuttu.

Voimavara vai heikkous?    

No enhän minä tavallisesti käyttäydy noin. Provosoiduin, koska minua isosti provosoitiin, uhkailtiin ja provosointi tapahtui virka-ajan ulkopuolella. Kyllähän sitä välillä tulee liikuttua harmaalla vyöhykkeellä, mitä tulee vuorovaikutukseen ja kohtaamisiin rehtorin slipoveri yllä. Jos pelisilmä on vireessä, tajuan, mitä kukakin kestää, kun sanan säilällä sivaltelen. Luulen tunnistavani rajat, mutta tarkkana saa olla. Ja nöyränä. Ja valmiina pyytämään anteeksi.

SUOMEN SUOSITUIN VÄINÖ - HETKEN

En voi olla sivuuttamatta näitä paria somepostaustani. Toinen liittyi koulumme puolimaratoniin ja toinen Väinön synttäreihin. Olen tehnyt joistakin päivityksistäni julkisen, avoimen kaikille median käyttäjille. Syynä tähän on se, että jos blogitekstini jostain syystä kiinnostaisi muitakin kuin somekavereitani, olisi heillä mahdollisuus tekstejäni lukea. Kirjoitetut jutut eivät ole tässä ajassa kovinkaan suosittuja. Ne ovat pitkiä ja kuolettavia. Eihän kirjojakaan lueta.

Elämme lyhyiden tiktokmaisten videorykäysten kulta-aikaa. Ne ovat viihdyttäviä ja niitä ehtii ahmimaan kymmenessä minuutissa kymmeniä. Lyhyeen pätkään tarvitaan ihmisen lärvi, joka puhuu tai mekastaa, yleensä turhuuksia. Ja sitten tarvitaan kännykkä. Nämä ihmiset ovat sisällöntuottajia, influenssereita tai tubettajia. Ne ovat niitä julkkiksia, joita minä en tunne ja jotka osallistuvat tosi-tv-ohjelmiin. Mutta kun en minä katso niitäkään. Olen siis autuaan tietämätön aikamme uusista julkkiksista. En nimeä heitä turhiksi julkkiksiksi, koska se olisi tyhmää. Fiksumpaa olisi päivittää elintapani sellaisiksi, että opin heidät tuntemaan. Heitä on jo eduskunnassakin.    

99,99% näistä lyhyistä videopätkistä on viihdettä. Asiaa niissä ei juurikaan ole. Myönnän, että katson niitä. Yleensä ne ovat eläinvideoita. Eläinten turvakoti Saparomäki on yksi suosikeistani. Siellä saavat tuotantoeläimet elää elämisenarvoista elämää. Sitä katsoessani pohdin todella lihansyöntini järjellisyyttä tai järjettömyyttä. On liikuttavaa nähdä kuinka eläimet nauttivat. Siis ne eläimet, jotka yleensä elävät vain siksi, että ihminen saa niistä paistin tai turkin. Kuten arvaat, itken silloin tällöin.

Sisällötöntä podcastpaskaa, en pysty katsomaan. Juuri äsken tuli vastaan somefeedissä pätkä, jossa nuoret naiset keskustelivat rinnoistaan ja siitä, millaiset biksut olisivat parhaat juuri heidän rinnoilleen. He olivat korjailleet rintojaan leikkauksilla. No en todellakaan tuomitse!   

Pitkä ja puiseva tarina, kuten blogi, ei aikamme someihmisille putoa. En siis sekuntiakaan uskonut, että hetken mielijohteesta syntyneet postaukseni puolimaratonista tai Väinöstä kiinnostaisi juuri ketään.

Toisin kävi. Puolimaratonista olen jo blogiini kirjoittanut, joten se siitä. Katsojia oli 120 000. Iltalehtihän teki siitä jutun, Aamupostille se ei kelvannut. Tarjosin kyllä, mutta halu pitää pahamaineisen koulun mainetta yllä juuri sillä hetkellä oli media-arvoltaan merkityksellisempi. Olihan urheiluluokkatoiminta juuri todettu laittomaksi, miksipä sitä muuksi muuttamaan. En minä ole siitä enää katkera, tosin en minä sitä lehteä enää lue.

Mutta.

Oli Väinön kymmenvuotissynttäri-ilta. Olin ainoa ihminen, eläimet olivat kanssani. Nuo kaksi urpoa. Vilho ja Väinö. Tulin saunasta ja join yhden Sandelsin. Lasiterassilla. Nappasin matkapuhelimeni ja avasin Facen. Pari kaunista riviä (Eppujen biisi) Väinöstä ja minusta, meidän ystävyydestämme. Kirjoitin päivitystä yli viisi minuuttia, en kuitenkaan kymmentä. Tein päivityksestä julkisen, sitä kuitenkaan sen suuremmin pohtimatta. Elän elämääni muutenkin laskelmoimatta siirtojani. Elämäni ei ole excel-elämää. Päätökset tulevat selkäytimestä. Töissä paneudun faktoihin enemmän, vapaalla olen vastuussa valinnoistani yleensä vain itselleni. Siksipä teen päätökset tunteella ja ihmisiin luottaen.

Liitin tekstin yhteyteen kuvan, jossa on sekä Väinö, että Vilho. Aamulla keitin kahvit ja aloin lukemaan tabletilta hesaria. Ihmettelin, miksi alapalkissa näkyvän F kirjaimen yläkulmassa näkyvä punainen numero oli poikkeuksellisen suuri. Avasin Facen ja tykkäyksiä oli yli seitsemänsataa ja kommentteja kymmeniä. Lähinnä onnitteluja vierailta ihmisiltä. Tokihan kirjoitustani kehuttiin.

Nyt on tiistai. Tykkäyksiä on 2826, kommentteja pari sataa ja juttua on katsonut n. 90 000 ihmistä.

Miksi näistä kahdesta ”hyväntuulen” päivityksestä tuli näin suosittuja? Kumpikaan ei saanut trolleja liikkeelle. Kuva kahdesta kissasta ja muutama rivi, joissa kerroin minun ja Väinön elämästä. Kuvia nuorista juoksemassa. Naamat mustattuna (punainen väri).

Teknisesti tulkittuna ilmiö ei ole niin tunteikas. Koska muutama meni tykkäämään päivityksestä, alkoivat algoritmit tekemään työtään. Mitä useampi päivityksestä tykkäsi, sitä useammalle sokea somekoneisto alkoi päivitystä tarjoamaan. Ja vauhti kiihtyi. Kai tämä oli viraalimainen julkaisu.

Lyhyt pohdinta. Kumpikin julkaisu, sekä maraton, että Väinö olivat spontaaneja. Ne syntyivät siinä hetkessä ja nopeasti. Näin oppilaiden riemun heidän juostessaan, näin Väinön merkityksen elämässäni. Blogejani saatan kirjoittaa tuntitolkulla. Yritän saada niihin pohdittua sisältöä, joiden merkitystä korostan typerillä kirosanoilla. Minua harmittaa kirjoitusvirheet, lauseopilliset virheet ja ennen kaikkea se, jos huomaan, että toistan samaa asiaa. En ole kuitenkaan poistanut mitään. En yhtään juttua, en yhtään lausetta. Olkoon, ajattelen.

Mutta nämä kaksi viraaliksi kasvanutta. En miettinyt mitään. Oli se hetki ja nopeasti tuotettu teksti ja kuvat. Ei pohdintaa, ei laskelmointia.

Ja puolimaratonista tiesi hetken tuhannet, kymmenet tuhannet ihmiset.

Ja Väinöstä tuli hetkeksi Suomen suosituin kissa.

Muutama kommentti;

Sydämestä sydämeen kirjoitettu

Olipa hauskanen ja ihana kirjoitus. Hyvää syntymäpäivää Väinölle .

Onnittelut Väinö. Kyllä kissat ovat elämäni valo, jokainen oma persoonansa. Minullakin ehtinyt olemaan jo aika monta 70-vuotisen elämäni aikana

Onnea Väinö. Minulla 13 vuotias poika kisu ja on kyllä maailman rakkain.

Ihanasti kirjoitit, oli tämä mukava lukea. Rakkautta teille kaikille ja hyvää vointia.

Mahtava postaus. Kiitos tästä ja Väinölle erinomaista syntymäpäivää. Kissa on parhautta.

Sydämellinen kirjoitus  Paljon onnea Väinölle toivottavat Manta ja palvelijansa. Manta-tyttömme täyttää elokuussa 15

Olen kanssasi samaa mieltä. Meillä kaksi kissaa. haettu Mikkelin eläinsuojeluyhdistykseltä. Äiti ja tyttö.rakkaat.

Onnittelut Väinölle ja hali isännälle 

Tuhannet onnittelut Väinölle. Rakastan ihmisiä, jotka rakastavat kissoja. 

Upea kirjoitus! Eläimiä monesti helpompi rakastaa kuin joitakin ihmisiä. Tämäkin on koettu ihan omassa elämässä...

En tunne sinua, mutta voi luoja miten hyvin kirjoitettu ja ihmiset jotka puhuu noin lemmikistään kuin sinä, on ihan pakosta hyvä ihminen.

Mä ymmärrän arvoisa blogini lukija. Tämä saattaa ylittää suomalaisen sietämiskulttuurin hyvän maun rajat. Copypastailen itsestäni ja kissastani sanottua. Ja vielä joltain somealustalta.

Mutta tiedätkö mitä. Minusta oikeasti tuntui, että kerrankin tein jotain hyvää. Sain ventovieraille ihmisille edes hetkeksi hyvän mielen. Hiveleekö itsetuntoani ja egoani nämä viestit ja tykkäysmäärät?

Kyllä.

Mutta tiedän, että kaiken hyvän jyräävä tsunami on jo tulossa. Ei siinä pitkään mene.

Olen ruoskinut ja haukkunut meitä suomalaisia yksilökeskeisyydestä ja itsekkyydestä. Pari päivää vastailtuani kissaihmisten onnitteluihin ja viesteihin, koin ja tunsin aivan jotain muuta. Kissaihmisten yhteisö on vahva. Yhteisöllisyys rakentuu vahvaksi silloin, kun ihmiset kokevat heillä olevan jotain yhteistä, jotain mitä jakaa.

Tällä kertaa rakas läskipääni Väinö oli se, joka meidät yhdisti.

Aika upee tyyppi.

Laav juu. Forever.