Yhdenvertaisuus pelastaa - taas lähti yksi ystävä

24.6.26

Lähden kohta yksin Turkkiin. Riitelen ainoastaan itseni kanssa. Riippumaton, kompromissivapaa A-luokan matka. Niinhän sitä ennen vitsailtiin, kun pojat olivat olevinaan poikia. (Pojat on poikia – sanonta on nykyisin pannassa, vaikka pojat olisivatkin poikia.) Korskeita, valheellisen itsevarmoja mokailijoita. Painivat keskenään. Kadonneet ovat poikaparat.

Kun perhe tai puoliso ei lähtenyt joskus mukaan matkalle, päästiin oikein A-luokan reissuun! Sillä matematiikalla minulla on nykyisin ainoastaan A-luokan matkoja. Mieti. Kuinka onnekas mä olenkaan.

Paskat se niin ole.

Saga Vanninen, 7-ottelija, lopetti kilpailukautensa. ”Tuli tehtyä harjoituskaudella virheitä, enkä muuttanut suuntaa, vaikka sille tuntui.” Tuossa lauseessa on niin paljon ihmisen elämään kiteytyvää viisautta. Ylikuormittuneet, uupuneet ja väsähtäneet ihmiset jatkavat vaan, vaikka merkit ovat olleet jo pitkään nähtävissä. Työssään ja yksityiselämässään uupunut (olen edelleen sitä mieltä, että harva pelkästään töistään uupuu), ei osaa tai jaksa tehdä asioita eri tavoin, vaikka signaalit ovat selkeät. Sitten kausi onkin ohi ja alkaa toipuminen. Hitto jos me tuo opittaisiin. Hidastamaan silloin, kun on aika hidastaa.

Naurakaa vaan, mutta opetuspuolen ihmisten mantra siitä, että ensimmäinen viikko tai viikot menevät toipumiseen menneestä lukuvuodesta, pitää paikkansa. Kesäkuun alkuun osui minulla lisäksi hautajaiset, valmistujaiset ja kihlajaiset. Iloa ja surua. Sitten alkoi kesäloma. Eka sunnuntaina ajattelin loman alkamisen kunniaksi tehdä kunnon kuntosalitreenin. Toukokuu oli ollut rikkonainen. Olo oli vähän kuin Saga Vannisella, mutta tein äärimmäisen kovan harjoituksen loppuun. Juoksin ja nostelin rautaa. Kotona putosin sohvalle. Horkka. Ruumiinlämpö nousi rikkinäiselläkin mittarilla mitattuna 39 celsiusasteeseen. Villasukat käteen ja kohti houreunten yötä. Nukuin kaksitoista tuntia ja heräsin ruumiinlämpö normaalina. Kroppa on viisas. Kuuntele sitä.  

Jatkan tätä juttua kohteessa. Aion jälleen kritisoida ajan henkeä. Onnetonta keskustelukulttuuria ja kiimaa saada maailma yhdenvertaiseksi. Nyt käyn etsimässä vielä kirjan, jonka nimeä en muista, mutta minulla on se. Siinä John Vikström ja Jörn Donner käyvät keskustelua kirjeitse.

27.6.26

Täällä sitä ollaan. Nyt ne akut latautuu. Ne oikein hyrisee. Kerään energiaa talven koitoksia varten. Matkalaukkua odottelin kaksi päivää, koska se oli eksynyt. Kirjoitin tästä jo Faceen, joten en nyt mene siihen. Roni on hyvä tyyppi. Kaljaa kuluu, mutta kulukoon.

Siitä yhdenvertaisuudesta. Koska elämme yltiöyksilöllistä itsekkyyden aikaa, on selviö, että yhdenvertaisuusajattelu on noussut arvona listojen kärkeen. Ilmiö alkaa saada naurettavia ja surkuhupaisia piirteitä. Stop! En minä ajattele, että yhdenvertaisuudessa sinällään olisi mitään negatiivista. Maailma olisi onnela, jos jokainen meistä olisi kaikessa samalla viivalla. Samat pelisäännöt. Mutta siinä on jotain samaa kommunismin kanssa. Paperilla toimii, käytännössä ei. Ihmiset puutteineen kun tuppaavat pilaamaan kaiken kauniin. Systeemiin hiipii ihmisen perisynnit ja heikkoudet. Tulkinnat ovat päin persettä.

Mitä kohti olemme menossa? Tekoäly on jo nyt moninkertaistanut valitusten määrän. Tekoäly hoitaa minuutissa ansiokkaan lakipykäliin viittaavaan valituskirjeen. Viranomainen tai tarkastaja on pakotettu käymään läpi jokaisen valituksen.

Juuri oli hesarissa uutinen. Vedetään vastapalloon. Julkinen sektori tullaan korvaamaan tekoälyllä. Tekoäly käsittelee tekoälyllä tehdyt valitukset. Virheetöntä ja objektiivista. Ei tarvita työperäistä maahanmuuttoa. Virastoista vapautuu valtava määrä kotimaista työvoimaa keräämään mansikoita, siivoamaan hotellihuoneita ja ajelemaan WOLT-fillareilla. Kehittäjät, rehtorit ja sihteerit. Good bye.

Kokemukseni työelämästä. Kun valitsemme ihmisiä esim. töihin tai erikoisluokille, on täysin uusi peli alkanut. Valinnat täytyy pisteyttää ja kaikki pitää olla mitattavissa ja todennettavissa myöhemmin. Viemme valinnat ekseliin. Taulukoihin, joissa pisteet ratkaisevat ja pisteytyksen täytyy olla yhdenvertaista, objektiivista.

No niin.

Koska valintojen perusteltavuus täytyy olla täysin aukotonta ja objektiivista, häviää valitsija vähitellen kokonaan. Kuka hoitaisi näillä pelisäännöillä rekrytoinnin parhaiten? Tekoäly. Ja prosessi olisi tietenkin anonyymi. Ikä, sukupuoli, temperamentti, persoona, iloisuus, soveltuvuus työyhteisöön. Ei mitään vitun merkitystä.

Soveltuvuus, joka on subjektiivinen kokemus, katoaa. Soveltuvuus on hähmäinen, epäselvä, epämääräinen ja ei todellakaan ajan henkeen sopiva. Sitä ei voi mitata. Tai voi, mutta se viedään naurettavuuksiin.    

Hienoa. Kavereita ei valita. Hyvältä tuntuvia tyyppejä ei valita. Paikallisen urheiluseuran menestyviä urheilijoita ei valita. Kaikki suhmurointi helvettiin ja tilalle ekseltaulukot.

On kymmenen vuotta siitä, kun espoolaisäiti valitti luokkaretken maksullisuudesta. Yhdenvertaisuus ei toteutunut. Kuin salamaniskusta lakkasi rahan kerääminen suomalaiskouluista. Espoolaisäiti pääsi tavoitteeseensa. Peruskoulu on maksuton. Piste. Siitä ei keskustella. Aikaa on kulunut ja Linnanmäki kiittää. Luokkaretkiä tehdään ja helvetin paljon.

Kunnes.

Seuraava äiti, tai miksei isä, herää. Ja valittaa. Varpunen jouluaamuna ja suvivirsi. Arkea pyörittävän toimijan näkökulmasta tämä on jonninjoutavaa paskaa. Näen arjessa tuhat tärkeämpää työtehtävää, kuin vastailla toimittajille ympäripyöreitä näistä yhdenvertaisuuskysymyksistä. Voisin vaikka mennä mukaan liikunnan tunnille pelaamaan säbää ja olla osa yhteisöämme. Eli rehtori haukkuu nyt blogissaan perusopetuslain ja yhdenvertaisuusajattelun? Ei. Ei se sitä hauku. Se nauraa surullisena ajan hengelle. Te kansalaiset olette ainoastaan matkustajia, ehkä maksavia asiakkaita. Järjettömyys syntyy muualla. Teillä on oikeutenne. Yksilönoikeutenne. Nämä ovat pelisäännöt.

Palataan yhdenvertaisuuteen. Nyt ratkaisevat sentit, sekunnit, pisteet, desibelit. Sysäämme subjektin syrjään. Objektiivisuus on ainoa lähestymistapa. Ihminen tykkää äärimmäisyyksistä. Heilutaan laidasta laitaan. Keskinkertaisuus ei kiinnosta. Tavoittelemme tällä hetkellä täydellistä yhdenvertaisuutta ja kriitikot kivitetään. Tavoittelu on kiihkeää. Saamme tilalle mekaanisuuden ja samalla prosesseista katoaa ihmisyys. Inhimillisyys.

Anonyymi rekrytointi tekee tuloaan. Jos työnantaja ei saa nähdä hakijaa, miksi opettajan pitäisi nähdä oppilas? Entä jos opettajan puhetapa, sukupuoli, ikä ja ulkonäkö vaikuttaa oppilaan kokemukseen? Entä jos naapurikoulussa onkin jollekin oppilaalle sopivampi opettaja ja oppilas yltää oppimistuloksissa parempiin suorituksiin, vaikka onkin oppimiskyvyltään heikompi verrokkioppilaaseen verrattuna? Eli opettajat piiloon.

Jos opettajien arviointi on epäyhdenvertaista, miksi sallimme ihmisten ylipäänsä arvioida mitään. Todettakoon muuten, että nykyinen opetussuunnitelma, joka astui voimaan v. 2014, otti isoja askeleita subjektiivisen arvioinnin suuntaan. Absoluuttista mittaamista vähennettiin. Liikunnassa ei cooperin tulos saa vaikuttaa liikunnan arvosanaan. Nyt ratkaisee asenne. Ja sitähän on helvetin helppoa mitata.

Kun mittarit jätettiin taito – ja taideaineista pois, on valitusten määrä lisääntynyt. Eli peruskoulu tanssii aivan eri tahtiin, kuin muu yhteiskunta. Muualla absoluuttiset mittarit lisääntyvät, koska yhdenvertaisuus on ylin arvo. Kun koulussa mitattavien suoritusten merkitystä vähennettiin, arviointi siirtyi enemmän opettajan ammatillisen harkinnan varaan. Kun työelämässä (ja urheiluluokkahaussa) halutaan vähentää työnantajan harkintavaltaa valintaa tehtäessä, on samalla koulussa lisätty opettajan harkintavaltaa arviointia tehtäessä. Kokeet ja leuanvetojen määrä eivät merkitse yhtä paljon kuin ennen. Melkoinen ristiriita ja valuvika. Mielestäni.

No se siitä.

Mennään tärkeämpiin asioihin. En kirjoita keskustelukulttuurista mitään, vaikka Donnerin ja Vikströmin kirja onkin mukana.

Taas lähti yksi ystäväni. Marja-Leena. Hän toivotti minut tervetulleeksi Vehkojan kouluun v.1997. Jos muistan oikein, hänellä oli silloin peruukki, koska hän sairasti rintasyöpää. Katse oli lämmin ja nopeasti ohitimme smaltalkin ja puhuimme asioista niin kuin ne oli. Hän edustaa minulle edelleen tuon koulun henkeä. Kannustavaa, anteeksiantavaa ja sitä mentaliteettia, missä ei ole tippaakaan paskantärkeyttä.

Silloin pidettiin Vehkojan koulussa keskusradiovälitteisiä aamunavauksia. Oli Marja-Leenan vuoro. Hän puhui viisaita ihmisyydestä ja siitä kuinka kiitollisuus elämää kohtaan on tärkeä arvo. Puhui myös kaiken katoavaisuudesta. Oppilaat olivat luokassa aivan hiljaa. Musiikkina oli Zen Cafen ihminen. Kylmät väreet, ei muistaakseni kyyneleet.

”Nyt on kiire kello käy. Sinä olet ihminen muistatko. Työpaikan käytävä. Katse tuntuu selässä.  Nyt on lujaa mentävä. Kello käy.”

Sitä oli opettajan työ silloin. Sitä on opettajan työ nyt.

Olin Marja-Leenan kollega ja myöhemmin rehtori. Minä pidin hänestä, uskon että hänkin minusta.

Kiitos kun sain tuntea sinut.