Niitä on neljätutta
Niitä on n. 4000. En minä niiden nimiä muista. Joidenkin. Jokaisen kasvot muistan, ehkä hymyn ja jotain temperamentista. Taas tuli yksi tänään Prisman käytävällä vastaan. Työnsi lastenrattaita ja huudahti;
”Moi Janne!”
”Moimoi”
Olinpa iloinen. Hänellä näyttää menevän hyvin. Raikkaan näköinen nuori mies.
Yksi käsikirjoittaa aikamme menestyneimpiä TV-sarjoja. Teki keväällä 02 bilsan koetta. Minulla olivat alkaneet paniikkikohtaukset. Jatkoi esseen kirjoittamista koko välitunnin. Luulin taas kuolevani. Piirsi kaverinsa kanssa minulle lisätyönä mallin ihmisestä. Siihen kuvaan oli nimetty valtaosa ihmisen lihaksista. Jäätävän upea. Olisi saanut kympin ilman lisätöitä. Pidin kuvaa luokan seinällä siihen asti, kunnes siirryin reksin hommiin. Taitava oli hän kaikessa.
Eräskin voitti olympialaisissa hopeamitalin. Hoiti kouluhommat tyylillä. Teki sen mitä vaadittiin.
Se oli opeuran alkuvuosia. Eräs tyttö oli poikkeuksellisen hankala. Hankala juuri minulle. Kommentoi ikävästi. Mökötti välillä. Pyysin jäämään tunnin jälkeen luokkaan. Se on yleensä hyvä tapa. Keskustella kahden kesken.
Kysyin, miksi hän on niin hankala minulle. Hän oli hetken hiljaa ja totesi sen harvinaisen suoraan:
”koska sä oot niin vitun ärsyttävä.”
Välimme lämpenivät yläkoulun aikana aavistuksen, mutta jännite säilyi. Se oli minulle kova paikka. Siis minun olemukseni, persoonani, tapani olla, ärsyttää. Kuinka moni näkee minut samalla tavalla? Kamppailin aikani ja sain asian sovittua itseni kanssa. Olen suurin piirtein sinut.
Yhden kanssa soittelen päivittäin. Jaamme ilot ja surut. Ei ole aihetta, mitä ei olisi läpi keskusteltu. Auttaa sen kun ehtii. Sama huumori, samat arvot. Ystävä.
Parikin on pelannut yli 700 SM-liiga ottelua. Se näkyi jo yläasteella. Pitkälle menevät. Menivät.
Yksi sanoi, ”et tule pyhä jyssäys jaksamaan tuolla intensiteetillä” Oli oikeassa. Olemme edelleen tekemisissä. Hyvä mies. Totesin kerran spontaanisti oppitunnilla savossa suositun lauseen ”voi pyhä jyssäys!” Aiheutti hilpeyttä. Nauroivat, vaan ei se minua haitannut. Olen hänelle pyhä jyssäys edelleen.
Useita surullisia kohtaloita. Huumekuolemia. Itsemurhia. Tappoja.
Niin. Siellä ne ovat. Tulevat ministerit ja murhamiehet. Ainoa paikka yhteiskunnassa, jossa on poikkileikkaus kansasta.
Oli eräskin tyttö. Ysiluokka oli ohi. Sai päättötodistuksen ja toi minulle suklaalevyn. Kesällä kuulin suru-uutisen. Poikaystävä ajoi järjetöntä ylinopeutta ja auto suistui tieltä. Tyttö kuoli. Siinä oli yhden ihmisen elämä. Hän oli päässyt opiskelemaan muistaakseni parturi-kampaajaksi. Oli niin innoissaan. Nuori, jonka mieli oli täynnä unelmia.
Eräs tuli luokseni kahdeksan aikaan aamulla. Olin jo rehtori. Halusi jutella. Oli nuhruinen ja likainenkin. Oli ollut koko yön ulkona. Kertoi olevansa kolmatta viikkoa kuivilla. Oli aloittanut huumeiden käytön yläkouluaikoina. Jouduin puhuttelemaan häntä usein huonon käyttäytymisen takia.
”Tiedätkö reksi miksi halusin tulla sun luo?”
”No kerro.”
”Sun huone oli ainoa paikka missä minulla oli hyvä olla.”
Sopersin jotain typerää, koska en tiennyt mitä pitäisi sanoa.
”Voinko tulla tänne vielä joskus?”
”Kyllä voit, mutta tule heti näin ennen kahdeksaa.”
”Tämä selkee.”
Ei tullut koskaan. En tiedä mitä hänelle kuuluu. Toivottavasti hyvää.
Kun lähden Hyvinkäällä ihmisten ilmoille, törmään niihin aina. Siis niitä on 4000. Kassoilla, sairaanhoitajina, lääkäreinä, poliiseina, juristeina, maalareina, bussifirman toimitusjohtajana ja jotkut myymässä minulle imureita, autoja, pesukoneita.
Olen opettanut heitä. Olen joutunut kasvattamaan heitä. Olen korottanut ääntäni. Olen huutanut ”olis minulla muutakin tekemistä, kun selvitellä taas sun tekosias.” Todella epäammatillista käyttäytymistä.
Keltikangas-Järvinen kertoo kirjassaan, että suomalaisista nuorista vain 20% haluaa vanhempiensa olevan heihin tyytyväisiä. Monissa Euroopan maissa vastaava luku voi olla 80%. Onko murrosiän ajan huono käyttäytyminen Suomessa sittenkin kulttuurillinen ilmiö? Se ei olisikaan niin vahvasti biologiaa. Sillähän me murrosikäisten toopeilun usein selitämme – se kuuluu siihen ikään.
Okei. No se siitä. Minä pidän heistä. Pidän heidän aitoudestaan ja siitä, että asiat sanotaan suoraan. Sanat saattavat loukata.
”Tapa ittes reksi!”
”Vittu mä en tommosta dinosaurusta pelkää!”
Tuo dinosaurus oli loistava kuvaus minusta.
Reksin huoneen ikkunaan on heitetty kananmuna ja useita lumipalloja. Kivikin. Ei riittänyt heittokäsi siihen, että ikkuna olisi rikkoutunut.
Minulla on periaate, josta pidän kiinni. Olen saattanut taistella, siis kasvattaa jotakin 9 vuotta. Kun on eron hetki, menneet ovat menneitä. Tänäkin keväänä kevätjuhlan jälkeen otettiin valokuva. Olimme kaulakkain. Minä ja mun vakiokasvatit, joista tulee loistavia perheen isiä ja työntekijöitä.
Eräs perusti ekonomian kurssilla firman. Pesee ja vahaa autoja. Sovittiin treffit. Eipä ole velekamersu kiiltänyt koskaan sillä tavalla. Sai ekonomiasta kympin. Plussa perään.
Toinen periaate. Yritä saada tyyppi kiinni hyvänteosta, älä pahanteosta. Ja sitten kehutaan ja tykitetään wilmaan posia. Yksi kannustava lause kasvattaa nuorta enemmän hyvään suuntaan kuin sata nuhtelua. Harva siellä jälki-istunnossa tekojaan katuu ja käyttäytymistään muuttaa.
Kasvattaminen on prosessi. Yksi rehtorin puhuttelu on kärpäsen uloste itämeressä. Mutta se voi onnistuessaan liikauttaa jotain – jää pieni muistijälki. Seuraavalla kerralla jatketaan.
Eräs kävi joka perjantai klo 9.00 luonani. Käytiin läpi viikon tapahtumat. Oli mokattu, ehkä tapeltu, ehkä varastettu jotain. Musiikin tunnilta oli positiivinen merkintä. Jos tapaaminen kesti vartin, käytiin typeryydet läpi kolmessa minuutissa. Loppuaika meni siihen, että pohdimme, mikä pisti tyypin olemaan erimerkillinen juuri musiikin tunnilla.
Välillä unohdin tapaamisemme. Hän ei koskaan. Joskus kysyin, kun parannusta käyttäytymiseen oli tullut, että vieläkö haluat jatkaa.
”Haluan.”
Jatkoimme koko lukuvuoden. Prosessi. Se on prosessi.
Niin varmaan ymmärsit. Kirjoitin oppilaista. Yhden kanssa meillä jäi huonot välit. Hän ei välittänyt tehdä sovintoa. Rajojen asettaminen minun taholtani oli ollut epäoikeudenmukaista. Pohdin asiaa pitkään. Reflektoin, niin kuin tavataan asia hienosti ilmaista. Ehkä olin ollut epäoikeudenmukainen.
Tapaaminen entisen oppilaan kanssa kodinkoneliikkeessä on tyypillinen tapaaminen. Ujous ja nöyryys on mukana kaupanteossa. Lopulta ostin imurin.
Kassalla tämä mainio mies toteaa;
”Taisin olla aika mahdoton silloin kouluaikana.”
”Kuules, minä en niitä muista, enkä muistele. Sulla menee nyt hyvin, se on tärkeintä.”
Hän oli saamassa vaimonsa kanssa lapsen. Hykertelin onnesta hänen puolestaan. Sitä paitsi ei hän mikään mahdoton ollut. Hönöili, niin kuin yläkouluaikana tavataan tehdä.
Mitä minä yritän selittää? Oppilaat ovat minulle voimavara. Dynamiikka heidän kanssaan on minulle helppoa. Olen sen verran jämähtänyt, että nauran heidän jutuilleen. Vuorovaikutus on luontevaa ja opin joka kerta jotain.
Ei se aina ole helppoa. Sijaisen tunnilla riehutaan. Minut pyydetään paikalle. Joskus mietin kävellessäni kohti luokkahuonetta, jossa riehutaan – mitä jos en onnistu rauhoittamaan tilannetta? Mitä jos auktoriteettini ei riitä? Dinosaurus epäonnistuu.
Kevätjuhlapuheessa oli tällaiset pätkät:
”Oppilaat, Te olette hauskoja uniikkikappaleita ja te alatte jo ymmärtämään asioita, juttuja. Nopea fyysinen, mutta ei niin nopea henkinen matka lapsesta aikuiseksi on alkanut. Te alatte treenaamaan elämää pienenä aikuisena. Teiltä ei voi vielä odottaa aikuisen vastuunottokykyä, mutta teiltä voi odottaa vastuunottokykyä. Kun teen näin seuraa siitä jotain. Puhutaan syy – seuraus suhteista. Valmistauduin kokeeseen, onnistuin. Saavutin tavoitteeni. Menin kauppaan välkällä, jäin kiinni – penalty”
”Arvoisat ysien vanhemmat;
Hienoa että olette täällä. Elämä nuoren kanssa ei ole helppoa. Tai se ei ole aina helppoa. Yhdelle murrosikä on kuin kevättuulen lempeä henkäys, toiselle 8 magnitudin maanjäristys. Taiteilette. Miten paljon annan oikeuksia, voinko luottaa, mitäs jos luottamus petetään? Sun lapsi rakentaa itsestään aikuista. Etsii itseään, identiteettiään. Mokailee ja kaipaa sun syliin. Hetki sitten hän oli pieni lapsi, nyt hän on jo aikuisen kokoinen – mutta edelleen sinun lapsesi. Sano että rakastat. Sano että sä olet tärkeä – sä olet tärkein.”
Huomaan, että tästä tuli sellainen juttu, että olisin jotenkin hyvä tyyppi, joka tulee oppilaiden kanssa toimeen.
Myönnän.
Uskallan sanoa sen ääneen. Pidän heistä ja tulen heidän kanssaan toimeen. Heitä on n. 4000. Entisiä oppilaita.
Kiitti oppilaat. Olen oppinut teiltä enemmän kuin viiden vuoden aikana yliopistossa. Oikeastaan ihan helvetin paljon enemmän.
ps: villeinä vuosinani ne taluttivat minut soittoruokalasta taksiin. Huolehtivat mukaan lompakon ja kännykän. Niinhän voi käydä kelle vaan. Heh.