KUN PANIIKKI SAI SIIVET

”Elin vaikeinta aikaa elämässäni. Pelkäsin jatkuvasti saavani paniikkikohtauksen. Kukaan ei tiennyt. Lääkäri kirjoitti lähetteen psykologille. ”Pelkäsin perkeleesti sinne menoa. Minulle kerrottiin, että sessio kestää tunnin. Se olisi minulle mahdotonta. Olla samassa huoneessa vieraan ihmisen kanssa kokonaisen tunnin. En käyttänyt rauhoittavia lääkkeitä tyrmätäkseni kohtauksen. En oikein edes tiedä, miksi minulle ei niitä määrätty. Olisin ollut niiden tarpeessa. 

Psykologi oli nuorehko nainen. Yllätyksekseni hänen läsnäolonsa rauhoitti minut. Elettiin ehkä vuotta 2004. Hän ehdotti minulle hypnoosin tapaista rentoutumisharjoitusta. Minun oli keksittävä jokin paikka ja aika elämästäni, missä minulla oli ollut poikkeuksellisen hyvä olla. Hän laskisi numerot ykkösestä kymmeneen ja mieleni johdattelisi minut sinne. Sinne, missä oli hyvä. Paikka ja aika tuli oitis mieleeni. Joroinen. 80-Luvun alku. Kesäkuu. Yölliset perhostusretket. Ei, ei kalastusta. Perhosia.

Psykologi, joka oli mielestäni myös helkkarin kaunis, alkoi laskemaan numeroita ja minä päätyisin kympissä 80-luvun kesäyöhön. Vajosin ihmeelliseen tilaan, vaikka apuna ei ollut psilosybiiniä – sieniä, joiden avulla päästään mieltä parantaville tripeille. Ne ovat edelleen laissa kiellettyjä Suomessa. Liberaalimmat maat ovat sienet jo hyväksyneet mielen haasteiden hoidossa.  

Näin se ”trippi” meni.

Olin yhtäkkiä kotona koulutiellä. Kello oli puoli yksitoista illalla. Kesäloma oli alkanut. Isä ja äiti menivät nukkumaan. Äiti oli tehnyt ranskanleivästä ja gouter-makkarasta iltapalaleivät. Piilotin makkarat, kuten tein aina. Inhosin gouter-makkaraa. Joroisten korkeudella kesäyöt ovat jo todella valoisat. Meillä oli treffit ystäväni Antin kanssa kotikatumme toisessa päässä. Sinne oli kotoani ehkä puoli kilometriä. Kirkonkylä nukkui. Pilvetön sinitaivas ja 10-vuotias Janne perhoshaavin ja tainnutuslasipurkin kanssa kävelemässä kohti määränpäätä. Purkissa oli kloroformia. Sitä sai silloin Joroisten apteekista, kun kävi hakemassa ja maksoi sen, mitä apteekkari pyysi. Näin ainakin muistelen. Miedompi perhosten tainnutusaine oli etikkaeetteri. Sen aineen kanssa perhonen kärsi pidempään. Kloroformia se olla piti. Ennen kuolemaa perhonen oli hetken onnellinen.

Mieti – 10 - vuotias lapsi keskellä yötä kirkonkylällä kloroformin kanssa. Silloin siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Nykyisin seurauksena olisi pikainen huostaanotto. Aika muuttuu.

Näin jo kaukaa, että Antti oli ehtinyt apajille. Apajamme olivat kukkivat sireenit. Tai siellä lymyilevät hämmästyttävän kauniit kiitäjäperhoset, jotka olivat nauttimassa juuri puhjenneiden kukkien mesitynnyreistä. Haistoin sireenien tuoksun. Tätä oli odotettu 11 kuukautta. Antti sanoi ”moro, sain jo yhden.” Antti oli napannut horsmakiitäjän ja tainnuttanut sen kloroformilla. Olin aavistuksen kateellinen, mutta se valtava onnellisuuden tunne murskasi kateuden kymmenessä sekunnissa. Lapsuuden intiaanikesä. Perhostaminen ei ollut leikkiä. Siinä oli konkreettinen tavoite. Siksipä nautin siitä. Leikkiä en osannut.

Olin sen hetken vapaa mentaalisista ongelmistani. Ei ahdistusta, ei pelkoa paniikkihäiriöstä, ei armahtavan unilääkkeen odotusta. Kaunis psykologi johdatti minut aikaan ja paikkaan, missä olin vapaa, onnellinen ja ihanalla tavalla jännittynyt tulevan yön saaliista. Kiertelimme ympäri Joroisten sireenipuskia valkoisten haaviemme kanssa ja metsästimme kiitäjiä, jotka pysähtyivät paikalleen imeäkseen mettä sireenin kukasta. Muistuttivat kolibreja. Siipien lyöntitiheys on jopa 90 kertaa sekunnissa ja se mahdollistaa paikallaan lentämisen. Haavi tuodaan hitaasti mettä imevän kiitäjän alapuolelle ja napataan se nopealla alhaalta ylös liikkeellä haaviin. Tunne on huikea. Ihana dopamiini ryöpsähtää!

Saavutin psykologin vastaanottohuoneen vihreässä nojatuolissa istuessani euforisen ja häkellyttävän onnen hetken. Olisin halunnut jäädä sinne. Olisin halunnut jahdata perhosia Joroisten kesäyössä lopun elämääni. Jännitystä öihin lisäsi puolen yön jälkeen tyhjentyvä hotelliravintola Joronjälki. Se oli kova mesta. Kaiken näköisiä pienen paikkakunnan merkkihenkilöitä rovasteista rehtoreihin, jalkautui kotimatkalle. Osa oli lähtenyt alkuillasta liikkeelle polkupyörällä. Rentoutumisvaihe oli yhä päällä ja polkupyörällä ajaminen tuotti usein hankaluuksia. Kypäriä ei ollut. Tajusin, että tittelin takana on ihmisiä. En osannut paheksua. Hassua se oli. Tuomita en osannut.  

Psykologi laski numerot kympistä ykköseen ja palasin paskaan reaalimaailmaan. Psykologi kertoi, että voin oppia tämän rentoutumiskeinon niin, että osaisin palata tuohon onnen hetkeen aina, kun ahdistus – tai paniikkikohtaus meinaa aktivoitua.

No enhän minä sitä oppinut. Kävin hänen vastaanotollaan vielä kaksi kertaa. Kaksi tervettä, raitista trippiä. Sitten sain viestin. Kaunis psykologi oli vaihtanut työpaikkaa. Parantava prosessi hänen kanssaan päättyi siihen. Turhia olivat yritykseni saavuttaa tuo parantava fiilis uudelleen. Se katosi psykologin matkassa jonnekin. En tiedä mihin. Siihen aikaan ei vielä googlailtu tai stalkattu ihmisiä. En koskaan tietänyt mihin mieleni paras hoitaja lähti. Muisto on kuitenkin kaunis.”