14 vuotta ja sikana

"Anna arpisten haavojen olla

Niitä auki et repiä saa”

Hannes Konno, v. 1934

Neljäkymmentä vuotta miellytin jokaista miellyttämästä päästyäni. Ai helvetti, kun se tuntui hyvältä!

Paistattelin parrasvaloissa niin saakelin hyvänä tyyppiä. Ei vihamiehiä, ehkä muutamia vihanaisia.

Tuli pitkään herbaa…

Aloin tekemään rehtorin töitä ja elämään unelmaani, jota olin niin tavoitellut.

…ja sitten tuli turpaan.

Juhlat oli juhlittu, mutta unelmani oli totta.

Aloin tekemään toisiin ihmisiin vaikuttavia päätöksiä ja valintoja. Elämä alkoi lyömään päätä vastapalloon. Se alkoi moukaroimaan. Ei tullut enää herbaa. Tuli yhä useammin turpaan. Ja minun oli pakko muuttua. Miellyttäminen ja hyväksynnän metsästys ei voinut olla enää olemisen itseisarvo ja elämisen kulmakivi. Oli löydettävä kokonaan toiset palikat.

Miksi palaan taas tähän?

Koska tänään tulee päivälleen 14 vuotta täyteen rehtorina. Apulaisreksinä olin sitä ennen 11 vuotta. Työ muuttuu jatkuvasti. Perustyö oppilaiden, opettajien, henkilökunnan ja huoltajien kanssa on edelleen varsin mukiinmenevää. Kun Ihmisiä kohtaa kasvokkain, saa jopa onnistumisen kokemuksia. Muu työhön liittyvä oheistoiminta nostaa verenpainetta ja lisää sitä kuuluisaa ”kuormaa”. Ihmiset, joita et tapaa livenä, esittävät kulisseissa omia performanssejaan, vailla tietoa totuudesta. Eivät ne näyttämölle tule. Ajallemme tyypillinen toiminta, jossa haukumme sähköisessä maailmassa varsin tahdittomin sanankääntein toisia ihmisiä, kykenemättä kohtaamaan ja sanomaan asioita kasvotusten. Surkeaa peliä meiltä aikuisilta, lasten ja nuorten esimerkeiltä. Pah.

Voiko elämän mullistukset muuttaa ihmistä pysyvästi? Tiikeri pääsisikin raidoistaan? Tapaat kolmenkymmen vuoden jälkeen luokkakokouksessa sen hiljaisen ja syrjäänvetäytyvän pojan. Siitä on kasvanut mies. Silti se on ihan samanlainen kuin kouluaikoina. Joi kaljaa nurkkapöydässä koko illan, kuten se teki 30 vuotta sittenkin. Ei juurikaan keskustellut. Tuttu tarina.

Mutta jos tolkuttoman mukavat sattumukset elämässä herättävät skeptisessä ja hymyttömässä ihmisessä kiitollisuuden. Hymy löytyykin.

Tai entä jos mukavana ja hyvänä tyyppinä tunnettu ihminen katkeroituu elämän moukaroidessa ja muuttuu vähitellen kusipääksi? Hymy katoaa.

Vai palautuuko ihminen aina ennalleen?

Niin.

Psyykkisen pahan olon karkottamiseen on olemassa lukemattomia keinoja. Terveitä ja sitten vähemmän terveitä. Ja sitten todella sairaita.

Hengittely. Ulkoilu. Keskustelu. Ystävät. Mielialalääkkeet. Unilääkkeet. Viina. Kyynistyminen. Vittuilu. Uhkapelien pelaaminen. Sähly. Lemmikkieläin. Rakastuminen. Kirjoittaminen.

Ei se salaisuus ole, että reksin työssä vallitseva negatiivisten viestien tulva on muuttanut minua. En ole yhtä innokas, yhtä tehokas, yhtä mukava, yhtä jaksava, yhtä hymyilevä tyyppi kuin 15 vuotta sitten. Olen ollut viime aikoina varsin jaksamaton. Treenannut vähemmän kuin kymmeniin vuosiin. Ei ole aina töppönen noussut ja sohva on vienyt voiton kuntoilusta. Vaan armollinen olen itselleni ollut. Nyt riittävät elämän perussuoritukset.

Kuka teki minusta tän naisen?

Tuo Jipun biisi on kääntynyt viime aikoina mielessäni hirtehisesti seuraavasti:

Mikä teki minusta tän mulkun?

Onko eletty elämä koulinut minua niin, että olen ihmisille yhä useammin ilkeä? Olisiko nyt aika reflektoida tai olisiko aika reflektoida vieläkin enemmän? Mietiskellä miksi olen lyhytjännitteinen ja kärsimätön. Miksi tiuskin ja tuhisen, enkä saa mitään aikaan. Joka kolmannessa lauseessa haukun jotakin aikamme ilmiötä. Ne saavat minut voimaan pahoin, joten haukun niitä alvariinsa ja huomaan keskustelukumppanini katselevan kelloa. Ei ne jaksa minua kuunnella. Enää. Kyllä ne tietävät, että haluan 80-luvulle ja mielestäni yhdenvertaisuusajattelu on ajanut meidät massiivisiin ongelmiin. Kyllä ne tietävät, että hämmästelen aikuisuuden totaalista rappiotilaa. Kyllä ne tietävät, että elämme mielestäni sairasta kaksinaismoralismin kulta-aikaa.

Päiväkirjani syksyllä v. 2008

”Uupumuksen partaalla, kun vauhti on jo liikaa kiihtynyt, ei näe enää ihmistä. Vaikka kuinka katsoo ja tuijottaa, ei näe mitään, ei ketään. Tavallisesti ihmisten ääriviivat, luonteenpiirteet ja aikomukset välittyivät vilkaisemalla. Väsyneenä tulee tehtyä ihmisistä vääriä tulkintoja. Se johtaa ongelmiin. Vuorovaikutus on kömpelöä. Rentous puuttuu ja ihmisessä asuu kiire. Loukkaan, enkä ymmärrä, että loukkaan. Uupuminen on perseestä.”

Huomasin pojittelevani miesopettajia. Toisia kutsuin sediksi.

Sen on loputtava! Valvoin yön, kun tajusin mitä olen tehnyt. Pyydän anteeksi. Vai – mitäs jos se onkin heidän mielestään hauskaa? Jatkanko soutamista vastavirtaan? Uhmaan taas aikamme ehdottomia totuuksia.

Ajan henki vie mukanaan ja mitä useampi kelkkaan hyppää, sitä voimakkaampi muutosten sarja saadaan aikaan. Vaikka suunta on täysin väärä, on astuttava joukkoon. Tajuaisinpa jo.

Ministeri Mika Poutala kävi koululla vierailulla. Taitava kaveri. Ei mikään valtiomies Johannes Virolaisen kaltainen, mutta ammattitaitoinen, moderni ja ennen kaikkea järkevä ihminen. Nostin muutamia juttuja nykypäivän ruohonjuuritason peruskoulumaailmasta ja sain hänet hetkeksi pysähtymään – ”onko todella noin?”

”Joo on.” Totesin lakonisesti.  

Koin ohuen dopamiinipurskeen. Ovat olleet vähissä viime aikoina. Ministeri hämmästeli samoja asioita kuin minä. Huhhuh.

Minä en ole ymmärtänyt täysin omien somepostausteni ja kommenttieni merkitystä. Siinä olen ollut yksinkertainen ja dille. Jotenkin olin ajatellut, ettei avoimuuteni päivityksissä ja kommenttini keskusteluissa kiinnosta ketään. Kunhan kirjoittelen. Aikakin kuluu paremmin. Ja painan enteriä.

Kun kiinnostus blogiani kohtaan lisääntyi, hämmennyin. Lehtijuttu oli jo jotain käsittämätöntä. No niitä lehtijuttuja on tänä vuonna piisannut ja lisää tulee. Liekö niitä jo kohta toistakymmentä. Outo rehtori tuntuu kiinnostavan.

Mutta miksi olisin kiinnostava? Sama blogini kanssa. Aloin kirjoittamaan päiväkirjamaisia otoksia itsestäni ja elämästäni. Itselleni. Eroksi moneen muuhun muodostui se, että minä julkaisin henkilökohtaisia juttujani. Olin kyllästynyt siihen, kuinka me ihmiset verhoamme elämämme pinnalliseen paskaan. Ei totuus ole se, mistä me juttelemme Prisman käytävällä tai pesiskatsomossa. Totuus ihmisestä paljastuu saunan lauteilla. Jos se saunakaveri haluaa totuuden kertoa. Ei. En minä tarkoita sitä, että Prisman minuutin juttelujatke moikkailun lisäksi olisi jotenkin väärin. Päinvastoin. Ihminen on kuitenkin jotain muuta. Elämä ei ole pelkästään onnistumisia ja ihanuutta.

Se on myös pelkoja, taakkoja, harmituksia, pettymyksiä. Eroja, läheisen sairautta, omia sairauksia, pettämisiä, riittämättömyyttä. Taakat, joita kannamme, eivät ole absoluuttisesti mitattuna yhtä painavia. Inhimillisesti mitattuna ne saattavat sitä olla. Toisen valtava henkinen kuorma tuntuu kropassa ja mielessä yhtä painavalta kuin toisen selvästi keveämpi taakka. Vaikuttavuusaste arjen rutiineihin on yhtä merkittävä. Samanlainen.

Miten joku voi uupua noin pienestä? Ihan hyvin voi. Lopeta ihmettely.

Ihmiset ovat erilaisia.

Välillä blogini kuristaa kurkkua ja hengitysteihin ilmestyy tuttu möykky. Ei helevetti. Joku ei kerro julkisuuteen edes toista nimeänsä, ja minä avaudun hulluudestani ja seksiongelmistani. Herra mun vereni!

Iskut mentaalipuolelle jättävät jälkiä. Kirjoitin tämän blogin alussa, että mietiskelen taajaan, onko minusta kehittynyt iskujen ja ajan järjettömyyden myötä kilpien alle hautautunut mulkku. Sehän olisi yksi tie selviytyä. Suojelee itseään iskuilta kovettumalla, kyynistymällä ja olemalla kaikille tasaisen ikävä.

Kun joku innostuisi kysymään;

”Miksi sä olet nykyään tuollainen?”

Minä vastaisin;      

”Katsos nyt on tullut mitta täyteen. Olen kyllästynyt olemaan puolustuskyvytön ja kiva Janne. Pelataan sitten peliä pelin säännöillä. Miksi minä, jos ei toisetkaan.”

Sehän olisi tavattoman surullista. Heittäisin elämäni aikana opitut varsin hyvät vuorovaikutustaidot ullakolle. Kivana ja hauskana joojoomiehenä eläminen olisi johtanut pisteeseen, jossa olisin huomannut valvovani enemmän, ahdistuvani enemmän ja saavani taas masennustesteistä huippupisteitä. Toisten syy. Siispä katkerana ja kylmänä eteenpäin.

Ei niin!

En anna periksi. Nyt on vaikea vaihe, mutta elän jonkinlaista siirtymäriittiä. Päämääränä on elää tasapainoista ja kaunista elämää ajassa, josta olen aiemmin halunnut pois. Olisiko hämmästelyt nyt hämmästelty? Onko tullut aika sopeutua ja olla silti ihan kiva poika?

Isäni sukunimi on tosin tahrattu, vaikka virheeni ovat mitättömiä. Tai ne eivät ole edes virheitä. Ei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä. Mitenhän se tässä meni?

Kiitos 2020-luku ja aikamme ihmiset.

Mutta minullahan on edelleen kaikki hyvin. Ei katkeruutta, ei kyynisyyttä vaan hymyjä ja rakkautta vaikka toista poskea en enää hevillä käännä.

Neljätoista vuotta rehtorina on jo melkoinen taival. Olen Vehkojan pitkäaikaisin rehtori ja olen siitä salaa ylpeä.

On perjantai. Kolme outojen oireiden sävyttämää vuorokautta takana. Pakotin itseni Prismaan ruuhka-aikaan. Vilhon possun sydämet olivat loppu. Niitä saa vain Prismasta.

Lukemattomia kohtaamisia. Oppilaita, entisiä oppilaita ja naamoja, joista en ollut varma. Iloinen ”moi” tuli sieltäkin. Dopamiinipurske. Marssin velekamersuun hymy huulilla.

Kuumuus keittiössä nousee ja mikäli kuumuutta ei kestä, on marssittava ulos. En marssi. Ainakaan vielä.

”Anna muistojen katkerain kuolla

Koeta kaikki pois hiljalleen unhoittaa”

Hannes Konno, v. 1934

 

Pysähtyminen ja uusi suunta

Liian rohkea avoimuus on ollut ainoa tapa purkaa elettyä elämää. Olkoonkin että olen rehtori. Näiden vuosien jälkeen tärkeintä on uskaltaa kohdata omat rajansa ja ymmärtää, että elämä ei ole pelkkää loputonta suorittamista ja toisten varauksetonta miellyttämistä.  

Ystäviäni kiitän;

(satunnaisessa järjestyksessä)

Jussia

Jarkkoa

Tarea

Jarppaa

Latea

Makea

Kaitsua

Teroa

Pekkaa

Anneja

Äitiä

Isää

Jaakkoa

Penaa

Saijaa

Mikaa

Harria

Hakkia

Karelia

Jakkea

Ja niitä jotka kiireessä unohdin...