Kohmelossa on hyvä tehdä suuria päätöksiä, mutta niitä ei kannata noudattaa

Täydellisen elämänmuutoksen aamuhämärä

Silloin kun olo on kaikkein haurain, ihminen keksii helpoimmat valheet. Sängyn pohjalla syntyy vankkumaton päätös aloittaa maratontreenit, myydä turha maallinen omaisuus ja siirtyä pelkille ituaterioille. Kohmeloinen mieli etsii nopeaa sovitusta ja pikaista lunastusta menneille tunneille.

Aamun tuskainen hiljaisuus, jyskyttävä ohimo ja heikko mieli. Hetki, jolloin koko elämä tekisi mieli järjestää uudelleen yhdellä rykäyksellä – rehellisiä havaintoja itsensä huijaamisesta ja ihmisyydestä.

Pysähdy ennen kuin poltat sillat

Hätäpäissään tehdyt julistukset tuntuvat hetkellisesti puhdistavilta, mutta krapulan laantuessa todellisuus palaa entisellään. Olen välillä liian impulssiivinen. Se on vika, mikä pitäisi korjata. Suurien suunnanmuutosten voima piilee vakaassa harkinnassa, ei heikkouden hetken paniikissa. Antaisinpa itselleni luvan vain hengittää ja odottaa huomista.

Lipesin eilen viihteelle. Harkittu lipeäminen. Aan nauttiminen silloin, kun harmittaa, on tyhmää. Se lopulta lisää harmitusta. Se tulee viiveellä. Mutta meillä oli harvoin tapaamani ystävän kanssa oikein hauskaa. En minä kadu tippaakaan. Puhuimme ja kolistelimme kuohuviinilaseja ja vähän muutakin. Kuohuviinilasini ovat päässeet ehtymään, joten ystäväni osti neljä sellaista tupaantuliaislahjaksi, vaikka hän on vieraillut kuningasvuoren tuvassa kymmenen kertaa. Tupaantuliaislahja oli kömpelö ilmaus, mutta menköön. Kiitos!

Lähdimme lopulta Craftersiin, paikalliseen pubiin, kantapaikkaani. Sen harvan kerran kuin jonnekin lähden, lähden sinne. Pidän paikan välittömästä ilmapiiristä. Viihdyn siellä. Juomavalikoima on todella laaja ja palvelu huippuluokkaa. Onnittelut 10-vuotiaalle paikalliselle johtotähdelle! Näemme taas ensi perjantaina olut-tastingin merkeissä. Pidän taas perinteisen tietokilpailun, mikä menee poikkeuksetta tappeluksi. Onneksi olen rehtori. Ei siellä kukaan muu pärjäisi.

Paistattelu paikallismediassa sai vauhtia männäviikolla. Nipistelen itseäni. Hei, hei, hei mitä tapahtuu? Mitä minä olen tehnyt tämän ”julkisuuden” eteen. Joku saattaa ajatella, että olen tyrkky. Fakta on, että kahta juttua olen lehdelle esittänyt. Toinen oli pari vuotta sitten. Juttu käsitteli Cardigan-matkaa. Kirjoitin jutun itse. Se meni läpi. Lisäksi männä keväänä esitin juttua koulumme ysien puolimaratonista, jonka iltalehti oli jo napannut ja julkaissut. Melkein puolet koulumme yseistä juoksi puolimaratonin, mutta Aamupostille juttu ei kelvannut. Samaan aikaan lehdessä oli norsufontilla otsikko ”Vehkojan koulun urheiluluokkatoiminta on laitonta, tai ei kestä päivänvaloa.” Jotenkin niin.

No kyllä minä sen tiedän – somea tai printtimediaa vastaan taistelu on yhtä tyhmää kuin yrittäisi pysäyttää virtaavan veden paljain käsin. Luulen, että olen oppimassa jotain. Jääräpäisyyteni tiedostaen, se ei ole itsestäänselvyys. Se vaatii tietoista itsensä muuttamista ja se ei ole helppoa. Ääneen sanomisen pakko jyrää välillä järjen. Kyllä minä sen tiedän ja tunnustan. Sillä hetkellä kymmeneen tai sataan laskeminen ei auta. Urku on auki. Tekstiä tulee solkenaan. Tiedostan haasteen. Kantelupäätöksessä lukee, ”miten viranhaltijan tulee toimia julkisuudessa.” Vaikka en varsinaista huomautusta tai varoituksesta kirjoituksistani saanutkaan, tulkitsen tuon niin, että ole poika varovainen mitä kirjoittelet. Ilmiselvää. Katsotaan nyt. Olen kirjoittanut juttuni yksityishenkilönä. Minäkin saan olla yksityishenkilö ja kirjoitella. Piste.

”Eilisillan rentoutuminen jomottaa ohimoita ja olo on hontelo. Keitän kahvit. Ruokin kissat. Linnut ovat saapuneet ruokailupaikalle. Näen ne kahvipöydästä. En laita Radio Suomea päälle. Katson lintuja hiljaisuudessa. Mustarastas. Viherpeippo. Hömötiainen. Sinitiainen. Talitiainen. Varpunen. Helvetin upeeta. Vilho tarkkailee ja häntä heiluu rauhattomasti. Epärytmissä. Hermostuneen kissan käyttäytymistä. Upea kymmenminuuttinen. En ota santsikuppia. Meni lavuaariin.”

Huomenna on isäinpäivä. Alisa soittaa perinteisen soiton Australiasta ja minä itken. Menemme Akselin kanssa salille ja syömään. Kun katson aikuista Akselia ja tiedän millaisia ongelmia olemme yhdessä selättäneet, itken taas. Lapseni ovat minulle elämäni tärkeimmät ihmiset. En ole mitään ilman heitä. Isäinpäivänä asiat asettuvat mittasuhteisiin ja ongelmani tuntuvat mitättömiltä. Jäljelle jää kiitollisuus ja rakkaus.

Huomaan erikoisissa asioissa sen, etten ole ihan parhaimmillani. En oma ”vahva” itseni. Katson Vain elämää - ohjelmaa ja hallitsematon itku purkautuu tämän tästä. Kun ihmiset puhuvat toisilleen kauniita asioita, herkistyn. Vaikka tiedän, etteivät ne välttämättä pidä paikkaansa, itken silti.

Tunnetilani heittelevät vahvasta vittuuntumisesta lapsenomaiseen Niagara-itkuun. Äärestä laitaan. Tunnetilat ovat vahvoja. Ne läpäisevät koko kehon. Olen kokenut myös lyhytkestoisia lamaantumisen tunteita. Paniikinomainen, mutta ohimenevä tunne. Onneksi. Mutta olenhan minä äärirajoilla, eikä juhlimisessa juuri nyt ole järkeä. Mutta ihminen on erehtyväinen.

Hyvää isäinpäivää kaikki isät! Kiitos oma hassu isäni. Koemme riittämättömyyttä, mutta olemme lapsillemme se yksi ja ainoa isä. Evoluutioon kuuluu se, että lapset antavat virheemme anteeksi. Sä oot hyvä sellaisena kuin olet. Parhaasi olet yrittänyt. On juhlan aika!