Miksi sen merkityksen tajuaa vasta, kun se on viety pois?

Kuolema on vääjäämätön. Hautajaisia on ollut viime aikoina useita. Albinonin Adagio kirvoittaa kyyneleet ja muistelen vainajaa. Hyvä ihminen. Tuuli yltyy ulkona. Kappelin ikkunasta näkyvä koivu on vaakatasossa. Hän oli rohkea, määrätietoinen ja vahva. Vielä se minulle kerran näytti. Kiitos.

Olen laskenut hyvinvointikuplassani, että peliaikaa on jäljellä vielä kaksikymmentä vuotta. Sitten on minun vuoroni. Siinä ehtii käymään Alanyassa kaksikymmentä kertaa, jos on yksi reissu vuoteen. Taas mennään ensi viikolla. Rutiinit.

Pyöräilen valtatiellä. On jano. Otan juomapullosta huikan. Kuuntelen Sarasvuon podcastia. Yritän olla kriittinen, mutta epäonnistun. Imen kaiken totuutena. Tasapaino horjahtaa. Ajaudun sekunniksi lähemmäs valtatien keskikaistaa. Rekka osuu kohdalle. Kymmenen senttiä. Lähellä oli lähtö alakertaan.

PIENESTÄ KII.

Miksi juuri kaksikymmentä vuotta? Koska verenpainetta on lääkitty 15 vuotta ja eturauhanen oireilee.  

Patti rinnassa. Lähteekö se pois nukkumalla. Jos unohdan sen kokonaan. Ei se vittu katoa. Näen unen lääkäristä, joka kertoo faktan. Se leikataan ja vakavuusasteen arvioi patologi. Enhän minä saatana halua olla ihminen, joka odottaa patologin lausuntoa, jossa päätetään tulevaisuudestani. Elämästäni ja minä olen 23v.

Kai minä saan päättää tulevaisuudestani!

PIENESTÄ KII.

Treenaan aika paljon ja saan palautetta. Noilla sarjoilla päästäsi pamahtaa suoni. Tai aortta repeää. Rauhoittuisit, et ole enää nuori. Sanovat. Jarppa ja Late. Olemme muuten käyneet joka maanantai tekemässä penkin yli kahdenkymmenen vuoden ajan.

Olen virassa. Olen rehtori. Ikuinen virka. Luulen olevani hyvähkö, en hyvin, kuten Hyvinkään kaupungin uusi nerokas slogan kuuluu. Palveluverkkosuunnitelman ensimmäinen versio. Kouluni on lakkautettavien listalla. Multa menee virka alta? Jään työttömäksi? Tämän piti olla ikuinen virka. Älkää nyt jumalauta…

PIENESTÄ KII.

Nukun edelleen huonosti ja olen masennusriskissä. Olen sairastanut masennuksen. Toisenkin. Masentuneet elävät lyhyemmän elämän verrattuna mieleltään terveisiin. Mulla on ollut lukuisia haavoja mielessä. Haavat mielessä eivät palvele pitkän iän tavoittelijoita.

Se jos mikä oli malliperhe. Jumalauta kauniit lapset ja koulutetut vanhemmat. Joulu oli niin joulu kuin olla voi. Päivitykset olivat täynnä glitterimäistä onnea. Kuusi oli jenkkikuusi. Se oli stereoideilla kasvatettu sellaiseksi, että sen oksat kestivät järjettömän määrän kimalluskrääsää. Ja sitähän oli! Tykkäyksiä tuli vain 98, koska kateelliset eivät tykänneet. 1000 kaveria. Semmonen on ihminen.  

Naurahtelin välillä, mutta uskoin. Tuolla perheellä ei ole oikeita ongelmia. Onnellinen perhe.

Minä en hymyile kuvissa, mutta perheenjäsenten hymyt olivat täydellisiä. Mikä harmonia täydellisessä kivitalossa. Inhorealistina uskalsin välillä epäillä. Kai ne nyt perkele ovat eri mieltä edes lempiruuasta. Ei – kaikki söivät pastaa arkena ja filettä viikonloppuisin. Paitsi tytär, joka oli jo teini-ikäisenä oivaltanut, kuinka maailma pelastetaan. Vegaani. Älykkö. Tuomitsi muut perheenjäsenet, mutta se oli hauskaa; ”meidän tyttö se kannustaa meitäkin pelastamaan maailmaa ja keskiarvo päättötodistuksessa oli 9,8.”

Mitä vittua?

Isä lähti. Rakastui kaksikymmentä vuotta nuorempaan. Uusi nainen oli vaan niin mielenkiintoinen ja kaunis. Perheellä ei ollut sittenkään paskankaan väliä. Isä ei pelannut jääkiekkoa.

PIENESTÄ KII?

En minä ole koskaan uskonut pysyvyyteen. Tiedän, että muutos on vääjäämätön. Ei välttämättä radikaali kriisi, mutta muutos kuitenkin. Jos siihen ei ole valmis, elää valheellista elämää.

Jälkikäteen kaikki näyttää selvältä. Silloin ei näyttänyt. Arki oli vain arkea, työ vain työtä ja terveys itsestäänselvyys. Samoin perhe. Kuvittelemme, että oleva tilanne on pysyvä, koska varautuminen pahimpaan kuuluu työelämään, ei omaan siviilielämään. Töissä laaditaan riskienkartoituksia, ei siviilielämässä.

Vasta kun jotain alkaa kadota, sen todellinen arvo paljastuu. Kun koulu on lakkautuslistalla, virka ei olekaan enää pelkkä virka. Kun perhe hajoaa, joulut muuttuvat muistojen aarteiksi, ellei katkeruus ja viha muistoja pilaa.

Kun uni katoaa, ymmärtää unen merkityksen. Kun masentuu, ihmettelee, miten on voinut nauttia niin mitättömistä asioista. Millään ei ole mitään väliä. Pinkki on harmaa. Keltainen on harmaa.

Carpe diem – tärkein ohje elämälle. Tarttua kaksin käsin reaaliajassa niihin hetkiin, kun ahdistus on poissa, kun tuntuu hyvältä. Kaikki kuitenkin muuttuu, haasteet odottavat jo nurkan takana. Se oli ohikiitävä hetki. Vituttaa jos en nauttinut. No en nauttinut!

Mitä voimme menettää?

Työpaikka.

Rakas ystävä.

Oma terveys.

Perhe.  

Onnen elementit katoavat yksi kerrallaan. Menetyksiä.

Minulla on viha-rakkaussuhde arvoihin. Tiedän, että ne ovat kaiken toimintamme taustalla, mutta silti en pidä sanasta ”arvo”.

Juopolle ykkösarvo on viina ja narkkarille huume. Kemia vie 100 – 0 voiton terveydestä, hyvästä käyttäytymisestä, toisen ihmisen arvostamisesta, fyysisen kunnon ylläpitämisestä. Muita arvoja ei ole. Aine on ainoa arvo. Jos turvallisen olotilan tuova aine on tyystin loppu, on äidin myyminen parin satsin toivossa käypää valuuttaa.

Kysyn joskus työhaastattelussa hakijan arvoja työelämässä, mutta minusta se on huono kysymys. Arvot täytyisi selvittää muulla tavoin.

Tykkään faktoista. Elämä opettaa. Tämä kevät on opettanut. On olemassa olettamuksia ja sitten on maailma, jonka ainoa pyhä kirja on Suomen laki. Lopulta se ratkaisee. Kaiken. Luulen, että juristit pitävät meitä tuurilla seilaajia vähän yksinkertaisina. Mutta. Lähes jokainen ristiriita saadaan onneksi sovittua muualla kuin käräjäoikeudessa.

Teemme valintamme arvojemme pohjalta. Kotikasvatus, nuoruuden kaverisuhteet, omat oivallukset ja mielenkiinnonkohteet. Sattuma.

Ja niiden pohjalta ihmiset jokapäiväisiä valintojaan tekevät.

Ura vai rakkaus?

Turvallisuus vai vapaus?

Maailman parantaminen vai parisuhde?

Lapset vai työ?

Raha vai aika?

Totuus vai sovinto?

Nöyryys vai omanarvontunto?

Nykyhetki vai tulevaisuus?

 Arto Nykänen, Vehkojan koulun reksi, antoi minulle kaksi viikkoa aikaa v. 1998.

”Pidät vanhempainillan arvoista – onko selvä?”

Juuu.

 Luin taustakirjallisuutta.

”Opettajat kantavat vääriä taakkoja.”

Jäi mieleeni. Sitä he tekevät edelleen.

Blogissa aiemmin jo kerroin, joten se siitä. Hyvin meni.

Itken nykyisin tosi paljon. Se on pelkästään hyvä asia, vaikka 23-vuotias poikani ja 26-vuotias tyttäreni eivät ajattele samalla tavalla. Kun olin aloittamassa kihlajaispuhetta Alisalle ja Ashille, oli Alisan ainoa toive ”älä helevetti itke.” No itkin heti kärkeen, kun kerroin Alisan synnytykseen lähdöstä. Minun mielestäni se oli itkemisen arvoinen juttu.

Itkukynnys on tosi matala. Itkin vähän kevätjuhlapuheessa, itkin kun vanhemmat tulivat kiittelemään kevätjuhlan jälkeen. Joidenkin kanssa yhteistyötä 12 vuotta. Itkin, kun parhaimmat vastustajani pyysivät samaan kuvaan (ysiluokkalaisia). Tiesin, että kovimpinakin hetkinä ihmisten välinen arvostus ei kadonnut väliltämme minnekään. Itkin kun Alisa ja Ash taas lähtivät. Itkin, kun tajusin, että iskä on edelleen täällä.

On kesäloma, enkä käytä melatoniinia. Valvon kolmeen, neljään, viiteen. Katson kaiken maailman youtube-pätkiä. Itken Rocky-elokuvissa, itken ”vain elämää”-pätkissä ja tajuan. Masennuslääkkeet eivät enää estä itkujani. Ne pillerit eivät antaneet kokea koko elämän kirjoa. Viistivät kärjet pois.

Nyt mä tunnen täysillä nousut ja laskut!