Alati vaaniva unettomuus

Mies joka ei osannut leikkiä.

Mitä enemmän tuota viiden sanan yhdistelmää makustelen, sitä vakuuttuvammaksi tulen siitä, että olen keksimäni lauseen kaltainen.

Muistan jo tarhaiästä sen, kuinka katsoin leikkiviä lapsia ihmetellen, miten he sen tekevät. Pakenevat tästä todellisuudesta ihanaan leikin maailmaan.

Jo varttuneempana aloin ymmärtää, että asiat joista toiset nauttivat, olivat minulle jotenkin mahdottomia. Joku otti aurinkoa. Joku luki muuta kuin tenttikirjaa. Joku nukkui nauttien. Ja pojat kertoivat seksikokemuksistaan.

Toiset nauttivat, minä suoritin. Unta ei suoriteta. Ja sitä toista juttua ei suoriteta. Pohjautuvat rentouteen ja kykyyn rentoutua.

Olin sosiaalinen hyvä tyyppi, mutta ulkokehällä. Outo.

On se perkeleestä. Unettomuuskierre. Vaikea nimetä ”terveen” ihmisen yhtä lamauttavaa sairautta / vaivaa / oireyhtymää, kuin krooninen unettomuus.  

Luulin sen taas voittaneeni. Vituiks män.

Olen nukkunut lomasta huolimatta poikkeuksellisen huonosti. Tämä on sitä unettomuutta, mitä se oli silloin kun ”sairastin” unettomuutta. En nukahda. Valvetila ei vaihdu unitilaksi. Eräs lääkäri taannoin kuvasi sitä hyvin. En horjahda aktiivisesta päivärytmistä levon ja unen puolelle. Ajattelen sitä vertauskuvallisesti niin, että makaan kummun päällä. Se ei ole hautakumpu. Vasemmalla puolella kumpua on raukea unilaakso ja oikealla virkeä ja tarmokas aktiivisuuslaakso. Yöllä pitäisi olla vasemmalla ja päivällä oikealla. Silloin elämä rullaa ihanasti. Olen jaksava ja saan asioita aikaiseksi. Minulla ei ole rytmihäiriöitä ja treeni kulkee. Ajatus on kirkas. Ongelmat lankeavat eteen ratkaistaviksi, eivätkä ne synnytä epätoivoista mielikuvien myrskyä. Ne ovat luonnollinen osa elämää. Lähden ratkaisemaan niitä. Ei ahdista, paitsi silloin kun se kuuluu kuvioon. Joskus ahdistaa, mutta se ei kaipaa hoitoa. Se kuuluu elämään. Suru, vitutus, paha mieli ja tavoitteen täyttymättömyys ovat syitä ahdistukseen. V. 2026.

Kun kömmin illalla sänkyyn, nousen kummulle. Tavoitteeni on tietenkin ihanasti vierähtää vasemmalle ja laskeutua unilaaksoon. Suu kääntyy hymyyn, tyyny on toiseksi paras kaveri, peitto paras. Unihiekkaa. Olen väsynyt. Nukuttaa. Tarvitsen toisen tyynyn, jota halaan. Se voi kertoa kuulemma kiintymyssuhdeteorian mukaan tarpeestani kokea turvallisuutta. Olenko turvaton? Iso mies ei pärjää ilman halinallea. Vaikka asun kissojen kanssa, en ole pelännyt mitään.

Jos se kuviteltu turvallinen ihminen on tyyny, niin sit se on tyyny. Tästä en edes minä ongelmaa saa. On sitä seurustelukumppanini joskus ihmetelleet. Kyllä maailmaan ihmettelyä mahtuu.

Mä kerron teille seikkaperäisesti, millainen on uneton yö. Toissayönä älykelloni mittautti nukahtamishetkeksi klo 5.55. Pian sen jälkeen Vilho vaati rutiiniksi kehittynyttä aamupalaa. Possun sydäntä. Todellinen nukahtaminen, oli lähempänä puoli kahdeksaa.

”Katson kymmenen uutiset. Olo on virkeä. Kymmeniä vuosia kestäneet unikouluopintoni ohjeistavat minua jatkamaan hereillä. Nyt on turha mennä sänkyyn. Sängyn on oltava kiva paikka. Sänkyyn halutaan, sinne ei mennä väkisin. Katson mission impossible leffaa, mutta en minä pysty keskittymään. Tosin, ne leffat eivät paljon keskittymistä vaadi. Ne repivät vuoron perään niitä naamojaan ja Tom Cruise on kovempi jätkä kuin Bond. Olen ottanut lääkkeet. Niitä olen käyttänyt yli viisitoista vuotta. Ne eivät ole nukahtamislääkkeitä.

Kun unettomuusvaihe on päällä, pillereistä ei ole paskankaan hyötyä. Sama kuin napsisi viinirypäleitä. Apteekista kerrottiin, että niiden valmistus lakkaa. Täh? Lääke, joka on pitänyt minut toimintakykyisenä. Menekki on liian pieni. Jatkossa mennään viinirypäleillä?

Menen puoli kaksitoista sänkyyn. Pesen hampaat, käyn suihkussa, tuuletan huoneen, luen kirjaa. Sammutan valot kaukosäätimellä. Mulla on sellainen hienous. Ei alkoholia. Unihygienia viimeisen päälle.

Sekä ammattilaiset, että amatöörit hokevat mulle unettomuuden syyksi samaa. Olen stressaantunut. No kun en helvetti ole. Kun pelaan nukahtamispeliä sängyssä, päässäni ei pyöri esim. stressaavat työasiat. Juuri koskaan.

Unettoman yön raaka-aineet ovat aika selkeät. Ei nukuta, ei väsytä. Olet kuin västäräkki toukokuussa. Pyrstö pyörii ja sirkututtaa. Siinä on se toinen puoli – aktiivinen olo on tyystin väärään aikaan. Taistelu unettomuutta vastaan on edessä. Tää on uneton yö.

Valveilla pitävät asiat ovat seuraavat:

Mietin jatkuvasti, onko minulla vessahätä? Ramppaan vessassa. Mietin tämän tästä, onko minulla jano? Ramppaan juomassa. Tyynypeittokokonaisuus ei löydä sijojaan. Oikeaa pohjetta kutittaa. Käsivarsilla on liian kylmä. Aistit yliherkistyvät tilanteelle, eikä nukuta yhtään. Keskityn tarkkailemaan kehoni lämpötiloja ja ramppaan vessassa ja juomassa.

Koska on neuvottu, ettei väkisin kannata yrittää nukahtaa, nousen välillä ylös. Katson keittiön kelloa ja se on puoli kolme. Luen digihesaria ja yritän unohtaa paineen nukahtamisesta. No siitä ei todellakaan tule mitään. Fakta jumalauta on, että mulla on jo paskat housussa. Peli on pelattu. Seuraavaan yöhön on tuntien matka.

Pohdin seuraavaa puolitehopäivää. Jotkut jäävät sairauslomalle tällaisen kokemuksen koettuaan. En todellakaan tuomitse heitä. Minulle se ei ole ollut koskaan vaihtoehto.

Silmiä alkaa verestää. Olen edelleen virkeä. Verestävät silmät näen vessan peilistä. Ne luulevat huomenna, että olen ryypännyt.

Rakkoni olen tyhjentänyt jo 10 kertaa, mutta silti yritän uudestaan. Sieltä mitään tule.

Klo viiden aikaan olen jo zombie. Nukahdan ja näen täysin sairaita unia. Painajaisia. Kissani ovat tappamassa minua. Ne ovat kasvaneet ihmisiksi, mutta niillä on tutut naamat. Olen lentopallokentällä. En tiedä miten lentopalloa pelataan. Olen töissä. Mitätön auktoriteettiasemani on kadonnut. Oppilaat nauravat minulle.

Levottomat jalat ovat vanhojen ihmisten vaiva. Kärsin siitä(kin). Minulla on hierontavasara. Se auttaa. Sisko ohjeisti ottamaan magnesiumia. Niin teen.

Uni on minun heikkouteni. Sillä on ollut iso rooli minun elämässäni. Syitä on tullut pohdittua aiemmin. Ei mennä siihen. Tai niihin. Kun kohtaan useita unettomia öitä peräkkäin, heikkenen. En ole itsevarma ja egoni kyseenalaistuu. Olen heikko, ainakin itselleni. Näyttäydyn luuserina. Pelko tulevasta yöstä murentaa minua jo aamukahvilla.

Ja sitten.

Alan miettiä pillereitä. Soitanko työterveyteen? Pyydänkö niitä nappeja, jotka olivat tuhota koko elämäni? Mutta en minä näinkään voi jatkaa. Eläkkeeni ei ole kummoinen. Täytän 55 vuotta ja työuraa on jäljellä 12 vuotta.

Minun täytyy painaa silmäni vieläkin lujemmin kiinni. Oikeesti silleen helvetin kiinni. Oi jos siellä luomien alla olisi unihiekkaa. En ryntää heti vessaan, en juomaan. Vaihtelen halityynyjä harvakseltaan. Myönnän itselleni ja lukijoilleni, että epävarmuus on läsnä. Tästä tuli sellainen yö. Viikon päästä on oltava kunnossa. Menen töihin.

Muistan jotain. Siitä on kolmekymmentä vuotta. Opiskelin biologiaa. Pelasin beachvolley-turnauksessa. Olin valvonut viikon. Näin päivisin asiat kahtena ja luulin tulevani hulluksi. Olin kuin muistisairas. Opettelemani asiat eivät jääneet mieleen. Tunteet eivät jäsentyneet. En tiennyt kenestä tykkään ja kenestä en. Minun oli mahdotonta keskittyä ja sairastuin lopulta kovaan flunssaan, koska kroppa eikä mieli olleet levänneet. Treenasin kuitenkin mielipuolisesti. Elimistöni oli epäjärjestyksessä, vastustuskyky oli surkea. Hormonitoimintani oli sekaisin. En jaksanut, mutta jaksoin. Tietenkin. Enhän minä voi profiloitua hulluna tai uupuneena. Olin pystyvä ja vahva.

Ahtisaari nukkui kuin vauva ja lopetti sotia. Minä en nukkunut ollenkaan ja yritin selvitä päivästä toiseen. Koulussa. Ahtisaari oli luokanopettaja. Koulu oli minulle Ahtisaaren Namibia. Tai Kosovo.

Kun uni jää vähäiseksi, ihminen ei yleensä vain väsy. Mieli altistuu ahdistukselle, ärtymykselle ja synkille ajatuksille. Kaikki on niin vitun pienestä kiinni. Jos nukun, olen kelpo eläjä, jos en, olen vain varjo, mutta loistava näyttelijä. Nykyisin kerron avoimesti unettomuusjaksoistani. En jaksa vaieta tai salailla. Uraputkeen sukeltavat toiset ihmiset. Ne ei kirjoittele blogeja. Eivät kerro kuinka hauraita he ovat. Menestyksen salaisuus on peittää omat heikkoudet.

Uni on edelleen osin mysteeri. Miksi sitä tarvitsemme?

Uni ei ole hukattua aikaa. Se on aikaa, jolloin aivot huoltavat itseään, keho korjaa vaurioita ja mieli yrittää päästä tasapainoon. Minä ymmärrän unen arvon silloin kun se katoaa. Elämänlaatuni putoaa. Se putoaa paljon. Mietin pillerikikkailua, mutta en halua sinne enää. Olen valvonut lukemattomia öitä ja lähtenyt aamulla liikkeelle. Täyttämään paikan ruudukossa – minusta ei jää nämä asiat kiinni.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Odotimme iskän kanssa velekamersussa äitiä kaupasta.

Iskä oli ollut ula-aalloilla koko päivän. Lyhytkestoinen muisti 4 minuuttia.

”Aion ottaa olkavarteeni tatuoinnin.” sanoin.

”Vaikka et ole vanki?”

”Joo. En.”

”No minkäs kuvan ajattelit?”

”Väinö olkavarteen.”

”Ota Vilho toiseen, ettei sille tule paha mieli.”

Elämme viimeisiä hetkiä, jolloin iskä on läsnä. Hänen tarinarepertuaarinsa on loputon. Yritän kirjoittaa niitä muistiin. Paradoksaalista on, että hänen huumorintajunsa on muistisairauden myötä jopa parantunut. Aina hän on ollut hauska. Iskällä on käytössään uusia sutkauksia ja sanontoja. Tilannetaju toimii. Olemus on koominen, kunnes harhat tulevat. Silloin ei ole hauskaa.

Tuleva syksy tulee olemaan aikaa, jolloin isän hoito vaatii kahta ihmistä. Äiti ei selviä.

On minun vuoroni siivota arkeani itsekkäiltä pyrkimyksiltäni niin, että muodostamme tiimin. Haluamme pitää isän luonamme mahdollisimman pitkään.

Mä lähden kohtaamaan seuraavan yön demoneita. Jospa ne olisivat väsyneitä ja antavat olla minun rauhassa. Olisivat kiusaamassa jotain toista tai kaikista parasta – nukkumassa.

Haluan kierähtää tänä yönä mahdollisimman pian vasemmalle puolelle. Vaikka se ontuva vertaus onkin.