Itsekkyys lisääntyy ja Väinö täyttää 10 vuotta

Päiväkahvilla vanhemmillani

Puhuttiin äidin kanssa iskän hoitovuoroista. Iskä oli läsnä.

• ”Jos sitten perjantaista lauantaihin olen iskän kanssa, niin pääset käymään savossa?”

 ehdotin

 

• ”Laittakaa samalla mulle huvitutti suuhun.”

Totesi Reijo lakonisesti, ei tippaakaan uhmakkaana.

Nauroin. Komiikan mestari.

 

Hetken kuluttua:

• ”Meillä on ollut aina hyvä isä - poika suhde.”

Isä sanoi, nyt vakavana ja täysin tiedostaen paikan, ihmiset ja tilanteen.

 

• ”Niin meillä on ollut. Onko koskaan riidelty?”

En tällä kertaa itkenyt, mutta jotain liikahti ja isosti.

Vaikka kuinka se on luonnollista ja vääjäämätöntä, että vanhemmat poistuvat luotamme toivottavasti hyvän elämän eläneenä (jos poistumme oikeassa järjestyksessä), ei se poista sitä tosiasiaa, että heidän poistuessa menetät yhdet elämäsi tärkeimmistä ihmisistä. Kun lähtö lähenee, se saa tuntua pahalta ja surulliselta. Se saa koskea ja sitä saa itkeä. He ovat olleet niitä ainoita pyyteettömiä ymmärtäjiä ja anteeksiantajia, kun tuhlaajapojat palaavat. Kun he ovat menneet, ei sellaisia ihmisiä enää tule. Isän ja äidin rakkaus on täysin poikkeuksellista. Ei sitä voi verratta mihinkään.

Valitettavasti kaikilla ihmisillä ei näin ole ja se tuntuu minusta todella lohduttomalta. Heiltä jää puuttumaan jotain niin ainutlaatuista ja elämää kannattelevaa. Jokainen ansaitsee rakastavat vanhemmat. Kiitos, että minulla on ollut ja on edelleen.

AJATUKSIA KIRJOJEN POHJALTA

Koska maltoin matkalla lukea keskittyen, leikkiä siis elämän leikkiä, nostan muutaman mielestäni merkittävän asian tästä ajasta. Jos ette ole huomanneet, minua kiehtoo ajan henki. Edelleen kaksi biisiä löytyy Spotifystä sillä nimellä – ajan henki. Toinen Pro Fideltä ja toinen Juicelta. Tykkään molemmista.

Nämä havainnot oikeastaan alleviivasivat niitä asioita, joita olen itse huomannut. Luin siis Keltikangas-Järvisen kirjaa Itsekkyyden aika ja Pekka Saurin Onnen harha. Saurin kirjan alkuosasta, en ymmärtänyt oikein mitään, mutta sitten kerronta muuttui konkreettisemmaksi ja pääsin kyytiin. K-J tykitti kyllä tulemaan sekä tutkittuja faktoja, että omia päätelmiään semmoisella sarjatulella, että jonkun sivun luin kolmekin kertaa. Kirja pitäisi lukea uudelleen. Ehkä sen teenkin.

K – L totesi länsimaisen yhteiskunnan muuttumisen individualistiseksi alkaneen 80-luvun jälkipuolella. Minun on helppo olla samaa mieltä. Ja minä kun tyhmissä jutuissani kaipaan aina sinne 80-luvulle.

Niin.

Luokat katosivat lukioista. Minä sain käydä vielä 90-luvun alussa luokallisen lukion. Luokkamme oli yhteisö ja me teimme töitä sen eteen, että yhteisö toimi ja siellä olisi hyvä olla. Juhlimme yhdessä. Lohduttivat minua, kun sain niin paskoja arvosanoja niistä kielten rasti ruutuun kuullunymmärtämiskokeista, joita ei voinut kukaan osata. 4 / 20. Vittu mua ketutti ne kokeet!

80-Luvulla lapsi kasvoi ja häntä kasvatettiin yhteisön jäseneksi. Minä itse oli silloin pienempi kuin yhteisö. Nyt se on toisinpäin. Tätä olen julistanut. ”Älkää puhuko juhlapuheissanne korulauseita, siitä vallitsevasta yhteisöllisyydestä, koska se on paskaa. Täällä jyräävät yksilöt, yhteisö on kymmenen kierrosta jäljessä”  Noin olen joskus raivorehellisesti kirjoittanut ja puheissani todennut. ”Paska” – sanaa en ole puheissani käyttänyt. Niitä löytyy vain alteregoni teksteistä. Minähän en koskaan kiroile. No kiroilen. Se joskus helpottaa, jos on vaikka lyönyt vasaralla varpaaseen.

Jos olin lapsena töpeksinyt, sanoivat vanhempani: ”mene pyytämään anteeksi!” Nyt vanhemmat saattavat kysyä minulta rehtorina, ”saako muutkin vastaavasta teosta saman rangaistuksen?” Usein erheen tekeminen hyväksytään vasta videotallenteen katsomisen jälkeen. On se teko kielletty tapauksen taltioinnin tsekkamisen jälkeenkin, vaikka asia on päivänselvä. Arvostus koululaitosta kohtaan 80-luvulla oli silloin aivan eri tasolla kuin nykyisin. Koulujärjestelmään uskottiin, vaikka opettajat käyttivät aivan eri tason kasvatusmetodeja kuin nykyisin. Paradoksi. Äänen korottaminen on nykyisin koulussa kiellettyä. Tai niin minulle välillä yritetään väittää. No ei tietenkään ole. Tai on, jos siitä tehdään kantelu ja yhdenvertaisuustaulukossa se saadaan näyttämään siltä, että se ei kuulu enää 2020-luvulle. Sittenhän se loppuu. Saadaan lisää yksilöille pelimerkkejä.  

No sitten alkoi tapahtua. Lapsia alettiin kasvattamaan muut huomioivasta lapsesta vahvaksi tahtojaksi. Lapselta alettiin kysymään mielipiteitä yhä nuorempana. Mitä haluat pukea päälle, mitäs ajattelet jos…. Lapsi osallistetiin päätöksentekoon hänen omissa asioissa ja vähän laajemminkin. Sopisiko, että menisit mummin luokse, jos iskä ja minä mentäisiin yöksi hotelliin. Lasta kasvatettiin itseohjautujaksi toimijaksi. Hänestä alettiin valmistamaan menestyjää tähän yhteiskuntaan. MUTTA KUN SILLÄ LAPSELLA EI OLE EDELLYTYKSIÄ TOIMIA NIIN. Hän kaipaa turvallista ohjausta elämässään. No opetussuunnitelmahan lähti mukaan tähän samaan itseohjautuvuususkontoon. Ja isosti.

Lukioissa siirryttiin luokattomuuteen ja ahdistus alkoi lisääntymään. Joojoo, on helvetin karkea yleistys, mutta kyllä tutkimusdataakin löytyy. Rauhassa nyt. Rauhassa.    

Päiväkodeissa alettiin pitämään kaksivuotiaille taaperoille kehityskeskusteluja. Jos taapero osasi jo puhua ymmärrettävästi, hän saattoi esittää mielipiteitä, kuinka häntä pitäisi kasvattaa ja kohdella – ei tietenkään suoraan kysyttynä. Omatoimisuudesta ja reippaudesta tuli hyveitä.

Kaksi ja puolivuotiaana lapselle tulee uhmaikä. Se on raskasta vanhemmille. Muistan sen itsekin. Akseli halusi kerran Varkauden citymarketissa hubbabubbaa. Se oli purkkaa. Sanoin että ei nyt. Äksäksi lattialle karjumaan; ”mä haluun hubbabubbaaaaaaaa!!!!” Nappasin pojan kainaloon ja kaupan väki seurasi näytelmää. Koko matkan autolle hän käytti hyvin voimakasta kieltä. Nokkela poika kun. ”Sä puristat mua taas. Taas sä satutat mua.” Voi prkl. En ole lapsiani väkivallalla kasvattanut. Käsi raamatulla. Mutta poika testasi loppuun saakka, kestääkö isän kantti. Akseli jäi ilman hubbabubbaa, mutta hänen identiteettinsä otti aimoharppauksen eteenpäin. Hän huusi maailmaa toimimaan oman tahtonsa mukaan, mutta törmäsi rajoihin. Hän ei ole kaikkivoipa. Pienempänä kun sanoja ei ollut, oli hänen itkunsa saanut aina aikaan tarjolle kaikkea mahdollista mikä itkun saisi loppumaan. Ruokaa, viilennystä, unta. Jos lapsi ei kohtaa tätä rajaa, on seurauksena aikuinen, joka edelleen näkee rajattomana valtansa ohjata maailmaa. Narsistisesti käyttäytyvien aikuisten määrä kasvaa.

Kyseessä ei olekaan enää narsisteiksi syntyneet, vaan narsisteiksi kasvatetut ihmiset. Itse asiassa se menee niin, että jokaisen meidän kehityskaaressa on vaihe nimeltään primaarisen narsismin vaihe. Joillekin se jää päälle, tai sen annetaan jäädä päälle. Tulee mieleen muutaman suuren valtion päämiehet.  

K-L antaa sellaisia perille meneviä iskuja somen käyttäjille, että oli pakko ottaa välillä olut, että pystyin lukemista jatkamaan. Vähitellen alkaa valmistumaan tutkimuksia, joissa todetaan somen haitallinen käyttö ihmisille ja etenkin nuorille. Ennen somea ollut, enemmän poikien pelivillitys, ei ole mitään verrattuna Instan, TikTokin ja Snäpin haitallisille vaikutuksille nuorten mielenterveydelle. Jos älypuhelimesta kuuntelee äänikirjoja, tsekkaa sään, sähköpostin, plärää nettiautoa, lukee hesarin ja käy vietinvaihtoa ystävän kanssa, ei se tuhoa ihmisen itsetuntoa tai mielenterveyttä. Eri asia on, jos esim. nuori käyttää kymmenen tuntia vuorokaudessa aikaa siihen, että antaa somevirran viedä ja näkee toinen toistaan kauniimpia ja komeampia ihmisiä, törmää häirintään tai kiusaamiseen. Nyt näyttää siltä, että somen merkitys lasten ja nuorten mielenterveyden heikentymisen kasvussa on huomattava. Ahdistusta, masennusta, paniikkihäiriötä, unettomuutta. Se näkyy työssäni.

En tiedä, joudunko syömään takkini ja kääntyä kännykättömän koulupäivän puoleen. En tekisi sitä siksi, että uskoisin siihen, että se pelastaisi nuorisomme mielenterveyden. Ei sillä välitunnilla kiellettävällä ”somepuhdistuksella” olisi nuorten mielenterveyden paranemisen kannalta juuri mitään merkitystä. Tekisin sen siksi, että se olisi kenties signaali muualle, jotta isät ja äidit yms. rohkaistuisivat kannustamaan lapsiaan tekemään jotain muuta. Ilman vanhempien ryhtiliikettä, jota kenties lailla vahvistetaan, emme tätä peliä voita.

Myös kännykkäkysymyksessä on edelleen todella vahvoja yksilönoikeuksien turvassa olevia asioita. Vanhempi ei edelleenkään saisi katsoa alaikäisensä kännykän sisältöä. Jotkut katsovat silti ja ovat pelastaneet lapsensa monelta tragedialta. Lain edessä edelleen tuomittava teko. Suomessa tullaan tarvitsemaan tämän yksilökeskeisyyden ja itsekkyyden myötä valtavasti uusia lakeja, koska maalaisjärkeen pohjautuva kasvatus ei trendaa ja on ristiriidassa ihmisoikeuksien kanssa. Liikehdimme siis kohti Yhdysvaltoja.

Tässä muutama laki jenkeistä:

”Elävän hirven työntäminen liikkuvasta lentokoneesta on kielletty.”

Alaska

”Samassa taloudessa saa olla enintään kaksi dildoa.”

Arkansas

”Riistan ampuminen liikkuvasta ajoneuvosta on kielletty, ellei metsästyksen kohteena ole valas.”

Colorado

Herra varjele meitä tuonkaltaiselta järjettömyydeltä.

Onnea läskipääni

Rakas läskipääni täytät sunnuntaina 10 vuotta. Olemme Väinö kanssasi erottamattomat erakot. Samanhenkisiä, samanmuotoisia. Sielunkumppaneita. Onnittelen sinua jo nyt ja kiitän kaikesta tähänastisesta. Kiitän sinua myös siitä, että otit tämän uuden erikoisen kaverin asumaan kotiimme. Annat sille turpaan enää kerran päivässä. Olet lohduttanut minua niin monta kertaa ja vaikka tapasi onkin erikoinen, tiedän että sitä se merkitsee. Tulet illalla kuorsaamaan makuuhuoneeni lattialle. Tuo kaunis ääni saattelee minut lopulta höyhensaarille.

Ne Väinö aattelee, et me ollaan pimeitä.

Muut niinhän me ollaankin.