Kesä 89. Varkauden Tarmo oli voittanut keväällä miesten lentopallon Suomen mestaruuden. Sitä oli haettu ja odotettu. Punaisen tehdaskaupungin TUL-joukkue oli nostanut kannua huhtikuun alussa. Demarit miehittivät tuolloin Warkaudessa yli 30% kaupunginvaltuuston paikoista. Mestaruuden muistan arkkuun saakka. Idoleinani olivat Petteri Häyrinen ja Sami Juvonen. Ratkaisumatsin tv-taltiointia ei löydy enää mistään. Minulla oli urheiluruutupätkä VHS-nauhalla, mutta se kasetti katosi kai jossain muutossa. Joudun tyytymään muistoihin.

 

Tarmon valmentaja oli legendaarinen Reino Kosonen. Kosonen oli 70-80 lukujen taitteessa voittanut seitsemän SM-kultaa. Joukkue oli Pieksämäen NMKY. Namika. Kososesta liikkui juttuja, juoruja ja legendoja. Hapan maistui. Rennen karisma oli häkellyttävä. Aikalisän ohjeet saattoivat olla pelkistettyjä, mutta ne toimivat. ”Perkele pelatkaa!” Ja se usein riitti.

 

Minä pelasin tuolloin v. 89 17-vuotiaana Tarmon kakkosjoukkueessa. Olin passari. Se joka tarjoilee palloa niille, jotka yrittävät lyödä pallon vastustajan kenttään. Myöhäisen murrosikäni myötä olin juuri saavuttanut maksimipituuteni. Murrosiän odottaminen vitutti. Etenkin kun pelasin lentopalloa. Ymmärrän täysin oppilaitamme, jotka kammoavat liikuntatuntien uimahallipäiviä. Herkin ikä, alkamaton murrosikä ja vertailu toisiin uimahallin suihkuissa. Mieti. Kaverit ympärillä kasvoivat, minä en. No alkoi se sitten lopulta, ilman hormonihoitoja. Kasvu pysähtyi mittaan 181cm. Lyhyt varteni laittoi minut harjoittelemaan armottomasti ponnistusvoimaa. Myöhemmin polvi leikattiin. Järjettömän treenaamiseni tähden.

 

Olin kesällä -89 töissä rautakaupassa. Isä oli johtaja. Olin lukenut lehdestä, Varkauden lehdestä, että Tarmon mestaruuden voittanut joukkue oli aloittanut uuden joukkueen kasaamisen. Eräänä hellepäivänä valmentaja Kosonen tuli rautakauppaan. Luulin, ettei hän tunnista minua. ”Moi Janne, minulla on isällesi asiaa.” Vein hänet isäni työhuoneeseen. Olin myymässä rautanauloja asiakkaalle, kun Kosonen lähti. Tuolloin rautanauloja myytiin helvetisti. Suomi oli vielä 80-luvun nousukiidossa.

 

Isä ei sanonut kuluvan työpäivän aikana minulle mitään. Oli vaiti, aivan hiljaa. Illalla aloitti tarinoinnin. Olin tehnyt taas överitreenin. 500 Hyppyä, pitkä lenkki ja tuhat sormilyöntiä. ”Kosonen haluaa nostaa sinut Tarmon ykkösjoukkueeseen.” Ei nukuttanut seuraavana yönä.

Ensimmäisissä treeneissä junnut pyysivät minulta nimikirjoituksia.

 

Ja tästä luonnollinen siirtymä parisuhteisiini.

”Älä aina soimaa itseäsi.” ”Mä en jaksa olla sun kanssa jos sä dissaat alinomaan itseäsi.”

 

Mä haukuin ja väheksyin itseäni. Ulkomuotoani. Saavutuksiani. Kyvyttömyyttä siinä - kerroin että olen surkea seksissä. Miksi? Onko ongelmia itsetunnon kanssa? Kun oikein itseään väheksyy, saattaa yllättää – onkin parempi! Seksi onnistui. Olo on taivaallinen. Ei tämä näin voi jatkua. Suggeroin itseni epävarmuuden tilaan ja epäonnistun seuraavalla kerralla.

 

Aivan kuin lentopallossa. Olin parhaimmillani helvetin hyvä. Minussa oli ainesta pidemmälle. Tarkat passit, kova ponnistusvoima, kohtuullinen hyppysyöttö. Huippupelissä olin kuin transsissa. Luotin itseeni kuin vuoreen. Tappelin yli kaksikymmentä senttiä pidempiä vastapuolen pelaajia vastaan verkolla. En hävinnyt koskaan verkon päällä tapahtuneita kiistamaisia painopalloja. Painoin saatana aina sen pallon vastustajan kenttään. Joskus vastapuolen keskitorjuja lensi selälleen. Tuuletin tyylittömästi verkon läpi. Tuomari huomautti. Joskus sain keltaisen kortin.

 

Muuan pelikaverini menneisyydestä oli myös kuumenevaa sorttia. Huusi kerran pelissä epäonnistumisen jälkeen kovaan ääneen ”VOI VITTU!” Tuomari siihen: ”Urheilullisesti” Pelitoverini lisäsi äänenvoimakkuutta ”VOI HIIHTÄJÄN VITTU!” Siirtyi siitä sitten suihkun puolelle. Olin samaan aikaan kakkossarjajoukkueemme toinen passari. Tämä avasi minulle näyttöpaikan. Pelasinkin loput kauden pelit ja nousimme ykkössarjaan.

 

Peleissä minulla virtasi veressä paljon adrenaliinia ja muita stressihormoneja. Siis silloin, kun olin pelissä oikealla tavalla virittäytyneessä tilassa. Stressihormonit oikein säännösteltyinä auttavat meitä voittamaan. Loistamaan. Onnistumaan. Kuten oikeat hormonit seksissä. Huh.

 

Takana oli taas yksi huippupeli. Seuraava viikon päästä lauantaina. Tulen olemaan aloituksessa, mutta toinen passari on myös helvetin taitava. Kuuntelen tsemppimusaa stereroista, mutta sieltä se perkeleen peikko hiipii. ”Mitäs jos epäonnistut? Passit menevät minne sattuu ja saat paniikkihäiriökohtauksen?” Tai epäonnistut seksissä?

 

Peli alkaa. Vapisen. Sydän hakkaa kuin metronomi. Ensimmäinen passi nelospaikalle heittää kaksi metriä tarkoitetusta paikasta. Syötän verkkoon. Olen aivan pihalla. Kakkospassari lämmittelee. Havaitsen sen tietenkin sivusilmällä ja olo kurjistuu entisestään. Pelaajat seuraavat aina sivusilmällä epäonnistuessaan komentaako valmentaja varamiehen lämmittelemään. Se on pelin henki.

 

Olo on epätodellinen. Rytmihäiriöt. Kylmä hiki ja vapina. Kuoleman pelko. Sanon tuomarille, että nyt peli seis. Makaan pelikentällä ja yleisöstä löytyy lääkäri. Siirryn sivummalle lääkärin kanssa. Peli jatkuu kakkospassarin johdolla. Hän pelaa hyvin. Me voitamme. Lääkäri kertoi, että minulla on paniikkihäiriökohtaus, mutta on hyvä tsekata tilanne sairaalassa. Vittu että hävetti. Ottivat verikokeet ja totesivat minun olevan fyysisesti kohtuuttoman hyvässä kunnossa. Huomasin hoitajan ajattelevan, että toi on dille. No se oli minun tulkintani. Todellisuudessa olinkin puolidille. Mutta sitähän se oli koko lentopallourani, joka kesti kaksikymmentä vuotta. Huippupelejä ja totaalisia sulamisia, jotka vesittivät urani jatkon.

 

Joukkuepeli lentopallo on antanut minulle paljon. Enemmän kuin opettajankoulutus.

 

Kun on kaiken blogeissaan kertonut jää jäljelle enää yksi teema – seksuaalinen identiteetti. Ketä kiinnostaa jos nobody tulee kaapista ulos – kertoo järisyttävän shokkiuutisen niille harvoille, jotka blogia lukevat. Onko minulla tarve avata sitä, mikä on kaikkein kipein, kaikkein herkin, kaikkein haavoittuvin? Mitä minä avautumisellani saavuttaisin? Ainoastaan säväyttää ja antaa ehkä viihdykettä joillekin seuraajilleni. Se ei voi olla motiivi. Mutta se voi, että me olemme epävarmoja kehomme vankeja. Selvinpäin alastomina olemme täynnä odotuksia. Ja odotukset tulevat ennen kaikkea meiltä itseltämme. Oma nautinto siirtyy syrjään, koska tarve olla riittävä toiselle, on pääasia. Tuska epäonnistuneen ”suorituksen” jälkeen on kokonaisvaltainen. En riitä. Olen ruma. Mahani etoo. En onnistu enää koskaan. Luuseri. Ystävieni tarinat ovat kuin potkuja kiveksille. He kykenevät, minä olen outo. Aamuyöstä mietin olevani impotentti. Miksi muut osaavat, mutta minä en.  

 

Janne nainen ei pidä siitä, että mies osoittaa sanoilla itsetuntonsa surkeuden. Se on biologiaa. Sinä olet soimannut itseäsi naisystäväsi kuullen. Samalla karkotat hänet. Ymmärrätkö? Nainen haluaa jatkaa sukua itsevarman miehen kanssa. Ne feromonit tekevät omaa työtään, emmekä me sitä tajua. Alitajunnassa puolison valinta tapahtuu. Kun mies on itsevarma, hän saa olla herkkä. Ilman itsevarmuutta herkkyytesi ei toimi. Lähtökohta on, että mies ei itke. Sodassa ei voinut itkeä, koska kyyneleet haittasivat vihollisen ampumista. Minä itken paljon.

 

Niin. Lentopallo ja seksi ovat kulkeneet hand by hand.

 

Olen heterorehtori, jonka seksielämä on vähän niin ja näin.