ARMOTON HERRA A.

 

Lopulta faktat ovat armottomia. Aikansa sitä pyristelee vastaan ja uskottelee jotain muuta. Haluaa hidastaa ajan kulun. Uskottelee, valehteleekin itselleen, koska se helpottaa. On väkivaltaisen rajua todeta lopullinen tosiasia ääneen. Pitäisi olla rehellinen, mutta se sattuu. Rehellisyys tuo mukanaan epätoivon ja surun, vaikka surun aika ei ole vielä. Onko asioiden käsittely aloitettava nyt vai odotettava lopullista luopumisen hetkeä?

 

Välähdyksiä siitä hauskasta ja viisaasta miehestä on yhä. Hän löytää silmäni silmillään ja antaa neuvon. ”Kuulehan poika. Parempi olisi nukkua yksi yö ja toimia vasta sen jälkeen.” Mistä tuo nyt tuli? Vanhan pöllön viisaus keski-ikäiselle ja kärsimättömälle pojalleen. Pohdin sitä vielä iltauutisten aikaan – hän on yhä täällä, harvemmin ja harvemmin mutta onpa kuitenkin.

 

Lyhytmuisti sakkaa. Sakkaa jo aika pahasti. Olen kymmeniä kertoja vakuutellut, ettei auton peräkontissa ole vararengasta. Huokaan ja toistan vastauksen. Huokausta ei tarvittaisi. Hän unohtaa huokauksen, mutta juuri sillä hetkellä hän ymmärtää. ”Olen muistisairas. Poikani huokailee.” Vähennä huokailuja! Palaamme rengasaiheeseen taas viimeistään huomenna.

 

Herra Alzheimer on vittumainen tyyppi. Se ei ajattele muuta kuin itseään. Antaa lupauksia pettääkseen ne taas. Evoluutio on senkin biokemiallisen häiriön kehitellyt. Evoluutio on puolellamme, mutta meitä vastaan. Tekee kellosepän työtä sokeanakin. Huippuunsa viritetty lääketiede saa meidät elämään yhä pidempään.

 

Katson iskää. Tuuhea tukka ja tuttu asento. Minä olen kalju. Iskä keventää tilannetta tutulla sananparrellaan, joita olen alkanut kirjoitella muistiin. Niitä on kymmeniä, eikä syntyhistoriaa voi enää selvittää. Ei iskä ole niitä koskaan aiemminkaan kertonut ja hyvä niin. Tyydymme siihen. Salaperäisyyden verho saa jäädä. Se kuuluu kuvaan. Onko huojuva Kosusen aitta totta vai ei? Syntyikö sanonta Joroisissa 50-luvulla. Kosusia siellä eleli. Naurettiinko Kosusen aitalle? Oliko Kosusilla rahasta tiukkaa? Siitä olen aika varma, ettei aittaa enää ole. Nurin se on jossakin myrskyssä mennyt, jos se huojui jo 50-luvulla. Aitta elää se omaa elämäänsä enää minun ja iskän arkikielessä. Käytän sitä mielelläni sopivissa tilanteissa ja aiheutan ihmetystä.

 

Avaan YouTuben. Jaakko Teppoa. Simpauttajaa. Velipuolikuuta. Reinikaista. Juomme äidin keittämää kahvia ja äiti puhuu sketsien päälle, kuten aina. Ehdotan äidille, josko oltaisiin hetki hiljaa ja kuunneltaisiin vain. Nauramme iskän kanssa, kuten aina. Äiti jatkaa puhumistaan, kuten aina. Huumorintaju on siirtynyt isältä pojalle. Herra Alzheimer on hetken poissa. Vedet valuvat silmistä nauraessamme. Iskä on 100% läsnä. Muistaa vuorosanat, kuten minäkin. Naurun kyyneliin sekoittuu minulla myös surun kyyneliä. On tullut aika tunnustaa armottomat faktat, mutta hän ei ole vielä poissa. On edelleen lupa nauttia. Jokaisesta hetkestä, katseista joista välittyy veijarimaisen pikkupojan elämän asenne ja vanhan pöllön viisaus. Päätän jatkaa kiitollisena ja voimakkaana. Apuani tarvitaan.