Makaan sohvalla. Kello on 22.30. On keskiviikko 13.8.25. Steroista soi Dire Straits. Se itseään täynnä oleva ylimielinen Knopfler saa minut tuntemaan ne samat väreet kuin 40 vuotta sittenkin. Ei sen tyypin käyttäytyminen tai persoona vaikuta promilleakaan. Se näppäilee ilman plektraa ja minä kumarran. Loppuun asti.

Mennyt päivä oli kummallinen. Tapasin minulle todella merkittävän ihmisen ja tajusin hänen olevan minulle todella merkittävä ihminen. Akselikin on taas iloinen. Minä olen iloinen. Mun iskällä oli vaikea ilta, mutta lopulta rauhoittui. Äiti on urhea.

Töissä oli kaikenlaista. Jonkin sortin koulu-uhkaus. Kerron sen täällä, koska huomenna sen tietää kaikki. Naapuritalostakin soittivat, että meidän oppilaat kulkee niiden pihamaalla. Räkivät ja roskaavat. Mölyävät ja naamioituvat huppuihinsa. Sanoin laittavani homman kuntoon. Todennäköisesti auktoriteettini riittää kitkemään pois myös nuorten vapaa-ajan häiriköinnin. Olenhan ollut alalla kohta 30 vuotta ja penkistäkin nousee 160kg. Enimmäkseen siis ikäviä asioita, mutta siitähän minulle maksetaan. Ei mulla ole varaa valittaa. Koen olevani jossakin myös hyvä. Tai no kohtuullinen. Katkeroitumista vastaan taistelen samalla tarmolla, kuin harrastan penkkipunnerrusta.

Ja mitä tapahtuikaan? Ystäväni jo 40 vuoden takaa soittaa minulle. Tänne sohvalle. "Arvaa mitä Könssi - mä oon löytänyt uudelleen Dire Straitsin!" Siinä me ortopedin kanssa hetki kehuttiin kilpaa ylimielistä arrogantti Knopfleria. Voi tätä elämää.