Kaipauksella on kasvosi

Olen Espoon Ikeassa yksin. On perjantai 12.12.25. Kello on 15.12. Juon kahvia takki päällä koska olen mä. Lähdin suoraan töistä. Sain kaiutinkaapelit Torissa myytyä ja tavara ja raha vaihtoivat omistajaa parkkipaikalla. Minut on arvosteltu Torissa neljä kertaa. Kaikista kymppi. Olenko sittenkin myyntimies? Tänään paistaa aurinko. Synkkyyttä kesti viikkoja ja se näkyi ihmisissä. Tänään oli ihana työpäivä. Pidin kasiluokalle osan ruotsin tunnista. Teinit katto mua hiljaa, kun kerroin miten rakastin opettajan työtä. En itkenyt, mutta tunnelmoin verbaalisesti. Työkaverit olivat raikkaita ja tosi kivoja. Ei tällaisista päivistä hennoisi palkkaa nostaa.

Blogini on sangen synkkä, mutta just nyt mun on hyvä olla. Carpe diem. On vain tämä hetki.

 

Flashback I Kaipaus

Kaipauksella on kasvosi.

Kaipaamani kasvot ilmestyvät eteeni kesken kiireisen päivän. Kangastus. Öisin ne tulevat uniini. Ne kasvot ovat kauniit. Perkeleen kauniit. Hänen hymynsä on lempeä. Hän nauraa minulle kauniimmin kuin kukaan koskaan. Hän on aito. Ei hänen tarvitse feikata.

Kenen kasvot on sinun kaipauksellasi?

 

Olen taitava soimaamaan ja mitätöimään itseäni. Suojakeino. Kerjään hyväksyntää ja kehuja? Sain niitä enemmän ennen kuin nykyisin. Ehkä olen hyytynyt. Tosin eivät ne enää minua kannattele.

En ole luova. Kaukana luovasta. Ajatukseni kyllä harhailevat ja tekevät retkiä, joiden aikana pohdiskelen. Surkuttelenkin. Arkeni urautuu helposti. Teen samat asiat samoihin aikoihin. Pitäydyn rutiineissa. Kaikki rutiineista eivät ole olleet terveitä. Ei kai kenelläkään.

En observoi riittävästi ympäristöäni ollakseni oikea biologi. Koulun pihassa on ollut kymmeniä vuosia näyttävä lehmus. Se tuli puheeksi piharemontin suunnittelun yhteydessä. En muistanut puun olemassaoloa, saatikka sen lajia. Kulkenut kohta päivittäin kolmekymmentä vuotta sen ohi. Hah.

 

Kirjoitellessani juttujani, olen päässyt kuitenkin aistimaan luovan ihmisen kokemaa tyydytystä ja tuskaa. Kun kirjoittaminen sujuu, aihe on selkeä ja ajatukset valmiiksi päässä, koen tyydytyksen tunteita. Homma soljuu. Minulla on päämäärä, joka motivoi. En malta odottaa, että pääsen tallentamaan ajatukseni kirjoitettuun muotoon. Elokuvissa olen nähnyt pätkiä, joissa kirjailija tai taidemaalari menee jumiin. Luovuus tyrehtyy. Tyhjä taulu pelottaa. Tyhjä paperi saa valvomaan. Kirjailija viskoo paperitolloja, jotka eivät osu roskakoriin. Pöydällä on usein alkoholia. Viskiä tai punaviiniä.

Olen satunnainen blogisti, joka on ajautunut blokkitilaan. Luonteelleni on tyypillistä yrittää väkisin, jos homma ei suju. Viisas pitäisi tauon. En ole ainakaan tässä asiassa viisas. Sama linja treenaamisessa. Jos ei kulje, treenaan lisää. Pitäisi levätä.

 

Flashback II Yökastelija

Olin lapsena yökastelija. Kaikki sen kokeneet tietävät, kuinka paljon patjan kastelemiseen liittyy neuvottomuutta, häpeää ja syyllisyyttä. Keskellä yötä lammikosta herääminen on aina paska kokemus. Niitä kokemuksia minulla on satoja, ellei tuhansia. Vaikka vanhemmat siihen aina ymmärtävästi suhtautuivatkin, koin aina häpeää. Keskellä yötä patjan ja lakanoiden vaihtaminen oli nöyryyttävä kokemus. Aistin hyvin herkästi pienenkin tuhahduksen tai huokauksen. Kun yöllinen rutiinioperaatio oli ohi, eli patja ja lakanat oli pesty ja viety kuivumaan ja olin vaihtanut kuivat yövaatteet, tuntuivat ne taivaallisilta. Uni tuli nopeasti. 

En tiedä mikä merkitys näillä kokemuksilla oli myöhemmin alkaneelle unettomuudelle. Muistan kuitenkin usein lapsena ajatelleeni, että jos en nukkuisi, en myöskään kastelisi sänkyä. Painajaismaisia olivat ne hetket, kun heräsin yökylästä kaverin lattialta patja märkänä. Yritin kaikin tavoin saada patjan kuivumaan aamuksi. Eihän se kuivanut ja aamulla alkoi selittely. En kuitenkaan ilmeisesti leimautunut ystävieni silmissä kusihousuksi. Minua ei kiusattu, ei nimitelty, eikä edes ihmetelty mitä olin mennyt yöllä tekemään. No minulla on aina ollut poikkeuksellisen empaattiset ja hyvät ystävät.

Huutava patja lopetti yökastelun. Taisin olla 12-vuotias.

 

Jos en saa kirjoittamalla nyt mitään aikaiseksi, en saa koskaan mitään aikaiseksi. Ajattelen. Siksipä kirjoittelen tekeleitä, jotka deletoin illan päätteeksi. Ja tuska kasvaa. Tuska harrastuksesta, jonka piti tuottaa iloa ja vapauttaa minut menneisyyden häpeästä. Koen ettei tuottamani teksti ole riittävän hyvää tai koko kirjoitus on totaalisen paska. Ehkä mieleni on väsynyt eikä aivot jaksa leikkiä ajatuksilla. Parhaimmillaan pystyn tuottamaan asian kirjallisesti usealla eri tavalla. Nyt on vain yksi väylä, eikä sekään tyydytä. Olen pettynyt itseeni.

Ei kai tämä nyt niin vakavaa ole?

 

Flashback III Rajaton

Hän on nuori. Vallaton, rajaton, törkeä. Kouluun tullessaan käytäville syntyy erilainen ilmapiiri. Se ei ole hyvä ilmapiiri. Ollessaan poissa, luokassa voi opiskella. Käytävillä on rauhallista. Opettaja pystyy tekemään työtään. Jopa nauttii ajoittain. Muut luokan oppilaat sanovat joskus sen, mitä ei todellakaan saa sanoa. ”Onpas kivaa kun se on poissa!” Emme saa kuitenkaan nauttia tilanteesta. Täyttääkö kiusaamisen tunnusmerkit? Koulussa puhutaan poissaolevasta oppilaasta takanapäin pahaa. Jopa toivotaan, että rajaton on poissa.  Opettajan on puututtava oppilaiden törkeisiin puheisiin. Kukaan ei saa pudota kyydistä. Rajaton on saatava kouluun.

#peruskoulu

 

Lukeuduin koulussa huonon itsetuntoni takia niihin oppilaisiin, jotka menivät kokeisiin ilman valmistautumista. En ollut lukenut. Siis valehtelin. Olin lukenut tuntitolkulla. Kun tuli kokeen palautustunti jatkoin todella rasittavaa käytöstäni. Hain koepaperin opettajalta. ”Saan varmaan nelosen – oi ysipuoli!” Tiedätte. Ärsyttävä tyyppi.

Olen varma, että luokkakaverini puhuivat minusta pahaa takanapäin. Ainakin tästä tavastani. Niin sietikin puhua. Jos olisin takanapäin puhumisesta kuullut, en todellakaan olisi syyttänyt luokkalaisiani koulukiusaamisesta. Sain mitä tilasin. Samaa tilasin toikkaroimalla Hyvinkään yössä. Kerjäsin takanapäin puhumista. Ei se ollut kiusaamista. Takanapäin puhuminen on luonnollinen osa ihmisen käyttäytymistä. Ei ehkä tyylikästä, mutta tavattoman tavallista.

 

Flashback IV Diagnoosi

Hänellä oli diagnoosi. Häntä piti ymmärtää. Hän oli syyntakeeton. Sairas kai melkein. Hän puuttui oppitunnin kulkuun useita kertoja. Käytti pitkiä puheenvuoroja ja naureskeli toisten vastauksille. Oli ilkeä ja siksi vietti yksin välitunnit. Hänen isänsä oli usein kouluun yhteydessä. Hänen lastaan kiusataan. Luokka suvaitsi hänen outoa käyttäytymistään hämmästyttävän hyvin. Viimeisellä viikolla takapenkin hiljainen poika avasi suunsa. "Vittu kohta tää on ohi – tota ei tarvitse enää kuunnella." Paheksuin hänen tylyä kommenttiaan. ”Noin ei saa sanoa kenellekään!” Takapenkin poika istui tunnin jälki-istunnon. Törkeää käyttäytymistä luokkatoveria kohtaan.

#peruskoulu

 

Olin otsikoinut yhden kappaleen julkaisemattomassa kirjassani sanoin ”Rehtorin työn surmanloukut.” Kuvaan kappaleessa työni lukemattomia puolia, jotka voivat niskalenkin otettuaan tehdä elämästä vaikeaa. Työterveyshuolto alkaa kiinnostamaan. Vastuu on työssäni jakamaton ja ympärilläni on satoja ihmisiä. Kohtaamisia on päivittäin väsyttävä määrä. Pitäisi jaksaa ne kohtaamiset ja hallita vuorovaikutus jokaisessa tapaamisessa. Ymmärtää tunne ja myötäelää. Pitäisi jaksaa vuorovaikuttaa oikein. Face to face ja wilmaviesteissä. Välillä koen ihmisähkyä. Mä myönnän sen.

Joskus aikuisten keskinäinen elämä työpaikalla ei enää tahdo onnistua. Tilanteet ovat vaikeita.

 

Flashback V Henkilöstöklikit

”KUN TYÖPAIKALLA ON KUNNIOITTAVA ILMAPIIRI, NIIN IHMISET VIIHTYVÄT.”

Olen huomannut esihenkilötyössäni, että joillekin työntekijöille riittää varsin pieni työpanokseni. Toisille en riitä koskaan. Kaikki on suhteellista ja ihmiset ovat erilaisia.

Kun aikuisten kesken syntyy konflikti, on tilanne hankala. Ne ovat olleet vaikeimpia tapauksia työssäni. Käytössäni ovat vain puhe ja mahdolliset järjestelyt talon sisällä. Toki huomautuksia tai varoituksia täytyy antaa, jos rajat ylittyvät. Yhtäkään klikkiä en ole pystynyt hoitamaan mielestäni kiitettävästi tai edes hyvin. Katkeruus jää kalvamaan. Olen kai aina ollut enemmän toisen puolella. Kummankin osapuolen mielestä. Tutkimusten mukaan klikkejä seuraa usein työntekijän terveydelliset ongelmat. Sairauslomalle jäädään usein. Joskus käy niin, että joku vaihtaa työpaikkaa. Siinä ei Maamme-laulu auta, kun aikuiset riitelevät.

Haluan oppia paremmaksi, mutta riittääkö niissä tilanteissa mikään, jos osapuolilla ei ole haluakaan onnistua ja poteroihin on jo kaivauduttu?

Niin. Tullaan ongelmieni alkulähteille. Mies joka ei osannut leikkiä, ei aikuisena osaa riittävästi pysähdellä. Ilman pysähtelyjä ei synny uusia ideoita. Ei synny aiheita, joista kirjoittaa. Minulla ei ole ollut mitään sanottavaa. Olenko sanonut jo kaiken sanottavani?

En.

Soimaan. Väheksyn. Dissaan. Itseäni. Älä huoli lukija. Kyllä minä tiedän että olen ihan kelpo ihminen.

 

Kaipaukseni kasvot antavat minulle voimaa. Hän on olemassa ja hän on välittänyt minusta. Rakastanutkin. Vihainen itkuni ja tyylittömät viestini ovat muuttunut kiitollisuudeksi ja kauniiksi muistoiksi. Kiitollisuudeksi siitä, että on saanut rakastaa.

Kaipauksella on yhä kasvosi.

 

#flashback

#kaipaus