Kompensaatio - mitä me yritämme paikata?

                     

Töihin lähdössä. Huomenna on loppiainen ja vasta sen jälkeen tulevat oppilaat. Juon aamukahvia ja tollot pyörii jaloissa. Vilho saa aivastuskohtauksia, mutta olen luokitellut ne vaarattomiksi – se on tyyppivika. Saan minäkin aivastuskohtauksia. Sekin on tyyppivika. Digihesarista hyppää silmille yksi otsikko. ”Olen ottanut kymmeniä vitutussaikkuja.” Siis oikeesti? Ihmiset jäävät saikulle omalla ilmoituksella ilman päällä olevaa tautia. Kusettavat työnantajaa. Jutussa tekaistuilla syillä palkallista vapaata ottavat kertoilevat, millä ovat moraalinsa taivuttaneet. Taivuttaneet valehtelemaan työnantajalle. Hyväksyttäneet itselleen valehtelun. ”Tunnistan itsessäni kapinahenkeä, joka herää silloin kun ärsyynnyn. Että en varmana tee!” Silleen sen voi perustella. Suomessa on korkeat sairauspoissaolomäärät ja osa ilmeisesti näkee ne kuusikymmentä palkallista sairauslomapäivää jotenkin jännästi. Se on henkilökohtainen poissaoloresurssi, jota käytetään esimerkiksi silloin, jos vituttaa. Voi hyvänen aika sentään.  

 

Peruskoulun opetussuunnitelmaa luetaan kompensaatioperiaatteella. Tavoitteita on eri oppiaineissa lukemattomia. Pelkästään biologiassa niitä on neljätoista. ”Ohjata oppilasta koostamaan eliökokoelma ja kasvattamaan kasveja biologisten ilmiöiden ymmärtämiseksi.” Siinä yksi. Eli – jos oppilaalla on suomen kielessä ja kirjallisuudessa hyvä suullinen ulosanti, on verbaalivirtuoosi, voi se osin kumota heikkoa kirjallista osaamista. Siis kirjoittamista. Jos kirjallinen osaaminen riittää numeroon kuusi, voi arvosana todistuksessa olla seitsemän hyvän sanallisen viestinnän ansiosta.

 

Kompensaatiota on elämässämme myös luokkahuoneen ulkopuolella. Kompensaatio on psyykkinen selviytymiskeino. Yksi defensseistä, vaan ei aina huono sellainen. Haluamme unohtaa heikkouksiamme korostamalla vahvuuksiamme. Kuinka monen asettamamme tavoitteen taustalla on pyrkimys pienentää mielikuvissamme olevaa heikkoa kohtaa?

 

Kysyin eräältä menestyneeltä ihmiseltä, jota tuskin tunnet, mistä hänen valtava energiansa tehdä erilaisia asioita tulee. Mistä voima kumpuaa? Oli elämän sektori mikä tahansa, hän tekee sen kiitettävästi. Duuni, treeni, koulu, koti, lasten kasvatus, ystävyys, puolisona oleminen. Ei helvetti mikä ihminen! Tiedustelin asiaa parin alkoholiannoksen jälkeen. Kuinka sinä jaksat ja ennen kaikkea miksi? Vastaus tuli varsin napakasti. Katse oli suunnattu kaukaisuuteen. ”Kompensaatiota. Sitähän se on ollut.” Minä yllätyin.

 

Löydän itseni samasta genrestä.

 

Olen kompensoinut häpeääni huumorilla. Hah. Ehdin nauraa itselleni ennemmin kuin toiset. Se helpottaa oudolla tavalla.

 

Uskon menestymisen tavoittelemisen olevan yksi tavallisimmista kompensaation muodoista. Tavallisuus kuvottaa, joten saavutetut tittelit, raha, valta ja saavutukset ovat todiste siitä, että ei ole tavis. On monella mittarilla merkittävä ihminen. Some jouduttaa ajattelemaan näin. Tavoittelemaan usein jotakin epätodellista. Näen sekunneissa kymmeniä kauniita, komeita, menestyneitä ja onnellisia ihmisiä. Kuva tai video vaihtuu helkkarin nopeasti ja ruudulla on seuraava menestyjä. Jään kuvavirtaan kiinni. Alitajunta tekee duuniaan. Koen olevani huonompi kuin olen.

 

Mittavien suoritteiden suuri merkitys elämässäni kumpuaa tyytymättömyydestä omaan kehooni ja lahjattomuuteen asioissa, joissa olisin halunnut olla lahjakas. Pinnallista? Kyllä, mutta helvetin tavallista. Ja ihmiselle tyypillistä. Minua vitutti koulussa lahjattomuuteni kaikessa muussa, paitsi liikunnassa. Kirjoitin äidinkielen opettani mielestä aivan liian vaikeaa tekstiä. Siinä olisin voinut olla hyvä. Minua vitutti suunnattomasti kielellisesti lahjakkaiden luokkakavereiden toistuvat loistotulokset vieraiden kielten kuullun – ja luetunymmärtämiskokeissa. Meni niin ihon alle. Hakivat niitä lappujaan opettajalta ja tuulettelivat. 29 / 30. Janne 10 / 30. Voi saatanan saatana.

 

Ei toisten sanomiset siinä mitään auta, jos ongelma on tatuoitu kovalevylle.” Sä oot niinku sosiaalisesti tosi lahjakas.” Ihankstotta. Osaan jutella ihmisten kanssa joutavia. Naurattaa niitä. Resetointi ei onnistu. Näen vieläkin unia niistä perkeleen rasti ruutuun kokeista, joiden painoarvo kielen arvosanasta oli kohtuuttoman suuri. Olin niissä oikeasti ihan kujalla. Ristini lukiossa.

 

Kompensaatio on usein kokemus, ei todellinen puute tai heikkous. Läskihuudot lapsuudessa saivat minut tuntemaan itseni läskiksi myös silloin, kun olin anoreksian partaalla. Sain vieraista kielistä kaseja ja tunsin silti itseni umpisurkeaksi. Minä koin olevani surkea läski, vaikka en sitä ollut. Kokemus oli väärä, mutta vajavainen itsetuntoni ja mitätön olo laittoi juoksemaan helvetin lujaa. Leikkiminen unohtui ja päämäärien suorittamisesta tuli elämän tehtävä. Ja onhan tarpeeni naurattaa ihmisiä sitä samaa skeidaa. Kompensaatiota. Virtuaalisia tykkäyksiä ennen somea.

 

Penkkipunnerrus. Videoita nettiin keski-ikäisenä. En rakasta rautaa, vaan haluan että kasvava lihasmassa peittäisi alleen ne osat kehosta, joista en pidä. Auttoiko se? Ehkä vähän. Ei niin paljon kuin kuvittelin.

 

Milloin kunnianhimo saavuttaa jotain suurta on jotain muuta kuin kompensaatiota? Milloin kyseessä onkin oikeasti terve itsetuntoinen ihminen, joka haluaa elää hyvää elämää ja mukava lisä siihen on itsensä haastaminen? Hän taitaa myös jalon joutilaisuuden. On leikkinyt lapsena. Saa mielihyvää tavoitteiden täyttyessä, mutta ei ole liian addiktoitunut mielihyvävälittäjäaineisiin. Osaa myös käsitellä ajoittaiset riittämättömyyden tunteet. On itsensä suhteen maalaisjärkinen realisti. Jatkaa vaan eteenpäin ja on sinut itsensä kanssa.

Huima kaveri – mutta kuka?

Soutaja Saario?

Sarasvuo?

Markkanen?

On ilta. Huomenna on se loppiainen. Tollot on iltapalalla. Kivaa oli töissä ja saimme loistotiimillä paljon aikaiseksi. Piipahdin vanhemmilla ja iskä oli vireessä. Sillä oli päällä Cardigan-paita. Maanantaipenkki Jarpan kanssa. Jarppa on tajuamassa penkkipunnerruksen syvimmän olemuksen. Kehittyy huimaa tahtia. Nostin sadalla kilolla kaksikymmentäneljä toistoa. Olin että jee. Kuntosalin ovelle ilmestyi entinen lentopallokaverini. Ovaska. Pyyteli mukaan pelaamaan kymmenen vuoden tauon jälkeen.

”Laihtuisitkin, se sanoi.”

Ei mennyt ihon alle. Luulen.