Onneksi on Sinkkonen ja Keltikangas-Järvinen!

 

Tulin Samin 60-vuotisjuhlista. Oli kiva tavata ihmisiä. Keskustella joutavia ja juoda sopivasti. Minähän osaan! Kauko Röyhkä tuli valokuvaan kanssani mielellään. Oli kohtelias ja nauravainen. En viitsinyt puhua hänelle sen kummempia. Ymmärrän, että hän on kohdannut 10 000 minunlaista. Olutta juonutta keski-ikäistä miestä. Otimme selfien ja latasin sen someen. Poistuin paikalta saman tien. Kaikki mitä olisin sanonut kiitoksen lisäksi olisi ollut falskia.  

Lyhyesti. Nopeasti. Minulle. Helpolla.

Ihminen on maapallon valtias ajattelukykynsä ansiosta. Syypää on joko evoluutio tai Jumala. En kirjoita mitään Donald Trumpista. Siitä tyypistä ei voi kirjoittaa mitään.

Ihminen on kyennyt ajattelukapasiteetillaan kompensoimaan huonon fyysisen suorituskykynsä. Muuten meitä ei olisi. Olisimme kuolleet sukupuuttoon. Olemme hitaita, kömpelöitä ja surkeita kiipeilemään. Phelps on delfiiniin verrattuna säälittävä. Bolt on gebardiin verrattuna köntys. Koska emme saaneet saalista enää juosten kiinni, kehitimme ansoja. Nerokasta. Aloimme käyttämään tulta ja viljelemään maata. Mitä enemmän ajattelimme, pähkimme ja ratkoimme onnistuneesti ongelmia, joudutimme aivojemme kapasiteettia ajatella. Harmaa aivokuoremme poimuttui ja poimuttui. Kehittyi Homo sapiens – viisas ihminen. Ihmisestä tuli itseoikeutetusti tellus-planeetan kärkityyppi ja hallitsija.

Vielä kuusikymmentä vuotta sitten tilanne oli erilainen. Ihminen käyttäytyi ekologisesti suhteellisen fiksusti ja kuormitti aivojaan oikealla tavalla. Oli balanssi. Maailma oli sopivasti keskeneräinen, eikä ihminen ollut ehtinyt tekemään tyhmyyksiään. Toki oli sodittu ja sen sellaista. Silloin pohdiskeltiin paljon, tehtiin töitä, luettiin kirjoja ja oli valtava vimma kehittää yhteiskuntaamme ja elinolojamme. Halusimme helpompaa elämää, koska aikaa kului turhuuksiin. Vessaan piti mennä ulkohuussiin. Talon lämmittämiseen kului liikaa aikaa.

Ja jälleen paradoksi. Länsimaissa saavutettu helppo elämä on johtanut tilanteeseen, jossa itsensä haastaminen ei ole enää muotia. Olemme alkaneet ahdistumaan helppouden kuplassamme. Elämän tarkoitus on kateissa. Kaikkien lajien ylivoimainen tavoite on jatkaa sukua. Sekään ei ole ihmiselle enää itsestäänselvyys. Aivojen oikeanlainen kuormitus on vähentynyt ja vääränlaiset ärsykkeet ovat lisääntyneet. Aivojen passivoittaminen helpolla elämällä ja samalla nopeiden kiksien tavoittelu, on alkanut tekemään meistä kärsimättömiä ja sinnikkääseen tavoitteelliseen toimintaan kykenemättömiä. Lepäilemme mukavuuden vesisängyssä ja kohtaamme lajillemme epätyypillisen tylsyyden olotilan. Kaikki on helppoa. Kaikki on valmista. Homo sapiens tyhmenee, koska se ei enää haasta itseään. Sen ei enää tarvitse.

”Heti mulle kaikki tänne nyt, minä ekaksi minä heti mulle heti kaikki tänne nyt!”

Lapparit

Mitä tämä aika on tehnyt minulle? Jannelle, joka on avannut koko elämänsä väsyneessä blogissaan, josta hän on salaa ylpeä. Paikallaan olo on ollut aina vaikeata ja leikit jäivät lapsena kesken. Mies joka ei ole osannut leikkiä.

Kun on syntynyt hätäilijäksi, kiireiseksi, huolimattomaksi, kärsimättömäksi ja omaa alttiuden multitaskaamiseen, ei tässä ajassa eläminen ole helppoa. Yritän lukea kirjaa rivi kerrallaan. Ajatus karkaa, olisi niin paljon muutakin tekemistä. Siirrän kirjan syrjään. Menen facebookin-kelat osioon. Mieli rauhoittuu. Kymmenen sekunnin videot Lauri Markkasen donkeista, kissavideoista, nyrkkeilytyrmäyksistä ja pätkät suomalaisista klassikkoteeveesarjoista rauhoittavat mielen. Kirjan lukemiseen rauhoittuminen vaatii taistelua. Videoklippejä katsellessa mieli menee kummalliseen tilaan. Nopeasti vaihtuvat videot tyydyttävät kärsimättömän mieleni oudolla tavalla. En pidä siitä, mutta teen sitä silti. Kun olen yksin, kapula on jatkuvasti kädessäni. Siellä on ”sisältöä elämään.” Veikkaus, Tinder, iltalehden plus-palvelu, rahastot, wilma, hesari, facebook, insta, ChatGPT, fyysistä aktiivisuuttani mittaava äppi, tekstiTV, WA, Zalando. Aivan koukussa. Perkele.  

Elintapamme ovat menossa huonoon suuntaan. Sinnittelemällä saavutettu tavoite palkitsee mielen ja kehon edelleen aivan eri tavalla kuin säntäily, multitaskaus ja kärsimätön haahuilu. Aidan maalaus. Mattojen pesu. Kodin siivoaminen. Kirjan loppuun lukeminen. Lukujärjestysten tekeminen valmiiksi. Mielen tyytyväisyys on aitoa. Olo on autuaan onnellinen. Minä sain jotain valmiiksi keskittymällä ja sinnittelemällä!

Jos minulla on vaikeaa, miten jaksavat lapset ja nuoret?

Koulussa aikamme henki näkyy brutaalilla tavalla. Yhteen asiaan keskittyminen pidempään kuin hetken, sinnittely, puurtaminen ja tavoitteellinen työskentely ovat oppilaille äärimmäisen vaikeaa. TikTok, insta ja snäppi ovat tehneet tehtävänsä. Ja juuri siinä herkässä kehitysvaiheessa, kun olisi ollut aika oppia tekemään asioita pitkäjännitteisesti. Puurtamista ei ole vaadittu kotona, harrastuksissa eikä ikävä kyllä koulussakaan.

Voimassa oleva opetussuunnitelma velvoitti meitä itseohjautuvuuteen, digitalisaatioon ja pelaamaan pelejä.

Ja sitten bongaan Hesarista proffa Keltikangas-Järvisestä kirjoitetun artikkelin. Koen hyvän olon tunteita. Kiksejä. Saan dopamiinipurskeita. Joku ajattelee kuten minä. Ei lapsi tai nuori kaipaa itseohjautuvuutta. Lapsi kaipaa selkeitä rakenteita, rajoja ja rutiineja. Päinvastoin kuin Raamattumme. Opsi.

Me aloimme nykyisen opsin alkutaipaleella vaatimaan ja edellyttämään oppilailta koulussa sellaista mihin he eivät ikänsä puolesta pysty. Häivytettiin selkeitä rakenteita, purettiin väliseiniä, lisättiin mahdollisuuksia levottomuudelle ja luultiin että surrealistisen opsin jalkauttaminen onnistuisi. Ja mitä tapahtui ihmisten elämässä täsmälleen samaan aikaan? Internet oli saanut siivet, nuolihaukan siivet. Nopea tiedonvälitys, hektinen ja säntäilevä vapaa-aika ruudun ääressä ja hiljaisesti hyväksytty ihmisoikeuksiin sidottu vapaa kännykän käyttö kaikkialla. Kotona ja koulussa. Nyt kun on paskat housussa, ollaan viemässä kännykät nuorten käsistä. Morjens ihminen!

Ja mitä kävikään tämän helppouden, nopeuden ja itseohjautuvuuden kanssa?

Oppilaiden kyky oppia laski. Työrauhaongelmat lisääntyivät. Opettajat alkoivat väsymään. Rehtorit alkoivat väsymään. Oppilaat alkoivat AHDISTUMAAN. Pisa-tulokset romahtivat. Korona joudutti vauhtia. Opetussuunnitelman toteuttamisen mahdottomuus ja kontrolloimaton ja vapaa kasvatus saivat aikaan katastrofin, jossa nyt ollaan.

Nykyisät ja äidit vaativat yksilöllistä palvelua joukkuepelien valmentajilta ja opettajilta. Oma suhde lapsiin on toverillinen ja salliva. Lapsi saa päättää neljävuotiaana mitä vaatteita kaupasta kotiin kannetaan. Kasvatusvastuu on ulkoistettu, mutta niitä ulkoisia kasvattajia tykätään arvostella, mikäli palvelu ei miellytä.

Onneksi huippuunsa koulutetuissa ihmisissä on jäljellä muutamia talonpoikaisjärkisiä ihmisiä. En ole yksin mielipiteitteni kanssa. Kehittäjävouhottajat ovat ehkä sittenkin väärässä. Toivoa on.

”Loukkaantumisherkkyys ja toksinen positiivisuus ovat nykykulttuurin ilmiöitä, jotka voivat heikentää mielenterveyttä. Me rakastamme loukkaantua, myös toisten puolesta. Minä minä - kulttuuri korostaa yksilön oikeuksia ja itsekeskeisyyttä.”

Keltikangas-Järvinen.

Suomi on maailman yksilökeskeisin maa, olen tavannut sanoa.

”Meillä on paljon vapaa-aikaa. Kun me oikein mielemme sopukoita kaivelemme ja kyselemme itseltämme mitä haluamme ja kuinka voimme, törmäämme karmeaan tunteeseen. AHDISTUKSEEN.”

Keltikangas-Järvinen.

”On yhä tyttöjä ja poikia, miehiä ja naisia, ei pelkästään persoonattomia henkilöitä. Nykyisin pöyristytään pikkuasioista ja tunnekuohut salpaavat järjen käytön. Meitä paapotaan liikaa.”

Sinkkonen

Vaikka olenkin juossut saamassa apua terapeuteilta, psykologeilta ja psykiatreilta olen Sinkkosen kanssa samaa mieltä. Jokainen ikävä tunne ei ole ahdistusta. Pienikin koulussa tapahtunut kriisinpoikanen saa minut lähettämään koteihin wilmaviestin ”oppilashuolto on valmiina antamaan kriisiapua.”

Sinkkonen on 75-vuotias. Keltikangas-Järvinen on kahdeksankymmentä.

Onhan nuoremmissakin jokunen viisas? Onhan.