Lapseni ja minä - isänpäivä 25

Olen ollut kohtuullinen isä. Isyys muutti minut. Lasten ilmestyttyä alkoi vastuun kantaminen muistakin kuin itsestäni. Koin olevani lopultakin aikuinen. Langennut vastuu oli mieleinen. Halusin tehdä kaikkeni ja enemmän.

Minä en valmistautunut isyyteen mitenkään. Olinhan nuori. Ei kai muutkaan valmistaudu, paitsi ne, jotka aloittavat toisen kierroksen ja ovat viiskytviis. Tai no niinhän se oli kai meillä suunniteltu, että ensin opiskellaan ja hankitaan työpaikka. Sitten lapset saavat tulla, jos ovat tullakseen. Ja onneksi tulivat. Minun isänä olemisessani oli jälkeenpäin muutamia ranskalaisia viivoja. Sellaisia pääpointteja. Kantavia ajatuksia. Ja on edelleen. Alusta saakka oli selvää, että rakkauteni on pyyteetöntä. Ei sitä ole tarvinnut synnyttää saatikka pakottaa. Teen kaikkeni vaikken saisi vastapalvelukseksi mitään muuta kuin rakkautta.

Olen minä ollut välillä tyylitön. Häpeän sitä, että tulin liittyneeksi hetkeksi niiden isien klaaniin, jotka huutelevat kovaan ääneen ohjeita pojalleen pelikentän laidalta. Koin tyydytystä Akselin tehdessä maalin. En minä sitä kiellä. Tuputin kuitenkin omia ohjeitani eikä poikani siitä nauttinut. Onneksi sen lopulta tajusin.

En antanut Akselin lopettaa jalkapallon pelaamista yläkoulun jälkeen. Se oli minulta jälkeenpäin ajateltuna oikea siirto. Akseli on antanut siitä minulle palautteen ja se oli myönteinen. Hän kiitti. Akselin kymmenen vuoden futisura antoi minulle ja Akselille paljon. Kunhan lopulta tajusin pitää turpani kentän laidalla kiinni ja keskittyä olennaiseen. Kannustamaan, kuskaamaan ja kustantamaan. Koin hienoja hetkiä paitsi peleissä, myös tutustuessani pelaajien vanhempiin ja valmentajiin. Meillä oli reilu ja raikas vanhempien porukka ja upeita poikia. Ei niistä pojista tähtiä tullut, mutta he opiskelivat pelatessaan valtavan oppimäärän elämää varten. Kusipäisiä vanhempia ei meissä ollut. Kai me jokainen opittiin lopulta olemaan kentän laidalla ihmisiksi.

Oltiin Mikkelissä turnauksessa. Pelit olivat menneet hyvin ja olimme turnausvoitossa kiinni. Ratkaiseva peli oli kotijoukkuetta vastaan. Olimme maalin tappiolla ja tuomari vilkuili kelloaan. Pilli oli jo suussa. Saimme kulmapotkun. En muista antoiko Akseli kulman, mutta lopputuleman muistan. Lieneekö ainoa kerta futishistoriassa. Kaikki Hyvinkään palloseuran pelaajat olivat rangaistusalueella. Taisi olla veskarikin. Kulma annettiin kierteisenä. Pallo kiersi maalille päin. Kolme pitkää vihellystä. Se torvi savolaistuomari vihelsi pelin päättyneeksi pallon ollessa ilmassa. ”Ethän sä nyt saatana voi noin tehdä.” En ollut sillä hetkellä ylpeä savolaisista juuristani.  

Lähdimme synnyttämään Alisaa valoisana kesäyönä. Kaitsu asui tuolloin meidän naapurissa. Moikkasimme. Kaitsu toivotti ikkunasta onnea matkaan. Lapsivesi oli mennyt. Oli kiire, mutta tilanne oli vahvasti hallinnassa. Vitsailimme. Hanna oli urhea. Alisa syntyi aamukuudelta. Olin tietenkin mukana synnytyksessä. Synnytys ei ollut helppo, vaan ei vaikeakaan. Näin olen ymmärtänyt. Menin töihin, koska synnytys ei tuo isälle palkallista vapaapäivää. Ei ainakaan silloin. Palasin sairaalan oppituntien jälkeen.

Kun sain Alisan ensi kerran syliini, ymmärsin enkelin saapuneen elämäämme. Olin heti täynnä vastuullista tarmokkuutta. Ja liikutusta. Tuo uusi ihminen sinkoutui kerralla elämäni arvoasteikossa ykköseksi. Jo tuolloin huomioni kiinnittyi hänen käsiinsä. Niin pitkät ja kauniit sormet. Ne ovat edelleen niin kauniit.

Alisan ensimmäinen vuosi oli elämäni onnellisin. Voin hyvin niin fyysisesti kuin henkisestikin. En ollut masentunut, en uupunut, en kuormittunut. Minua ei ahdistanut. Olin täynnä hyvää elämän voimaa. Asuimme kerrostalossa ja kotimme oli kaunis. Alisa sai kuumekouristuksia. Ne olivat pelottavia. Ensimmäisen kohtauksen muistan edelleen. En minä sitä koskaan unohda. Alisa sinersi ja oli turta. Hän vaikutti elottomalta. Pelkäsin enemmän kuin koskaan mitään. Soitin lääkäriystävälleni, Alisan kummisedälle. Hän käski viedä Alisan nopeasti ulos. Pakkaseen. Kova kuume oli saatava laskemaan. Ambulanssia odotellessa olin alastoman ja elottoman tuntuisen vauvan kanssa ulkona kymmenen asteen pakkasessa. Ymmärsin kauhealla tavalla mitä olisi menettää oma lapsi. Ei siitä voisi selvitä.

Kohtauksia tuli myöhemminkin, mutta meillä oli lääkekaapissa supersuppoja. Ne toimivat ja niitä käytettiin. Kouristuksia tuli silloin tällöin. Nyt tiesimme mistä on kysymys ja ensihoito tehosi. Ambulanssia ei enää tarvittu.

Elämämme oli Alisan ensimmäisen vuoden ajan ihanaa. Kaikki oli jotenkin järjestyksessä ja selkeää. Vaikka jouduin tai sain käydä lämmittämässä mikrossa öisin lisämaitoa, nukuin hyvin. Muistan päiväunet juuri siivotun kodin pedatussa parisängyssä. Katselin enkeliäni ja torkuin. Päiväpeitto oli punainen. Ei ollut älypuhelinta mitä selailla. Keskittymiseni kohdistui pelkästään Alisaan. Ihmeeseen.

Toinen ihme syntyi kolme vuotta Alisan jälkeen. Saimme pojan. Kuten aiemminkin olen kirjoitellut, Akseli oli syntymän jälkeen hetken eloton. Lopulta hän parkaisi helkkarin kovaa. Ääntä löytyi kuten isältäänkin. Nyt meillä oli tyttö ja poika. Minä olin tuolloin sairastunut masennukseen ja paniikkihäiriöön, mutta silti elämässä oli paljon hyviä hetkiä. Vajosin aika-ajoin synkkyyteen. Mentiin syvälle. Se harmitti. Olisin halunnut aina olla hauska ja jaksava lapsilleni. Se ei vaan aina onnistunut.

Olimme muuttaneet rintamiestaloon ja yläkertaan johti narisevat portaat. Kun tuli aika mennä nukkumaan, kannoin lapsen kerrallaan yläkerran makuuhuoneeseen. Riiputin heitä nilkoista pää alaspäin. Se oli aina yhtä hauskaa. Koska olen voimailija (osin huumoria), jaksoin kantaa heidät, vaikka painoa alkoi vuosien kuluessa kertymään. Illan viimeinen rasti oli leikkitappelu. Minä vastaan lapset. Hävisin aina.   

Minulla on ollut lapsiini aina erikoisen hyvä suhde. Näin jokainen isä ajattelee ja niin kuuluukin ajatella. Silloin palikat ovat järjestyksessä. Meidän dynamiikkamme on toiminut alusta asti. Elämässämme on aina ollut huumoria. Se on ollut kannatteleva voima. Me kaikki olemme parhaillamme hauskoja. Alisan huumorintaju on terävää. Hän osaa poimia arkisista asioista naurun aiheita. Alisa on ekstrovertti. Taitava keskustelija ja niin lahjakas. Akseli ei tee itsestään numeroa. Ei ole koskaan tehnyt. Serkkuviisikosta Akseli on nuorin ja jäi usein taka-alalle, kun nelikolla oli vauhti päällä. Ei se häntä harmita. Tai uskon niin. Serkut ovat huippuja. Jokainen. Luukas, Vilma ja Lotta.

Akseli on varttuessaan muuttunut. Ujous on kaikonnut ja hänestä on kasvanut mainio keskustelija. Hän on miellyttävä nuori mies.

Olen miettinyt, josko olen ollut lapsilleni liian kaverillinen. Olenko kasvattanut liian vapaasti? En pidä vapaan kasvatuksen ideologiasta. Korostan töissä aina aikuisuuden merkitystä. Liika kaverillisuus kasvatustyössä ei toimi. Täytyy uskaltaa olla välillä periksiantamaton. Täytyy uskaltaa rajata ja vaatia. Tyhjät uhkaukset eivät toimi. Täytyy olla johdonmukainen. Täytyy rakentaa elämään rutiineja ja perinteitä. Lapsille ei mökötetä. Lapsille ei anneta luunappeja. Lapsille ei anneta valtaa, joka ei heille kuulu. Lapsille annetaan aina anteeksi.  

Vaikka tein välillä tyhmyyksiä, rakkauteni on ollut pyyteetöntä, näkyvää ja anteeksiantavaa. Kun olemme lasteni kanssa nykyisin yhteydessä, päättyy tapaaminen aina sanoihin ”laav juu” tai ”rakastan sua”. Se tuntuu hyvältä ja se tulee luonnostaan, pakottamatta.

Koen välillä voimakasta syyllisyyttä. Jos lapsillani on vaikeaa, marssin peilin eteen. Olenko minä ongelmien aiheuttaja? Miksi Alisa halusi muuttaa toiselle puolelle maapalloa heti kun siihen oli mahdollisuus? Johtuvatko heidän elämässään ilmenevät ongelmansa minusta? En ollut täysin kunnossa, kun he olivat pieniä. Kokivatko lapseni olevan turvassa kanssani? Yritänkö nykyisin kompensoida tekemiäni virheitä?  

Isyys on elämäni tärkein asia. Olisin valmis kuolemaan heidän vuokseen. Nuoret aikuiset, Akseli ja Alisa, ovat löytämässä paikkaansa elämässään. He vaikuttavat juuri tänään, isänpäivänä 2025, onnellisilta. Se tekee minut onnelliseksi. En minä muuta onneeni tarvitse.  

Alisa soitti aamulla Australiasta onnittelusoiton. Videosellaisen. Kerroin tehneeni makaronilaatikkoa ja lettutaikinakin on valmistumassa.

”Kovasti odottelin sinuakin.”

”Just joo faija.”  

Ja taas me nauroimme. Lapseni ja minä.