Tunteita laidasta laitaan
On viikko 22. Se on kouluille pyhä. Se on viimeinen viikko. Pyhä sanaa täytyy todellekin välttää koulumaailman keskusteluissa. Ei sitä penteleen suvivirttäkään saa laulaa ilman, että varoittelee koteja, että tällainen ohjus on nyt tulossa. Onneksi ovat meillä järkeviä. Vanhemmat. Lähetin silti varoitusviestin. Ei voi olla varma pyhästä hengestä.
”Odotan kevätjuhlan alkua. Muistelen vuotta 2002, kun tähän samaan aikaan olin kuolemassa. Siis minusta tuntui, että olin kuolemassa. Päällä oli ahdistus ja paniikki. Paljastua ei saanut. Se ei ollut vaihtoehto. Olin nukkunut lääkkeillä pari tuntia ja minun olisi pitänyt olla sairauslomalla. Sekään ei ollut vaihtoehto. Jaoin stipendit hymy huulilla samalla kuolemaa peläten. Mielessä ei todellakaan ollut riemu alkavasta kymmenen viikon kesälomasta. Pelkäsin ihmisiä, elämää ja itseäni.
Tänään kevätjuhlapäivänä v. 2026 ope tuli käymään huoneessani hetkeä ennen juhlan alkua.
- ”Jännittääkö?”
- ”No ei.”
Oikeastaan jännitin yhtä asiaa. Olenko taas itkevä rehtori. Puheeni sisältää henkilökohtaisia muistoja, jotka saattavat kirvoittaa. Ysit ovat ihania. Alisa ja Ash tulevat ensi viikolla. Kihlajaisjuhlat. Eilen kuoli ystäväni Sylvi. Hannan äiti. Eilen sain tietää joutuvani käräjäoikeuteen syrjimisestä. Se opejuttu. En ole siellä yksin, minulla on vertaistukea.
Juhla meni hyvin. Koin poikkeuksellisia ammatillisia tyydytyksen tunteita. Minulla oli hyvä olla. Joo, lauloin ja puhuin, mutta ei niissä ole mitään ihmeellistä. Ohikiitävää biisissä on paljon juuri yseille osuvia lauseita. Juha Tapio teki laulun v. 2005. Kahlailin silloin, missä kahlailin. Kuuntelin ceedeetä jatkuvasti. Oli minulle tärkeä.
”Pelätä ei saa, jos tahtoo milloinkaan, onnen saavuttaa.”
”Mitä toivot, että jää kun pihan poikki kuljet ja jäljet häviää.”
Minuun osuu etenkin se kohta, jossa tyttö naapurin silmin hehkuvin tulee hiekkaa varpaissaan ja jatkamme öihin valkeisiin. Huh. On kokemusta.
No se me opebändin kanssa vedettiin ja onnistuimme hyvin. Kerron sulle, että opettajakunnassa on valtava määrä osaamista, talenttia ja potentiaalia. Jos joku idea sattuu päähän eksymään ja sen ottaa opekokouksessa puheeksi, huomaa että alkaa tapahtumaan. Vehkojalla on vielä se oma draivinsa.
Olin juhlan jälkeen hetken hype-tilassa. Vanhemmat kiittelivät. Ja tuli kyyneleet. Otettiin kuvia oppilaiden kanssa. Unohdin murheet. Koin yhteisöllisyyttä, oikeaa yhteisöllisyyttä. Ysit, vanhemmat, opettajat. Hetki koulun pihalla ja kaikki oli hyvin. Lankesin nauttimaan.
Edellisten vuosien URHEILULUOKKALAISET, Lennikin, joka oli saapunut juuri Cardiganista, tulivat moikkaamaan. Lenni oli tullut Suomeen eilen. Kuinka he olivatkaan kasvaneet, mutta sama pilke löytyi. Etuoikeutettu tunne säilyi. Antoivat palautetta ohikiitäväästä. Hieno hetki. Toivotettiin tsempit. Menin avaamaan wilman. Jätin sen taktisesti avaamatta ennen juhlaa, koska halusin säilyttää myönteisen vireen.
Sieltä löytyi pommi. Mietin, josko pidettäisiin joulujuhlaspektaakkeli. Olisi pari tuntia tosi kivaa.”
Koska kevään aikana elämässäni on ollut poikkeuksellisen paljon tappiota ja olen niistä selvinnyt, taputan itseäni nöyränä olalle;
”Hyvä Janne-poika, sinä selvisit!”
Sietokykyni on parantunut. Ulkokuori on sopivasti teflonia. Elämä ei saisi olla pelkkää selviytymistä, mutta sitä se on niin pitkään, kuin elän unelmaani.
Sylvi oli ystäväni. Hän kuoli eilen. Sylvi oli Hannan äiti. Hanna oli vaimoni.
Sylvi oli poikkeuksellinen ihminen. Hän oli maatalon tyttö. Isä kuoli nopeasti sen jälkeen, kun seitsemäs lapsi oli syntynyt. Sylvi oli lapsista vanhin. Hänelle lankesi äidin kanssa vastuu lapsista ja maatilasta. Sylvi otti sen mitä piti. Kun joskus ihmettelin Sylvin reaktioita pinnallisiin tarpeisiini, appiukkoni Martti selvitti, miksi näin oli. Yritin ymmärtää.
Muistelin eilen suru-uutisen kuultuani suhdettani Sylviin. Se oli poikkeuksellinen. Muistan keikan, jolloin olin mokannut. Tulin silmä mustana aamupöytään. Olin edelleen sekavassa mielen tilassa, enkä muistanut mitä oli tapahtunut.
Sylvi sanoi;
"Janne, nyt juodaan kahvia. Hoidetaan tuo silmä sen jälkeen."
Häpesin saakelisti. Silti tiesin, että tuo nainen ei minua tuomitse. Eikä tuominnut.
Seurustelun alkuaikoina, 36 vuotta sitten (kenenkään ei siis tarvitse loukkaantua), Sylvi avasi huoneen oven ilman koputtamista.
”Se on Janne parempi että lähdet kotiin.”
Minä lähdin kotiin. Vaihtoehtoja ei ollut.
Sylvi oli minua 32 vuotta vanhempi. Kun me keskustelimme, ei mulla ollut kiire minnekään. Hän oli viisas, älykäs ja esitti välillä moraalinvartijaa. Välillä sanoin ”älä viitsi.”
Hän nauroi.
Hänen älykkyytensä oli terävää. Niin terävää, etten aina pysynyt mukana.
Me puhuimme kaikesta. Ihmisyydestä, Jumalasta, uskonnoista, sukupolviemme eroista, lapsista, rakkaudesta, maailman politiikasta. Kaikesta löytyi häneltä perusteltu mielipide. Vastustin joitakin ja nauroimme päälle.
Ystävyyssuhteissa ei ole hyötynäkökulmaa. Se on falskia paskaa. Ei ystävyyssuhteista hyödytä.
Sylvi sanoi, kun viimeistä kertaa tapasimme;
”Olemme aina ystäviä.”
Se on etuoikeuteni, jota en koskaan unohda.