SAIVAT MINUT HIJAISEKSI

Tässä blogissa keskityn kertomaan tuntojani kohun keskellä. En niinkään enää arvostele somessa sekoilijoita tai sitä, mitä kukakin missäkin ja milloinkin teki. No vähän. Olen katsellut itseäni peiliin ja vahva olettamus on, että opin jotain. Peiliin katsominen ja virheiden myöntäminen on ihmiselle vaikeaa. Lentopallovalmentajani sanoi minulle jo D-juniorina, että opettele ottamaan vastaan korjaavaa kritiikkiä. ”En minä sitä pahuuttani tee.” – se sanoi. Viisas mies.

Minulla on ollut aikaa. Ei parisuhdepaineita. Kukaan ei ohjaile vapaa-aikaani. Paitsi minä itse. Laskin blogisivujen lukumäärän. Copypastasin ne Wordiin. Meni 22 kuukautta aikaa kirjoittaa 386 sivua juttuja ja minuutissa ne poistuivat julkisuudesta. Päätös blogien poistamiseen tapahtui aika helposti. Saakelin helposti. Siihen riitti, että muutama lause kuvakaapattiin blogistani ja ladattiin julkiselle Face-sivustolle. Onhan ne kaikki jutut olleet kaikkien luettavissa jo pitkään, mutta tapahtunut sai minut hätääntymään. Tarkoitusperät eivät olleet kovinkaan kivat.   

”Olen vanhentunut kahdessa viikossa vuosia. Leuan alla on roikkuva poimu. Maha on jatkuvasti turvoksissa. Jalat ohentuvat. Sairastan kroonista semiflunssaa, joka estää urheilun. Urheilemattomuus saa minussa aikaan henkisiä, ruumiillisia ja sosiaalisia tyytymättömyyden tunteita. Ne ovat syviä. En halua näyttäytyä ihmisille, kun olen ollut urheilematon. Totta kai näyttäydyn silti. Se on totaalinen itsetunnollinen rappiotila. Näin on ollut aina. Näin se tulee aina olemaan.”

Tämän viimeisimmän kohun saattelemana päädyin listaamaan kahdentoista kuukauden tappiot ja voitot. Siis viimeisen vuoden. Tappiolista jatkui ja jatkui. Kyllä tuollainen setti alkaa näkymään ulkonäössä, ajattelin. Plussasarake oli selkeästi lyhyempi. Oli sielläkin tarinaa.

”Tapahtui hauska juttu.

Pikkuoppilaat riensivät luokseni ja sanoivat, että reksi on kalju. Minulla on nykyisin hiuksia ja peittelen pälvikohtaa. Se on siinä aivojen frontaalietulohkon kohdalla. Siis siinä, missä asuu rationaalinen toiminta ja itsesäätely. Se mikä jää jalkoihin teinipojilla, kun se melskahormoni yllättäen purskahtaa verenkiertoon. Sieltä kiveksistä. (Tiedän sen, olenhan biologi).

Ihana ope toppuutteli oppilaitaan;

”Jannella on tuuhea tukka.”

Oppilaat nauroivat;

”Ei kun se on kalju. Ja osoittelivat frontaaliosaa päästäni.”

Hihittivät.

Minulla oli niin hauskaa. Länttiähän minä peittelen. Kaikkihan sen näkee.”

Siitä perkeleen kohusta…

Avoimuuteni sai mojovan iskun leukaan. Oikea koukku. Ai että siellä on herkkuja! Se ei ollutkaan enää hyvä juttu. Minut saatiin hiljennettyä. Siihen tosin tarvittiin tuhansien opettajien joukko. Kyllä minä tiedän. Murto-osa siellä juhli asian tiimoilta. Mutta tunne siitä, kun olen avannut koko elämäni ja joku alkaa käyttämään avoimuuttani lyömäaseena, oli pysäyttävä. Suljin koko paskan.

Tiedätkö mitä blogin sulkemisessa tapahtui? Siis minussa.

Arpiset haavat repesivät. Aukesivat. Kuvakaappaukset eivät osuneet vain tähän hetkeen, vaan johonkin vanhaan kokemukseen häpeästä, kontrollin menettämisestä ja syyllisyydestä toisille ihmisille aiheuttamastani mielipahasta. Silleen toimii traumat.

Myönnän pelänneeni ja katuneenikin. Tiedän, että kykenen loukkaamaan ihmisiä sanailuillani. Ei siinä ole mitään komeaa tai kadehdittavaa, eikä tämä ”blogin paluu” ole mikään sankaritarina. Päinvastoin. Paljastuin olevani edelleen pieni ja pelkäävä ihminen. Tässä tapauksessa ”vastapuoli” ei tule harrastamaan itsetutkiskelua tai esittämään pahoitteluja toiminnastaan. Kukin surfailee tyylillään ja jätän tämän nyt taakseni. En tosin halua olla niiden ihmisten kanssa missään tekemisissä.

Mieti – ei someen spontaanisti paskaa lapioivat ajattele järjellä. Empatiakyky siihen yleensä kykeneviltäkin jää puuttumaan, koska tölvityn persoona on pelkkä profiilikuva. Juhlissa, ravintolassa, laivalla, kemuissa – juovuksissakin, tilanteen sanallinen perkelöityminen tapahtuu sangen harvoin. Humalankin läpi katsot toista ihmistä kokonaisuutena, elävänä. Hän on fyysisesti läsnä. Harkitset edes jonkin verran siirtojasi. Somessa kristallinkirkkain ajatuksin fiksutkin ihmiset taantuvat primitiivisiksi ääliöiksi. Inhimillisesti skaalattuna meistä tulee invalideja. Kuvio on paitsi surullinen, myös äärimmäisen kiehtova. Some on vähän kuin viina. Se ei katso yhteiskuntaluokkaa, statusta, asemaa. Pöljäilyyn voi sairastua kuka vaan.   

MIKSI ME OLEMME TOLLOJA SOMESSA?

Tehkää joku tästä gradu tai väitöskirja. Some on niin monen ihmisen sokea piste. Joillekin normaaleille ihmisille kehittyy rattiraivo. Ajavat autolla kuin mielipuolet. Joillekin kehittyy someraivo. Jälki on rumaa.

Olen miettinyt blogitaukoni aikana avoimuuteni hintaa.

Mitä kaikkea olen teksteilläni saavuttanut, mitä menettänyt? Osa ystävistäni vihjailee minulle aika ajoin rakastavasti, että pitäisikö vähän jarrutella. Pitäisi.

Minua harmittaa somessa tekemäni yksittäiset sarkastiset hetken mielijohteen tölväisyt. Ikävää, jos toiset ihmiset kärsivät niistä. En minä nytkään ollut pelkkä uhri. Osaan itsekin satuttaa. Kadun joitakin somejuttuja ja haluan kehittyä. Mutta ei minusta ole muuttumaan hajuttomaksi ja mauttomaksi varman päälle pelaajaksi. En ole poistumassa somesta tai muuttumassa passiiviseksi tarkkailijaksi. Sellaiseksi, joka nauraa toisille, eikä anna itsestään mitään.

Totta kai voi vanhemmiten viisastua, mutta en minä temperamentilleni mitään voi. Jostakin se tarve kumpuaa, tarve nokittaa ilkeää. Haastaa. Antaa samalla mitalla. Virkamiesmäinen asenne kääntää aina toinen poski, kun toinen puoli on jo mustelmilla, ei voi olla pitkässä juoksussa ainoa toimiva metodi. Toimii aikansa. ”Virkamiestuskan” voi sammuttaa kävelemällä sauvojen kanssa ilman suksia. Pitkässä juoksussa se ei voi olla ainoa tie.   

Ja sitten se rajoittava momentti, jonka unohdan villiintyessäni kirjoittamisesta. Minä olen se saakelin rehtori. Missä menee raja yksityishenkilön (jolla on sananvapaus) ja rehtorin (jolla ei ole sananvapautta) välillä? Missä kirjoitukseni ylittävät tahdikkuuden rajan? Missä mennään laittomuuksien puolelle? Olen ristiriitojen ja paradoksien keskellä. On kysymyksiä, joihin vastauksia ei ole kenelläkään. Horjun kaltevalla pinnalla. Välillä olen neuvoton ja kadun, välillä niin itsevarma ja ylpeä siirroistani.

Viimeiset viikot ovat ottaneet minusta mittaa. Muutama lyyhistyminen. Muutama oksennusrefleksi. Valvottuja öitä ja pelonsekaisia kropan läpi meneviä kuumia aaltoja. Möykky hengitysteissä.

Niin.

Minut saatiin hiljaiseksi. Osuivat haavaan, jonka luulin olleen tikattu pysyvästi. No ei ollut. Olisin halunnut tavata tämän aktiivin. Soturin. Kuuntelin viisaampia. Ei nyt vaan kannata.

Seuraavaa en uskonut koskaan tapahtuvan.

Katsoin Norjan kuningas Haraldin hautajaisia, koska äiti käski. Äiti oli katsomassa hautajaisia silloin toista kertaa. Samana päivänä. Se seuraa kuninkaallisten elämää. Minua kuninkaallisten elämä ei ole kiinnostanut, mutta olen ymmärtänyt, että Norjan kuningas Harald oli hyvä ihminen ja ystävällinen jokaiselle. Pidän näistä ominaisuuksista ihmisessä. Pyrin samaan, aina en onnistu.

Kirkossa oli pysäyttävä kohtaus, missä kuorolaiset lauloivat kirkon käytävällä virttä. Kaunista ja pysäyttävää. Muistin virren Titanic elokuvasta. Ennen laivan uppoamista kannella laulettiin samaista laulua.

Lohtu tuli minulle niin oudosta osoitteesta. Virrestä. Kuuntelin sitä uudelleen ja uudelleen. Voi kuinka se on kaunis ja lohduttava. On noissa uskonkuvioissa jotain valtavan kiehtovaa. Yksin Kuningasvuoressa syysillassa. Virren lohduttavat sanat menevät läpi kaikesta. Tuntuu hyvälle. Hengitystien möykky on hetken poissa.

   
Oi Herra, luoksein jää, jo ilta on,
ja kadonnut on valo auringon.
Ken muu mua murheissani lohduttais,
kelt’ turvan hädässänsä sielu sais.

Päiväni rientää kohti loppuaan,
on ilo maallinen kuin varjo vaan.
Ei ole täällä mitään pysyvää,
vain sinä, Herra, sinä luoksein jää.

Kiitos musiikille.

Kiitos tulkeille – Samuli Edelmann sekä Mira ja Paula.

Ja kiitos teille kamut. Myötäelämisenne oli ihmeellistä.