SEURAAVA PYSÄKKI?

Sunnuntaiaamu 15.11.

” Olen yksin kotona ja on varhainen aamu. En nuku pitkään. Herään. Oloni on raikas. Olen totaalisen läsnä. Avaan radion. Sieltä tulee Georg Malmstenin kappale. Kaunis valhe. Valtavan kaunis laulu. Yksi kyynel. Yllätyn. Tunteet ovat ihanasti kontrollissa. Mieleni on täynnä rohkaisevia tunteita. Olen täysin pysähtyneenä. En haikaile menneeseen. En märehdi menneitä. En kiirehdi tulevaan. Saan kaiken nyt, vaikka en saa mitään. Hetki on ohikiitävä, mutta niin voimaannuttava.”

Mikä olisi seuraava pysäkki?

Mitä odotan seuraavaksi?

En pidä odotteluelämästä, mutta pää käy vinhaan.

Kohti joulua vai talvipäivän seisausta - valoa?

Kevättalven 55-vuotissynttäreitä vai työkyvyttömyyseläkettä?

Hah.

Suunnattoman synkkä marraskuu on näyttänyt kurjinta puoltaan. Revin väsyneitä valon pisaroita kirkasvalolampun sinisestä valosta ja surkuttelen mieleni harmaata maisemaa ja somepäivityksiäni. Oululainen facekaveri ohjeisti minua jo vuosia sitten muuttamaan linjaani; somepreesensini perusteella elämäni on yhtä helvettiä. Se kamu Oulusta meinaa välillä lähteä Hyvinkäälle mukanaan lisähappea. Olenko kuolemassa?

No onhan verbaalinen hurjasteluni karannut välillä ymmärtämättömyyksiin ja paradoksaalisesti juuri silloin, kun ei ehkä olisi pitänyt.

Jaksamiseen pakottaminen ja elämästä selviytyminen eivät ole häävejä tavoitteita. Eivät ole eivät. Mutta välillä huomaan näin olevan. Taas.

Kun on kirjoittanut toistasataa tekstiä kaiken maailman rakkauksista ja masennuksista, niin olettaa, että blogin kaari tulisi olemaan nouseva – mies joka ei osannut leikkiä oppii elämästä koko ajan enemmän ja enemmän. Ukko kehittyy. Ukko jalostuu. Ukko ottaa steppejä oikeaan suuntaan. Ukko on vuosi vuodelta parempi. Ukko oppii leikkimään ja nauttimaan!

Ei. Ei tarvitse.

Nyt riittää, että olen olemassa.

Elämä ei kuitenkaan tottele meitä. Se tekee mitä se haluaa. Blogissa on nousuja ja laskuja. Kuten tässä kusisessa raitissa synnytyslaitoksen ja krematorion välillä. Se oli Simpauttajan kuvaus elämästä.

Lyhyt puolustus, joka ei kiinnosta ketään. Missään virkatoimissani en toiminut väärin. Sain ansaitsemaani työnohjausta. ”Ole poika somessa tarkkana.”  Näin se on. Pojan on oltava somessa tarkkana. Jos olet virkamies, ole helvetin tarkkana mitä sanot ja mitä teet. Kantelut lähtevät sinun vääristä sukan väreistä tai yhdestä harkitsemattomasta lauseesta. Virkkeestä. Sanasta. Mieti ne tarkkaan! (ja tule hulluksi)

En enää uskonut hyytyväni näin. Olenhan minä ennenkin ollut väsynyt. Olen valvonut viikon ja suoriutunut. Olen oppinut pitämään itseäni ihmisenä, joka löytää aina keinot selviytyä vaikka unettomia öitä olisikin lukemattomia. Joskus olen selvinnyt sisulla, sinnillä, niellyt raakana pettymykset, kerännyt palaset itsestäni ja mennyt eteenpäin. Niin teen varmaan nytkin. En lähde vieläkään eräoppaaksi Urho Kekkosen kansallispuistoon. Ei minusta ole siihen. Juoksen oravanpyörässä ja katson mitä käy.

Rakastin keskusteluita. Halusin tietää mitä ihmiselle kuuluu. En ollut ärsyttävän utelias, olin vaan kohtelias ja kiva. Tai jotain. Kiinnostunut ihmisistä.  

Kuulumisten kysyminen vaatii nyt ponnisteluja. Kuunteleminen syö voimavarojani. Kuulostaa naurettavalta ja kaikessa koomisuudessaan ja surullisuudessaan se on totta. Minun on vaikeaa näytellä kivaa. Olen huolissani. Mitä jos kiva minä ei tulekaan takaisin? Vittu.

Eihän se ole niin – eihän?

No kerron senkin teille, jotka tänne olette eksyneet. Keskimäärin teitä on ollut n. 300 / blogiteksti. Joitakin juttuja on lukenut yli tuhat. En ole täysin perillä, mikä teitä kiinnostaa ja mikä ei. Hurrikaani riehui pahimpana joskus syyskuussa. Tuli paskaa sieltä ja täältä. Olin käyttänyt viitisentoista vuotta erästä lääkettä, joka auttoi nukkumaan ja auttoi pitämään paniikkihäiriökohtaukset kontrollissa. Koin sen turvana myös nyt vaikeassa elämäntilanteessa. Lääke ei ollut huume.

Menin apteekkiin. Resepti oli uusittu.

”Lääkettä ei saa enää myydä tuotannollisista syistä.” Sanoi farmaseutti.

 Korvaavaa valmistetta ei ollut. Totaalinen hetkellinen romahdus. En perkele selviä.

Nyt on menty kuusi viikkoa ilman lääkettä ja olen hengissä. Vieroitusoireet ovat vaikeuttaneet päivistä selviytymistä, mutta en ole jaksanut antaa periksi.

Olen kasvattanut fyysisiä ja henkisiä voimavarojani tietoisesti vuosia.

Mikään määrä voimaa ei lopulta riitä. Rajat löytyvät jokaiselta.

Mun Väinö on laihtunut. Se juoksentelee. Se on jaksavampi kuin vuosiin. Otin tosissaan eläinlääkärin neuvot ja näen Väinön nauttivan kissamaisista liikkeistään. Ottaa spurtteja Vilhon perään ja nauraa hiljaa mielessään. Totta kai minä sen ilon näen. Väinö on elämänkumppanini. Elämänkumppanista oppii vuosien varrella yhtä ja toista. Väinö on kissa, ei sen enempää, mutta ei todellakaan sen vähempää.

Niin.

Ei minun tarvitse itseäni korjata. Minun täytyy oppia elämään itseni kanssa.