21.10.2026 Ajatuksia ennen puoli ysin uutisia

”Tuli ammatillisesti oikein huolella turpaan. Kaikkia aikoinaan miellyttämään pyrkinyt, sai niin paljon kissanpaskaa niskaansa, ettei se enää kestänyt perässä. Kuka musta tykkää ja kuka ei? Kyllähän isi ja äiti ja lapseni vielä hyväksyvät minut. Jookosta? Säälittävän onnettomat puolustautumisyritykset hukkuivat sekunneissa tämän ajan sometulvaan. Ole hiljaa ääliö.

Tyrmäysyritysten sarja kesti vuoden. Isompia ja pienempiä. Huomenna voi alkaa uusi saaga. Ei voi tietää. Muistan olla nöyrä elämän edessä, mutta kun ilmeisesti selvisin hengissä voin tosi hiljaa mielessäni itselleni kuiskata:

Lyökää ensi kerralla kovempaa. Nahka näyttäisi olevan paksu. Tämä ei vielä riittänyt. Tarvitaan lisää valituksia, kanteluita, hallinto-oikeuskeissejä, nimelläsometykitystä laajoille ihmisjoukoille ja boldattuja lehtiotsikoita. En ole valtakunnan kärkipoliitikko, ainoastaan vaivaisen keskikokoisen koulun rehtoriparka ja silti saan nauttia julkisesta ryöpytyksestä, kuten broilerit politiikassa.  Mutta rehtori on hieno titteli!

Ajelen edelleen velekamersulla, kuuntelen edelleen musiikkia laadukkaista stereoistani ja asun edelleen Kuningasvuoressa asuinkumppaneinani kalliit leikatut rotukollit. Leikatuksi kolliksi koen itsenikin. Raskas vuoden pätkä höyläsi siivun sieltä ja toisen täältä. Lihoin. Outoja fyysisiä oireitten sarjoja, muttei vielä pikalähetettä leposideosastolle. Kun ei tullut kuolemaa, niin jatketaan järjettömästä ajasta nauttimista välillä virkatakissa ja välillä päällä tyylikäs vapaa-ajan neule. Merkkineule. Joskus vapaa-ajan laadukas neule ja virkatakki keskenään sekoittuvat.

Kissanpaskan heittäjät muistuttelevat minua;

virkatakki on päälläsi myös silloin, kun itse et sitä tiedosta.

Mutta älä huoli -  me kerromme sen sinulle!”   

Minulla oli syyslomaa edeltävällä viikolla neljä ”iltaedustusta”. Ma, ti, ke ja to. Vilho ja Väinö olivat kahdentoista tunnin siivuja keskenään. Mitä lie touhusivat?

Rutiinit rikkoutuivat. Liikunta jäi kävelymattoliikuntaan päivisin rehtorin työpisteellä. Kai elämässäni vallinneesta stressitilasta johtuen, olen ollut neljä viikkoa enemmän tai vähemmän kipeä. En totaalisen sairas, mutta puolikuntoinen. Johonkin muuallekin kuin sieluun on koskenut koko ajan. Pientä kuumeilua ja käsittämättömän pitkiä uniputkia, kun siihen on avautunut tilaisuus.

Mietin kokousihmisiä, järjestöihmisiä, poliitikkoja, korkeita virkahenkilöitä, luottamustoimissa vaikuttavia. Istujia pitkän illan. Koluttuaan päivätyönsä, rientävät he illaksi istumaan ja vaikuttamaan. Oman poliitikkoviikkoni jälkeen arvostukseni näitä iltaihmisiä kohtaan nousi ja nousi. Miten he motivoivat itsensä? Tympiikö heitä koskaan? Kolmen tunnin kokous ja kaksi puheenvuoroa. Istumalihakset krampissa. Ehkä muutama harkitsematon ja pyytämättä jäänyt puheenvuoro - ilkikurisia huudahduksia, kuten Ben eduskunnassa. Ohuesti harmittaa, mutta se oli ja meni. Kympin uutisille kotiin ja kaatuminen hampipesun kautta vesisänkyyn. Joku pahe. Ehkä. Kielletty tupakka tai konjakkimöllikkä. Kymppi netticasinoon tai harhautuminen kyseenalaisille nettisivustoille. En minä tiedä. Ehkä iltaihmiset eivät tarvitse paheita.

Kokevatko he myyneensä jotain elämästään – kenties vapautensa? Motkottaako puoliso, vai onko puoliso ylpeä – ”mieheni on puheenjohtaja, tai rouvani presidentti leijonissa.” Kotisopu säilyy. Kokevatko he elävänsä merkityksellistä elämää saadessaan viettää päivätyön jälkeisen ajan erilaisissa ihmislaumoissa? Päättämässä jostain. Onko suurempi motiivi vallan tavoittelu vai kuuluminen yhteisöön? Yhdistykseen tai puolueeseen?

Minä olen aina kokenut iltojen viettämisen muualla kuin urheillen hukkaan heitetyltä ajalta. Elämänsä arvojärjestyksen voi rakentaa niin monella tavalla. Minulla se on mennyt näin, mutta tiedostan sen helkkarin hyvin, ettei tämä systeemi toimi, mikäli jokainen palvoo itseään illat punttisalilla kuten minä. Rakas ex-anoppini on ainoa, joka sen minulle on ääneen sanonut. Kyseenalaisti itseni palvomisen. Arvostin häntä paljon ja siksipä pohdin asiaa. Kenties muutin käyttäytymistäni?

”Kun aikaa kului ja paskan jauhanta jatkui, adaptoiduin. Sopeuduin. Minä en voi sille yhtään mitään, että nimeäni julkisuudessa loataan. Ehkä en ole enää niin kivan tyypin maineessa kuin aiemmin, mutta mitäpä se loppujen lopuksi haittaa. Minä tyydyin tilanteeseen. Musta huumori auttoi ja sitä viljeltiin. Töissä oppilaat, kollegat ja huoltajat käyttäytyvät minua kohtaan kuten ennenkin. Tai paremmin.

Myötätunnon ja tsemppitoivotusten saaminen tuntuu myrskyn keskellä tavattoman lohduttavalta. En minä odota keneltäkään äitimäisiä palveluksia. Pienikin ele kasvaa uskomattomiin mittasuhteisiin, kun on saanut julkisesti turpaansa. Joku kiireisessä arjessaan näkee vaivaa ja huomioi minut, jota ei tarvitsisi huomioida. Heitä oli useita.”