Lenkki 30.9.2026

”Lähden lenkille viimeisenä päivänä syyskuuta v. 2026. Kello on n. 19.00. Päälläni on shortsit  ja lyhythihainen paita. On lämmin, mutta maa hohkaa jo kylmää. Kävelen ja juoksen. Puolentoistaviikon sairastelu vei voimat niin, etten juurikaan jaksa juosta, etenkään koko matkaa. Osa vastaantulijoista on pukeutunut kesään, osa syksyyn, osa jopa talveen. Ajattelen olevani aavistuksen kevyesti pukeutunut. Tosin lukioaikainen vaihto-oppilasystäväni Derek Ball polki sortseissa kouluun myös talvella. Tuolloin talvet olivat talvia. Etenkin Varkaudessa.

Lenkki tulisi kestämään 1.02 min. 6.5 kilsaa. Joskus mentiin tuplat.

Kävelen rintamamiestalon ohi. Pihalla on kaksi nuorta aikuista; mies ja nainen sekä vaippoihin sonnustautunut taapero. Lienee esikoinen. Rintamamiestaloa entisöidään. Pihalla on rakennustarvikkeita. Isästä ja äidistä välittyy molemminpuolinen rakkauden harmonia. Hymyilevät toisilleen ja silmäteränsä ensimmäisille askelille. Olen onnellinen heidän puolestaan.  Kuinka heidän mahtaa käydä? Ennuste on 50% - 50%. Jospa he olisivat sopivat toisilleen. Toimivan parisuhteen seurauksena kotiin syntyvä rakastava ilmapiiri on lapselle paras kasvupaikka, vaikka leluja olisikin vähän eikä saisi älykelloa eskari-ikäisenä. Kunhan eivät äityisi kiusaamaan. Kun isi ja äiti rakastavat toisiaan takaa se vahvat peilimerkit lapselle loppuelämää varten. Turhat itsekkäät vaatimukset nyt syrjään. Pysykää poissa pahoista riippuvuuksista. Rakastakaa.

Kuuntelen kävellessäni Navettaa. Se on Kari Heiskasen elämäkerta. Fanitan Heiskasta etenkin näyttelijänä. Yksi parhaista.  Heiskanen oli aiemmin vastannut elämäkertakyselijöille ei, koska hänessä ei ole mitään kiinnostavaa. Hänellä ei ole ollut ongelmia kemiallisten viihdykkeiden kanssa, eikä hän myöhästy koskaan. Hän fillaroi työmatkat aina kun voi ja muutenkin. Hän on omien sanojensa mukaan harvinaisen tavallinen ja tylsä mies. Niin tavallinen kuin olla voi. Hän kertoo kirjan aikana, kuinka hän kunnostaa vanhaa navettaa. Minua kiinnostaa Heiskanen ja navetan kunnostus. Siksi sitä kuuntelen lenkilläkin. Kari lukee kirjansa itse. Se lisää mielenkiintoa. Hänen äänensä vetoaa minuun. Siinä on jotain pirun maskuliinista, mutta myös herkkyyttä ja feminiininen vivahde. Hän on älykäs. Minä en. Oopperaohjaukset menevät partituureineen ohi, mutta en kelaa niitäkään. Heiskanen on ohjannut myös oopperaa. Savonlinnan Oopperajuhlillakin.

Olen pyrkinyt unohtamaan ympärillä vellovan kohun. Puolitutut näyttävät Prismassa peukkua ja yksikin sanoi, ettei ilkeäisi lähteä kotoa mihinkään. Siksi puhun kohusta. En siksi, että nautin saadessani huomiota piehtaroidessani paskassa. Kotiin jäämistä ehdotti lääkäri - minä kuolisin, jos jäisin kotiin. Jos siis minusta halutaan eroon, jään kotiin. Muuten menen aamuisin töihin.

Siksi mietin lenkillä myös somea. Aikamme perkelettä ja yksinäisten iltojen ainutta ystävää.    

Some on päästänyt valloilleen ilmeisen pitkään ihmisen sisälle varastoituneen pahan olon. Ehkä some on vähentänyt perheväkivaltaa? Netin keskeisimmät arvot sen syntytaipaleella olivat avoimuus ja tiedon vapaa kulku. Me yli nelikymppiset koimme netin portaittaisen tulemisen elämäämme 1990-luvun loppupuolella. Vauhti kiihtyi älypuhelinten tulon myötä 2010-luvun taitteessa. Netti alkoi kulkemaan mukana joka paikkaan. Samalla alkoi muodostumaan laaja sosiaalisten medioiden verkosto. Jokainen harjoitteli oloaan somessa ja joku koki sen olevan vieras maailma. Lähti pois. Oliko viisas? Osa rakensi erehdysten ja onnistumisten myötä haurasta ”somepreesensiään.” Millainen minä olen somessa julkisesti tai kavereilleni. Tosin harvempi somen on avannut julkisesti. Minä lopulta tein sen, suositun blogini vuoksi. No se oli perkele vitsi. Että se olisi suosittu.

Erilaiset paska- ja törky-yhteisöt olivat olemassa jo ennen somea, mutta niiden kultakausi alkoi v. 2010. Löysimme toisemme vaivattomasti. Ilman askeltakaan.  

Niin.

Mitä minä tästä lenkillä mietin. Kävelyosuuksilla, koska juostessa ajatukset eivät jäsenny. Ne ovat juosten kustuja. Somen chattimaisia keskusteluketjuja on valtavasti. Kaikkia yhdistää yksi tekijä – mukavasta asiasta alkava keskusteluketju ei ole pitkään sävyltään mukava. Viimeistään viidennenkymmenennen viestin kohdalla, käynnissä on verinen sota. Ihmiset omalla naamallaan ovat valmiita haukkumaan, solvaamaan, mitätöimään, kiroamaan, nälvimään, pilkkaamaan, ivaamaan ja halventamaan lajikumppaneitaan. Kyseessä oli vain varovainen toteamus, että kitkarenkaat ovat paremmat kuin nastat. Kaikki kunnianloukkauksen tunnusmerkit täyttyvät. Kunnianloukkauksista voitaisiin tehdä lukemattomia tutkintapyyntöjä poliisille. Miksi ei tehdä?

No mieti.

Toinen mitä mietin, on uusi termi - maalitus. Siis annetaan yksittäisen ihmisen saada tuntea, mitä on joukkovoiman tuhokapasiteetti. Joukkomaalitus. Minusta on valtavan hyvä asia, että esim. Minja Koskela ja Sofia Virta ovat tuoneet avoimesti julki arskojen lähettämiä perkeleellisen törkyisiä henkilökohtaisiin ominaisuuksiin meneviä kommentteja tai viestejä. Vaikka olen puoluejohtajien kanssa lähes kaikesta eri mieltä, arvostan heidän osaamistaan ja ammattitaitoaan. Minä olen vanhuuteen kallellaan oleva mies ja he ovat raikkaita ja näyttäviä naisia. Surkeinta se paskan suoltaminen on juuri omilta ikäkumppaneiltani. Jätetään heidät rauhaan, mutta ollaan eri mieltä. Myös somessa. 

Kenenkään ei pitäisi, etenkään Suomessa joutua sietämään tuollaista paskaa.         

Ihan siinä lenkin viimemetreillä palasin vielä mielessäni edellisperjantain Aamupostin juttuun. Jos vaalit olisivat lähellä. Olisin vahvoilla – puolueesta riippumatta. Sain koko sivun maksamatta euroakaan. Huimaa.

Ja muistin jotain hauskaa menneisyydestä.

Paikallislehdestä.

Mulla on perspektiiviä. Vuodesta 2001 paikallislehti on ollut minuun silloin tällöin yhteydessä milloin mistäkin. Esiintymis- / medianhaltuunottokoulutusta vaille jääneenä, minä hönö juttelin aina kaiken mikä nyt suhteellisen järkevältä tuntui. Valehteleminen tai tyyli ”en kommentoi” tuntui perkeleen vieraalta. Ja koska mä aina juttelin, ne toimittajat soittelivat usein minulle.

Tiedän, että 2000-luvun reksit pelkäsivät paikallislehden soittoa kuin ”kuolemaa”. Minä en oppinut pelkäämään. Posi-uutisia oli kuitenkin joka kymmenes. Ei ihan. Joku vihreän merkin saavuttaminen sai toimittajat saapumaan koululle posi-juttu mielessä. Silloin tällöin.

Olen saanut minäkin omani. Koulumme ikkunaan oli kirjoitettu jotain saatanasta. Toimittaja pyysi minua kohteliaasti siirtymään saatanaikkunan eteen, minä, joka luotin jokaiseen, menin. Kuva löytyy ilmeisesti vieläkin netistä. Minä ja saatanaikkuna. Silloinen rehtori oli samassa kuvassa. Ilmeemme kertoivat maailmanlopun tulosta. Vehkoja oli kulttuurikoulu ja me olimme ex-reksin kanssa näyttelijöitä The Sound of Music – musikaalissa. Minä olin siinä Saksan armeija. Saatanallinen ilme löytyi meiltä helposti. Ja niin me Antin kanssa jatkoimme pahamaineisen koulun johtamista kohti auringon nousua.

Olin siis töissä saatanan koulussa. Vaan en minä valokuvaajalla vihoitellut. Ilmeeni todellakin oli vakava, jopa saatanallinen, koska toimittaja niin ohjeisti. Olin kai pitkään saatanan reksi, mutta ei sitä arjessa huomannut. Hyvinkään Sanomat oli luomassa nahkaansa. Siitä tuli Aamuposti.”

Tällä hetkellä minulla on iso huoli. Vanhempi kissani Väinö ontuu pahasti. Huomenna lääkäriin. Voi Jeesus kun vaiva ei oli suuri.

Mukavaa loppuviikkoa lukijat!

Kyllä tämä tästä ;-)