POIKA JOKA HALUSI OLLA VAHVA

Syysloma alkoi tänään. Ei riemukkaita kiljahduksia. Ensimmäinen erikoiskoe kesästä syyslomaan oli työhistoriani kauhein. Ei mennyt juuri mikkään kohtuuella. Työelämä näytti paskamaisimman puolensa. Sinnittelin tänne saakka.

Onko minulla vaihtoehtoja?

Voimailu piti tolkuissa. Siksipä siitä nyt kirjoitan. Annan mennä, en deletoi, en käytä tekoälyä ja julkaisen. So simple.

Salilla minun on hyvä olla. Tykkään raudasta. Rautaa ei lahjota ja se painaa sen minkä se painaa. On reilu ja oikeudenmukainen. Rauta ei juoruile. Rauta ei sekoile somessa, eikä se pilkkaa minua. Kun saavutan sarjoissa päivän tavoitteen, vitutus puolittuu. Loppuun saakka tehty sarja tuntuu koko kehossa. Kipuna. Kihelmöintinä. Verenpaineen nousuna. Ohimosuonet pullistuvat. Silmistä katkeilee hiussuonia ja ne verestävät. Olen rumimmillani, mutta täynnä voimaa. Tulkoon mitä vaan, minua te ette nujerra. Primitiivistä luolamiehen karjuntaa koulutetulta ihmiseltä. Veressä sekoittuvat stressi – ja mielihyvähormonit. Pieni orgasmi. No keskisuuri. Tätä lisää!

Kun muu elämä ei tottele, enkä hallitse elämääni vyöryvää paskaa, voin luottaa rautaan. Rauta on rehellistä ja voima on suojani.   

MISTÄ KAIKKI LÄHTI?

80-Luvun alku.

Siskoni poikaystävä oli kaikessa parempi kuin minä. Multitalentti ja tuleva huippu-urheilija. Kaikessa piti kilpailla ja sain aina turpaani. Nöyryytyksiä nöyryytysten perään. Iskuja itsetuntoon kerta toisensa jälkeen. Koska hän oli esikuvani, hyväksyin lukemattomat tappiot. Myös ikäeromme helpotti sietämistä. Hän on neljä vuotta minua vanhempi. Neljä vuotta on nuorena paljon. Välillä tappio vitutti ja tennismaila lensi Joronjäljen tenniskentän takana olevaan metsään. Minulla oli hyvä heittokäsi. Joskus mailaa sai hetken etsiä.  

Sitten koitti suuri päivä. Sain jälleen haasteen:

Vatsalihasliikkeitä minuutissa maksimimäärä? Hä? Kisa?

Joo.

Vävykokelas aloitti. Suorituspaikka oli kokelaan sänky. Siinä oli sellainen froteinen harmaa lakana, joka kiinnittyi kuminauhalla tiukasti patjaan kiinni. Sinne patjan alle. Meillä oli kotona perinteiset lakanat. Tosin, en minä nukkunut oman huoneen lakanoissa, vaan isän ja äidin lattialla. Siellä ei ollut aina lakanaa. Olen myöhemmin miettinyt, että mahtoi niitä harmittaa, kun iso poika nukkuu vanhempien makuuhuoneen lattialla. Jumalan ja seurakunnan kasvojen edessä oli saatu lupa juttujen tekemiseen. Ja poika makaa lattialla.

Kokelas pumppasi istumaan nousuja siskon pitäessä nilkoista kiinni. Kokelas oli ottanut rillit pois päästään. Kisaan satsattiin aina 100%.

Tahti oli varsin joutuisa, mutta kokelas hyytyi loppua kohti.

En muista toistomäärää, mutta ei se järkyttävän kova ollut.

Olin tehnyt istumaan nousuja pesis- ja lentopallotreeneissä. En muuten. No ehkä liikuntatunnilla. Olin kropaltani treenaamaton ja lihava lapsi. Kokelas oli sporttinen nuorukainen, joka treenasi jo säännöllisesti – myös voimaa.

Menin makaamaan selälleni froteiselle lakanalle. Kokelaan velikin tuli katsomaan. Liikunnallisesti äärimmäisen lahjakas miesoletettu hänkin.

 Sisko piti nilkoista kiinni ja minä aloin kiikkumaan. ”Puoli minuuttia” – totesi joku – ja jatkoin. Liike tuntui edelleen helpolta ja kiihdytin tahtia. Kun kello pysähtyi, oli kaikki hetken hiljaa. Kokelas oli nujerrettu. Murskaavasti.

Siemen voimailulle oli kylvetty. Paluuta ei enää ollut. Minä haluan olla vahva!

Kokemus oli niin merkittävä elämässäni, että voin edelleen aistia sen tunnelman. Huoneessa paloi iso valo keskellä kattoa. Minä en pidä sellaisesta valaistuksesta. Valon pitää tulla huoneen nurkista. Voimakas valo huoneen katossa luo sairaalamaisen ilmapiirin. Reksin kanslian isot valot on pyynnöstäni himmennetty. En halua olla töissä sairaalassa. Muistan valaistuksen ohella siskon, kokelaan ja kokelaan veljen hämmennyksen – miten toi voi voittaa ton tossa?

Kuten aiemmissa blogeissani olen kertonut, kroppani ja aivolisäkkeeni olivat minulle teini-ikäisenä poikkeuksellisen veemäisiä. Ne eivät suostuneet aloittamaan murrosikääni. Jouduin suunnittelemaan elämääni, välttyäkseni paljastumiselta. Kun veressä ei ole testosteronia, on kuntosalilla käyminen jokseenkin turhaa, mikäli tavoitteena on saada voimaa ja lihasmassaa. Aloitin määrätietoisen treenaamisen kuitenkin jo ennen mieshormonin erittymistä. Kehittyminen oli toivottoman hidasta.  

MUUTTO VARKAUTEEN      

Muutimme kaupunkiin. Varkauteen. Harrastin useita urheilulajeja ja jatkoin säännöllistä treenaamista hyvän ystäväni kodin varastossa tai liikuntatalon kuntosalilla. Kuntosaleja oli kaksi, toinen tavan treenaajille ja toinen mörökölleille. Olin tavan treenaaja.

Eräs minua vanhempi ja vahvempi oppilas otti minut silmätikukseen. Se saattoi välitunnilla yläasteella ottaa minut kuristusotteeseen ja naputtaa napakoita iskuja päähäni. Benny Hillin tapaan. Ehkä se oli jostain kateellinen, en tiedä. Opettajat eivät osanneet puuttua. Kiusaamisen sietäminen oli osa peruskoulua.

Tyyppi toimi, miten toimi, koska se pystyi. Sen annettiin toimia. Minä olin heikompi, ehkä uhka ja hänellä oli tarvittava röyhkeys moiseen. Muistan uudenvuoden diskon Varkauden ammattioppilaitoksella. Menimme sinne ystäväni kanssa selvinpäin. Muut selvät uutta vuotta juhlivat nuoret olivat jossain muualla. Ehkä kotona? Eivät kuitenkaan ammattioppilaitoksella. Olin tyttöihastukseni kanssa juttelemassa puolapuilla, kun tyyppi tuli paikalle. Otti kuristusotteen ja naputteli taas. Ja katosi paikalta. Ihastukseni jäi silti luokseni.

Ysiluokalla alkoi odottamani elämänvaihe. Puberteetti. Treenasin hullun lailla ja voimatasoni alkoivat nousemaan.

Penkki;

60kg

70kg

80kg

90kg

100kg

110kg

Täytin kahdeksantoista. Lähdettiin juhlimaan.

Olin tanssimassa ja vilkuilin itseäni diskon peilistä. Harrastin sitä usein ja jälkeenpäin ajateltuna se on todella noloa.

Tyyppi tuli paikalle, ehkä epäröi tovin. Yritti tehdä Benny Hillit. Pyörittelin sitä hetken tanssilattialla kuin tiskirättiä. Se ei ollut tanssia – no eräänlaista. Ratkaisuni ei ollut väkivalta. Ratkaisu oli voima. En vahingoittanut häntä. Tanssilattialla oli tungos ja kaatuneet oluet olivat tehneet lattian tahmaiseksi. Pyöriteltyäni tyyppiä tovin tahmaisella lattialla, katosi hän jonnekin. Tämä on ainoa väkivallanteko elämässäni. Ei se ollut edes lievä pahoinpitely. Pyörittelyä diskon lattialla. Sitä se oli. Jätämme laskuista pois painit ystävien kanssa. Niitä on lukemattomia. Pojat tykkäävät painia.

Tyyppi tuli valomerkin jälkeen vahvassa humalassa ehdottamaan, josko voisimme olla jatkossa kamuja.

”Joo. Ollaan vaan.”

Niin. Kun kivatiimejä, soputiimejä, eikä kiusaamisen vastaisen toiminnan rakenteita ollut ja opettajat keskittyivät opettamiseen, jäi vaihtoehdoksi minulla penkkipunnerrus. Se toimi.

Olen käynyt tekemässä voimaharjoittelutreenin keskimäärin 3 – 4 kertaa viikossa yli neljänkymmenen vuoden ajan. Luulen saavuttaneeni omat rajani? Täytän 55 vuotta. Voima on kiehtonut minua aina ja kiehtoo edelleen. Voima stereoissa, autossa tai minussa. Saan voimasta kylmiä väreitä.

Takana paska päivä. Pakotan itseni salille. Juon proteiinijuoman alle. Olen syönyt huonosti. Menen silti. On penkkipäivä ystävieni Laurin ja Jarin kanssa. Aina maanantaisin jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Tämä on meidän yhteinen hetkemme. Täältä saa myös hengen ravintoa ja me puhumme kaikesta ilman rooleja. Olemme jokainen oppineet arvostamaan tapaamistamme. Tulemme aina paikalle, mikäli ei ole omia hautajaisia. Tuuletamme ajatuksiamme ja punnerramme. Penkistä. Yläkroppaan virtaa ihmeellinen energia. Se on verta. Olemme puolitosissamme ja tavoittelemme ainakin osan vuodesta omia rajojamme. Nostin kaikkien aikojen ennätykseni penkissä 54 – vuotiaana. 160 kiloa. Se oli maanantai. Lauri varmisti.

Pojat toteavat lakonisesti silloin tällöin;

”Toi kuolee tohon.”

Ne sanoo sen taas.

Mulle se kyllä sopii. Voiko olla parempaa paikkaa?

Alisan laskettu aika oli kesäkuussa 2000. Lauloin toukokuun lopussa koulun kevätjuhlassa betasalpaajan voimalla Jari Sillanpään Auringonnousun. Se oli opebändin eka keikka. Taputtivat kyllä. Olin asettanut tavoitteekseni penkkipunnertaa 140kg ennen esikoiseni syntymää. Tuuppasin 140kg kaksi päivää ennen enkelini saapumista maailmaan. Mörököllit varmistivat (ei Jari ja Lauri). Kliininen suoritus tapahtui Hyvinkään maineikkaalla Pihkalan salilla. Sain möröiltä ansaitsemaani välitöntä myönteistä palautetta, joka tuntui hyvältä. Tosi vahvat tönivät minua kuin vertaistaan. En edes minä osannut keksiä, mikä olisi ollut elämässäni huonosti. Aurinko oli todellakin noussut.

Alisa oli syntynyt ja minä olin niin vahva, että pystyisin häntä suojelemaan.

Kaikelta, mitä hän elämässään tulee kohtaamaan.