”Ota itelles akka.”

Niin faija sen minulle nykyisin ilmaisee. Huolensa pojastaan, joka ei saa aikaiseksi toimivaa ja kestävää parisuhdetta. Siellä tämän maailman tietoisuuden ja lopullisen katoamisen ovella hän kantaa huolta pojastaan, joka on yksin. Hei muuten - älkää aktiivit Reijoa syyllistäkö ”akka” sanasta. Savossa 50-luvulla kasvaneelle akka on lempeä ilmaus vaimosta. Tai naisesta. Tai antakaa se hänelle anteeksi edes siitä syystä, että hän on muistisairas. Akka oli ennen akka ja ukko oli ennen ukko. Niin se jotakuinkin meni, ennen termienpurkutalkoita ja odotettua tasa-arvoaaltoa. Nyt ukko sanakin kai loukkaa. En mä tiedä.

Nukun aina yksin. Välillä herään painajaiseen ja tajuan olevani todellakin yksin. Ei ole petikumppania, joka hellästi tölväisisi kyynärpäällä kylkeen ja herättäisi – ukko taitaa nähdä painajaista. Ei siinä pusuja vaihdettaisi kiitokseksi armahtavasta herätyksestä. Mutta kaunis ja helpottava elehän se akalta olisi. Ukko tuntisi vierellään turvaa tuovan ihmisen, vaikka rakkauden tunnustukset alkavatkin olla sangen harvinaisia. Jatkettu kuitenkin on.

Kokeeko yksin elävä enemmän turvattomuutta, kuin sellainen, jolla on kumppani tai perhettä ympärillä? Mistä minä saan turvan, jos pelkään? Ei minulla ole vaihtoehtoja. Jos pelko iskee, menen sitä päin. Juttelen sille, juttelen sille ääneen. En tukeudu kehenkään, laitan tunteet jäihin. Osaan sen. Mietin usein, mikä on pahinta mitä minulle voi tapahtua ja huomaan, ettei se ole kovinkaan paha juttu.

Lapsena koin isäni turvallisena ihmisenä. Olin hänestä ylpeä.

Asuttiin koulutiellä Joroisissa. 80-Luvun alkua. Olin silloin kova pelkäämään. Nukuin iskän ja äidin huoneessa, siinä lattialla. Olin pitkälti toisella kymmenellä, kunnes rohkaistuin nukkumaan omassa huoneessani. Siinäkin asiassa olin muuten perin outo yksilö. Makuuhuoneet olivat rintamamiestalon yläkerrassa. Sisko nukkui omassa huoneessaan. Sisko onkin ollut aina tiukka leidi. Saattoi se naljailla minulle siitäkin oudosta käyttäytymismallista – iso poika nukkuu isin ja äidin lattialla. Eräänä yönä alakerrasta kuului ääniä. Pelkäsin niin perkeleesti. Iskällä oli sellainen firmasta saatu keinokuituinen yöpuku. Siinä luki peramark. Siinä oli ominaishaju. Iskän ominaishaju. Äiti usutti iskää menemään katsomaan, kuka siellä on ja mitkä ovat voron aikeet. Seurasin iskää alakertaan. Iskä oli määrätietoinen ja rohkea. Katsoin häntä arvostaen. En pelännyt mitään. Kiersimme alakerran huoneet, minä vanavedessä, kiinni iskässä. Lopulta olimme jo eteisessä ja iskä avasi tuulikaapin oven; ”pöö”

Niin se sanoi. Eikä siellä ketään ollut. Luonteelleen tyypillisesti iskä käänsi tilanteen turvallisesti komiikaksi. Kuka kolistelija oli? Varmaan kissamme Misu. En tiedä. Mutta jutun pointti on se, kuinka tärkeä on turvallinen vanhempi. Iskä, joka nappaa koko perheen pelot harteilleen ja lähtee kohtaamaan vaaraa rintamamiestalon alakertaan. No joo. Tiesihän se ukko, ettei siellä ketään ole, mutta se tunne ei unohdu. Minä olin turvassa. Jos tulee paha paikka, mun iskä on voimakkaampi kuin mieleeni hiipinyt uhka. Sillä on valtava merkitys lapsen ja ihmisen tunne-elämän kehittymisessä. Olin turvassa lapsena. Olen turvassa aikuisena.   

Olen aina ajatellut, että olen täällä yksin. Se on minulle turvallinen tapa jäsentää elämääni. Vaikka olen ekstrovertti ja kai joku perkeleen verkostoitujakin, en ole koskaan nojautunut tai ripustautunut toisiin ihmisiin. Joskus en todellakaan pidä siitä ominaisuudestani. Olisinpa osannut olla se parivaljakon toinen osapuoli. Samanlaiset tuulipuvut ja iltakävely. Mutta en ole osannut. Olisin menettänyt riippumattomuuteni, itsenäisyyteni ja yksinäisyyteni.

Ei yli viiskymppinen ole enää sinkku. 25-vuotias on sinkku. Tällainen ukko on pikemminkin yksin eläjä. Ei ole kelvannut kenellekään tai on muuten sössinyt suhteensa. Kuten Hardwick. Edessä häämöttää yksinäinen köpöttely palvelutalossa. Ja sitä muistisairas isäni yrittää kampittaa. Hatara on käsitys nykytilanteesta, mutta tämä puskee jostakin läpi.

Hiljaisuuden kanssa pitää tehdä sinunkaupat. Se on ehdoton edellytys yksin asuvalle. Lapsena opin, että kotona ollessa, on TV tai radio, tai kumpikin yhtä aikaa päällä. Ne ovat ikään kuin perheenjäseniä. Uutisten lukijan ääni rauhoittaa ja tuo elämään tutun rutiinin. Pari tuntia aikaa nukkumaanmenoon. Totta kai toistin rituaalia myöhemmin omassa elämässäni. Hiljaisuuden kanssa ei juurikaan juteltu. Itse asiassa se oli pelottavaa – nukkumaan mennessä oli hiljaista. En tullut toimeen sen kanssa, joten valvoin yöt. Välissä pitkä jakso, jolloin tainnutin itseni. Väärin. Opin pelkäämään hiljaisuutta. Päivä oli täytettävä äänillä. Äänet toivat turvaa.

Mutta.

Nykyisin viihdyn hiljaisuudessa. Joudun olemaan kaksin ajatusteni kanssa. Ei – saan olla kahden ajatusteni kanssa. Ajatuksistani on tullut minulle ihan mukiin meneviä tyyppejä. En puhuisi vielä ystävistä, mutta siedän niitä.

Koen työssäni välillä ihmisähkyä. Kun on rauhallinen hetki, punnertelen työhuoneessani. Se auttaa. Kun työ on jatkuvaa vuorovaikutusta, hiljaisuus ei ole tyhjyyttä – se on palautumista. En kaipaa lisää seuraa, kaipaan rauhaa. Laitoin kymmeniä vuosia kotiin tullessani radion päälle. En tee sitä enää. Keskustelen lähinnä kissojeni tai hiljaisuuden kanssa.

Eräs ennen läheinen ja tärkeä henkilö kannusti minua olemaan hiljaisuudessa. Hän onkin poikkeuksellisen viisas ihminen.

Yksin eläminen ei ole aina valinta. Minulla se on.

Muistisairaan isän lause:

”Ei ole sinun hyvä vanheta yksin” tai karskimpi ”ota itelles akka”

Siinä on rakkautta. Edellinen sukupolvi käskee!

Siinä on pelko, joka ei ole minun. Se on iskän pelko.