SAAGAN PÄÄTÖS - JUTTU NUMERO 50

 

Siitä on nyt viitisen vuotta, kun keksin kirjalleni nimen.

 

Se tulisi olemaan ”Mies joka ei osannut leikkiä”.

Se kertoisi minusta, mutta kirjan päähenkilö tulisi olemaan Pekka. Voisin mennä vähän niin kuin Pekan selän taakse.  Kirjoitettuani kolmisenkymmentä liuskaa deletoin Pekat veks. Muutin tekstin ”minä” – muotoon. Se tuntui oikealta. Semmoinen turha verho poistui minun ja tekstin väliltä. Nyt se oli rehellistä.

Kun asteittainen ja määrätietoinen muuttumisprosessini kohti parempaa elämää oli alkanut, aloin siis kirjoittaa. Koin sen terapeuttisena prosessina, prosessina muiden prosessien joukossa. Oli terapiaa, lääkehoitoa ja kohtuullistamisen prosessia työn teossa, ryypiskelemisessä, unilääkkeiden käytössä, treenaamisessa ja ylensyömisessä. Listaa voisi jatkaa. Överielämääni pyrittiin saamaan kontrolliin terapian ja lääkehoidon avulla. Tavoitteena seesteinen, tasapainoinen ja armollinen elämä, jossa terveet rutiinit mahdollistaisivat myös parisuhteen.

Tiedätkö, että kun kirjoittaa itsestään umpirehellistä tekstiä, se on omituisen vapauttavaa. Tapahtumat, valinnat, ajatukset, pelot ja häpeän aiheet ilmestyvät ruudulle luettavaksi. Kun niitä aikansa tutkailee, alkaa ihmeellinen asioiden jäsentyminen ja menneestä elämästä tähän päivään löytää luonnollisia jatkumoita. Tänään näkyy peilistäkin elettyä eilistäkin, sanaili Gösta. Niin se on.

 

Ihminen on todella harvoin paha. Siis syntymäpaha. Keitä ovat ne psykopaatit ja narsistit? Ne, jotka eivät kykene asettumaan toisen ihmisen asemaan, vaan taitavasti manipuloivat kaikkea ja kaikkia kykenemättä empatiaan. Ne, joista lehdet kirjoittavat. Ne, joita syntyy myrskyisän parisuhteen loppumisen jälkeen. Tavoittelevat härskisti omaa etuaan ja samalla polkevat ihmisiä alleen. Saavat uhrinsa voimaan pahoin. Ovatko hekin syntyneet hyvinä, mutta ympäristö on heidät turmellut? Onko heillä mantelitumakkeessa jokin rakenteellinen vika, joka estää hyvät ajatukset toisista ihmisistä? Ovatko he syyntakeettomia ja ovatko hekin kuolinvuoteellaan halukkaita pyytämään anteeksi? Voi jos läpeensä pahoja ihmisiä ei olisikaan!

Kasvatan työkseni. En nimeä ketään kiusaajaksi tai pahantekijäksi saatikka narsistiksi. En edes mielessäni. Tehty teko ja olla joku, on kaksi aivan eri asiaa. Joku kiusaa tai tekee pahan teon. Mikä minä olen ketään tuomitsemaan kiusaajaksi tai pahantekijäksi. En mikään. Ei kai Jeesuskaan niin tehnyt. Nyt on pääsiäinen. Siitäpä tuo mieleen tuli.

 

Meillä on Akselin ja Alisan kanssa WA-ryhmä. Lapsiani. Alisa asuu Australiassa ja Akseli Helsingissä. He vaikuttavat onnellisilta. Se on elämäni tärkein asia. A & A laukovat ryhmässä toisistaan niin kovaa tekstiä, etten edes minä viitsi niitä julkaista. Se on rajua henkistä väkivaltaa. Sanailu loppuu aina sydänhymiöihin ja rivien väleissä oleviin rakkauden tunnustuksiin. Jos toisesta ei hetkeen kuulu, alkavat huolestuneet yhteydenotot. Missä veli on? Missä sisko on? Ovat vietävän hauskoja muksuja. Naurattaa ne niiden jutut.

Olen kantanut syyllisyyttä joistakin vääristä valinnoistani ajasta, jolloin lapset olivat pieniä. Olemme keskustelleet asiat läpi. Meillä on valtavan ihana symbioosi. On ollut aina. Kiitos lapseni. Teissä minä elän vielä silloinkin, kun en enää rivejä kirjoita.

 

Keksin 2.10.24 aloittaa blogin julkaisemisen. Jo kirjoitetun tekstini lähettäminen kustannustoimittajalle tuntui sittenkin liian rohkealta. Blogi olisi välimuoto. Viisikymmentä juttua olisi kelpo suoritus. Elämä ei ole liuta suorituksia, mutta tähän se istui. Olen ollut teksteissäni avoin ja rohkea, kuten johdannossa lupaan. Turha miettiä meninkö liian pitkälle. Mitäpä minä sillä saavuttaisin? Tehty mikä tehty, niin kuin on aina eletty elämä.

 

Minä olen halunnut kirjoituksillani tuoda kaikkien teidän tietoon tavallisen työssäkäyvän ihan ookoosti menestyvän miehen repaleisuuden ja virheellisyyden. Minä tiedän, että tieto ihmisen vajavaisuudesta ja puutteellisuudesta auttaa. Täydellisyys kiinnostaa ainoastaan täydelliseksi itsensä tuntevia ihmisiä. Täydellisyys on helvetin tylsää ja onttoa.  

 

Minulle olisi voinut käydä huonosti. Todella huonosti. Ex-vaimoni totesi joskus, ettei hän halua Kari Tapion vaimon kohtaloa. Kuolen kännäysreissun päätteeksi taksiin itsenäisyyspäivän tienoilla. Ei sekään minua silloin herättänyt. Meillä on ollut Hannan kanssa aina toisiamme arvostavat välit. Se on poikkeuksellisen hieno asia.

 

Ei ole käynyt huonosti. En tippunut louhokseen, enkä jäänyt auton alle. Pillereitä en ottanut sellaista määrää, että hapenotto olisi keskeytynyt. Edelleen voi käydä kalpaten ja lopulta niin tapahtuukin. Yhä useammin jaksan vaikean vaiheen yli terveillä keinoilla; suremalla, kestämällä kivun tai ahdistuksen. Sitä ei enää lääkitä pois. Hengittelen ahdistuspallon läpi.

Tilaan sydänkohtauksen 82-vuotiaana sauvakävelylenkillä. Kuulas syyspäivä. Lokakuun alkua. Silloin olisi hyvä tuupertua. Viimeisenä ajatuksena kotona odottava kahvi konjakilla.

Toivottavasti näen mahdollisten lastenlasteni kasvavan. Autan isää ja äitiä, jaksan olla kelpo ystävä ja kumppani. Mies rakkaalleni. Kristallinkirkkaana haluan maailmaa katsella, mutta otan joskus oluen. Semmonen mä olen.

Mies, joka ei osannut leikkiä.

 

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus.

Mutta suurin niistä on rakkaus.  

Kiitos teille lukijani. Kenties keksin jotain muuta, mutta tämä saaga on nyt päätöksessään.