Viimeinen kouluviikko on minulle aina vaikea. Syy löytyy v. 2002 jolloin toukokuun touhut lopulta nujersivat minut. Burnout. Nykyisin yritän ottaa kuukauden mahdollisimman rennosti. Vastuu on kuitenkin suuri. Minä vastaan että todistukset ovat oikein, että rekrytoinnit pyörii, että arki soljuu - että koulu ei tee virheitä. Rehtori vastaa kaikesta koulun toiminnasta ja vastuu on jakamaton. Väärin annettu numero löytyy minun työpöydältä. Kevätjuhlan valokuvakimarassa näkynyt oppilas menee mun piikkiin, jos lupaa ei ollut.

Retkahdin.

Retkahdinko viinaan? Överitreeneihin? Syömiseen? Unipillereihin? Rauhoittaviin? Rahapeleihin?

Ei. Retkahdin jatkamaan blogiani. Okei. Tänään oli toiseksi viimeinen koulupäivä. Meillä oli leikkejä, pelejä, pesismatsi ja vesisota. Opittiin elämää, ei koulua varten. Nón  scholae sed vitae discimus. Koulupäivä meni hienosti. Jaoin jokavuotiset "ronttistipendit". Ne ovat kympin mäkkäristipendejä, joita jaan niille, joille ne haluan antaa. Oppilaille, jotka ovat minun näkökulmastani parantaneet ja oppineet jotain merkittävää elämästä.

 

Tyttökaksikko. Hönöilivät ja pöllöilivät puolitoistavuotta kunnes päättivät rauhoittua. Kävivät usein luonani. Juttelemassa. Eivät he minua kaivanneet - he kaipasivat aikuista, joka heitä yrittää ymmärtää. Sellaista he kaipasivat. Sain lopulta sen statuksen ja olen siitä salaa ylpeä. Nautin tapaamisistamme ja kasvoimme kaikki siinä samalla. Minä opin enemmän heiltä, kuin he minulta. Ojensin mäkkäristipendit. Mitä? No että menkää syömään. Toivat tunnin päästä tulppaaneja. Pöllivät lähitalojen pihoilta, mutta who cares,

 

Poika. Mahdoton poika. Kierrellyt kaupungin kouluja. Ei onnistu. Wilmatuloste jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Yksi positiivinen merkintä löytyi. Siirtyi meille. Vaikeaa, mutta emme jaksaneet antaa periksi. Ainahan nämä on talttuneet. Purtiin hammasta, otettiin kritiikkiä vastaan, mutta vaihtoehdoissa ei ollut periksiantaminen. Käyttäytyi helvetin huonosti, mutta alkoi pala palalta hiffaamaan juttuja. Jos ei hönöile, ei joudu hankaluuksiin. Jos tekee jotain oikein, aikuiset kehuvat. Heureka. Poika saa huomenna päättötodistuksen. Se oli kyseenalaistettu laajalti - en sano että kouluni hänet paransi - sanon että palikat napsahtelivat vähitellen kohdalleen. Tuli tänään luokseni. "Tässä on sulle mäkkäristipendi - se on multa. Oon susta hiton ylpeä. Saat huomenna päättötodistuksen." "Joo kiitti, sopiiko jos tulen syksyllä käymään?" No tule ihmeessä!

 

Seiskalla kovasti huonolla käyttäytymisellä loistanut poika tuli kesäloman jälkeen uudestisyntyneenä. Koko habitus ja tapa katsoa ihmistä oli muuttunut. Hän laittoi kännykän pois ja alkoi opiskelemaan. Opettajat ihmettelivät - kestääkö elokuun. Kesti toukokuun loppuun asti. Pyysin kaverin luokseni. Mitä tapahtui? Noo asenteestahan kaikki on kiinni. Päätin muuttaa asennetta. Ysillä pistän vieläkin paremmaksi. Ojensin mäkkärin lahjakortin. "Reksi, arvostan tätä suuresti." Väitän, että meillä oli roskia silmissä.

Kevätjuhlapuheen loppuun lohkaisin tällaisen värssyn;

Elämän kauneus näyttäytyy vaivihkaa ohikiitävinä hetkinä. Niitä hetkiä ei huomaa mikäli ei välillä pysähtele. Muistakaahan pysähdellä. Se on tärkeä taito.

Ja katsokaa ihmistä silmiin ja kätelkää jämäkästi – sillä metodilla ne työpaikat saadaan.

Kouluvuosi kattaa neljä erikoiskoetta; syyslomaan, jouluun, talvilomaan, suvivirteen. Miksi suvivirren soidessa, minulla on henkisesti vaikein jakso. Arvo on sekin, että hoidan vastuuni.

Vehkoja - mainettaan parempi.

Janne - keväällä heikompi.