Huonot unet
Olen nukkunut huonosti. Ramppaan sohvan ja sängyn väliä. Väinö ramppaa perässä. Jalat vielä juoksevat, kun menen sänkyyn. Juokseminen ei lakkaa. Tärisytän niitä hieromavasaralla. Se on luomukeino, joka auttaa. Rauhoittaa. En ole langennut lyhytvaikutteisiin unilääkkeisiin, enkä jaksa langeta. Klotriptyyli ja melatoniini riittäköön. Tosin jos ongelma perkelöityisi taas pahaksi, kroppani ja mieleni nauraisivat ”miedoille napeille” – noillako meinasit minut nukahduttaa?
Rakas ystäväni ja opiskelukaverini Jarkko lähetti jokin aika sitten minulle valokuvia. Valokuvat olivat 90-luvun puolestavälistä biologian opiskelijoiden kenttäkurssilta Ilomantsin Mekrijärveltä. Nostalgiaorgasmi. Tosin valvoin siellä viisi päivää ja yötä ja kuuntelin ystäväni Jarkon ”tuhinaa”. Olimme kämppiksiä. Tönin kyllä Jarkkoa, vaan se ei auttanut. Yöt olivat valoisia heinäkuun öitä, eikä ikkunoissa ollut pimentäviä verhoja. Zombiena kuljin päivät soilla, metsissä ja järvellä. Kerättiin näytteitä ja tehtiin kasveille ja linnuille lajimäärityksiä. Nauroin ja tirskuin helposti. Jos yksi uneton yö vastaa 0,5 promillen humalaa, olin perjantaina jo kaatokännissä.
En jaksa huolestua nyt päällä olevasta lievästä unensaantiongelmasta. Minulla uni reagoi muutoksiin elämässä ja elämässä on juuri nyt meneillään muutoksia. Uni on indikaattori, mutta en mene enää paniikkiin, vaikka mittari olisi punaisella. En vilkuile kelloa, enkä kiroile enää ääneen kuten nuorena. Rouva Garminin olen jättänyt suosiolla keittiöön lähtiessäni unihommiin. Mitään järkeä ruveta nyt unenlaatua mittailemaan. Normaalia vähemmästä unesta seuraa krapulaiset verestävät silmät, rytmihäiriöt ja treeneistä on terä poissa. Unilääkekoukkuun verrattuna hinta on helvetin halpa.
Keskiviikkona oli oppilaiden ensimmäinen koulupäivä. Menin toivottamaan ovelle huomenet. Pahamaineisen koulun sangen hyväkäytöksiset oppilaat hymyilivät ja tervehtivät. Jokainen. Valtava lataus aamuun. Huomenen toivotus sai maahan tuijottavan huppupään nostamaan päänsä ja nyökkäämään ”huomenta vaan”. Kun teinin kanssa saa kerran rakennettua sillan, on se betonia ja se kestää. Teini ei katkeroidu, kuten me elämää nähneet. Meillähän siihen on oikeus.
Ehkä unet palaavat?
Alzheimer tekee työtään
Alzheimer on läheisten sairaus. Ymmärrän sen nyt. Tämän totuuden ovat kertoneet asiantuntijat ja kokemusasiantuntijat. Tutkijat, lääkärit ja vuosikausia omaishoitajana toimineet. Mikään ei kuitenkaan valmistanut meitä siihen, miltä minusta nyt tuntuu. Aa:n uhri itse leijailee omaan maailmaansa, joka on harhainen ja josta ei jää muistijälkiä. Me seuraamme teatteria. Sairaudentuntoa ei ole, tai no ehkä hetkittäin. Lääkkeitä justeerataan. Toivomme pientä ihmettä.
Kun yli 60 vuotta vierellä kulkeneesta rakkaasta puolisosta tulee vieras, jolle voi ilkeästi kuittailla ja etsiä samalla sitä oikeaa vaimoa, on se elämän draamaa karmeimmillaan. Reijo Taipaleen Humiko san yhdisti. Tuhansia kertoja. Kymmeniä vuosia. Ei enää. Inhimilliset tunteet omaishoitajalla, puolisolla, ovat sallittuja. Ei viisastelevat ranskalaiset viivat ja oikeiksi nimetyt lähestymistavat ole siinä hetkessä käypää valuuttaa. ”Muista ettei hän ole nyt oma itsensä.” Joo no se on mahdotonta, jos loukkaavia luoteja tulee liukuhihnalta. Tuntemattomalla puolisolla on oikeus itkeä, sättiä, tuomita ja vittuilla välillä takaisin. Hänen rakkaansa on mentaalisesti lähtemässä. Eikö siitä saa olla vihainen? Tiedän että se on vastoin ohjeita, mutta ymmärrettävää ja hyväksyttyä. Minun mielestäni.
Minä olen nykyisin välillä veli, en poika. Isä katoaa silmieni edessä. Ja kyllä. Välillä harhat täyttävät huoneen pelolla, vaikka jotenkin haluan uskoa, ettei pelättävää ole. ”Katseessasi on ripaus ivaa” hän sanoo minulle. Pohdin, onko hän nähnyt katseessani aina ripauksen ivaa ja vasta nyt Aa:n avustamana hän sen rohkenee minulle ääneen sanoa. Iskä ei ole koskaan ollut pirullinen. Herra A on sitäkin. Mutta välillä tuttu hymy, lempeä katse, tuttu sutkaus, tutut äänenpainot ja isälliset neuvot palaavat.
Räjähdin nauruun. Ei hetkeen muistikuvia tästä päivästä, ei mitä tapahtui 10 minuuttia sitten, vaimon tauotonta etsimistä – ja pam ”Pentti otti pyörän ja lähti sitten naisiin, minä pidän peukkua pystyssä.” Laulaa pätkän Simo Salmisen pornolaulua. Nauramme. Mistä se tuli? Nuotilleen.
Iskä on läsnä koko ajan harvemmin. Katsotaan mihin tie vie. Olen äidin apuna niin paljon kuin suinkin ehdin ja pystyn. Äiti on sitkeä ja rakastaa miestään. Olisipa mies useammin paikalla.