PUOLIMARATONEJA JA URHEILULUOKKATOIMINTAA
Onko tässä Suomen kovakuntoisin koulu?
Rehtorilla kyyneleet silmissä
Iltalehti 22.5. klo 7.58
Mun psyyke on rakentunut niin, että menen välittömään epämukavuuden tilaan, kun minulle tapahtuu jokin miellyttävä ja iloinen asia. Ensireaktio on mentaalinen tyrmäys. Älä iloitse, se on turhaa. Seuraava pettymys odottaa jo nurkan takana. Näin on etenkin työelämässä. Sillä taktiikalla suojelen itseäni ja jaksan. Turpaan tulee kuitenkin hetken kuluttua. Sitten minuun ollaan taas sopivasti pettyneitä ja se on turvallinen olotila. Kuin kotonaan olisi.
Puolimaratonpostauksesta tuli viraalihitti. Yli 100 000 ihmistä on käynyt sen lukemassa. Saan hypeviestejä tuntemattomilta. Iltalehden toimittaja iloitsi olleensa ensimmäinen, joka keksi tehdä tästä jutun. Kuulutan keskusradiosta, kuinka ylpeä olen oppilasta ja liikunnanopettajista.
Se ilo kesti parisen tuntia. En mä oikeasti nauttinut. Olin jo varustautunut. Odotin seuraavaa iskua. Ja se tuli.
Keskusradiokuulutuksen aikana oli pamahtanut.
Sisko laittaa viestin
- ”Katso aamuposti”
VEHKOJAN KOULUN URHEILULUOKKAVALINNAT EIVÄT KESTÄ PÄIVÄNVALOA
Aamuposti 22.5. klo 10.15
”Aina tulee jotain
se vaan menee niin
että aina joku tunkee kapuloita sun rattaisiin
Luota en mä yhteenkään, en viholliseen, en ystävään
Aina tulee jotain, päivät pitää pilkkanaan
Kun pilvilinnat tietämättä suolle rakentaa
Turvassa pimeässä oon
mustui mun sydän viaton, kun unohduin mä aurinkoon
vei mut valo ahdinkoon”
Vesku, aina tulee jotain
Toi kipale on ollut voimabiisini jo vuosia. Se toimii reksin työssä perkeleen hyvin. Viaton sydämeni mustui, kun tuulettelin kymmenen minuuttia puolimaratonkeissiä. Unohduin valoon kymmeneksi minuutiksi. Täytyy kehittyä. Seuraavan kliimaksin koittaessa riittää viisi. No neljä. Minuuttia.
Yksi urheiluluokalle hakija tai hänen huoltajansa valitti kielteisestä päätöksestä lupa- ja valvontavirastoon. (Ajattelin taannoin, etten kirjoita tänne työasioita, mutta niin ne takit kääntyvät).
Saimme pyyhkeet. Urheiluluokkahakuun liittyy laittomuuksia. Nyyh. Luomani järjestelmä on laiton ja muutenkin paska. Toukokuuhun lisää rystykierrettä.
Tiedätkö, että mietin rehellisesti kumpi juttu sai enemmän ihmisissä aikaan dopamiinipurskeita. Välittömiä hyvänolontunteita. Iltalehti vai aamuposti?
Suurimmalle osalle lukijakuntaa jutut ovat yhdentekeviä. Merkityksettömiä.
Iltalehden juttu voi ihan oikeasti tuottaa joillekin hyvää mieltä. Jossakin eteläsuomen koulussa juostaan pitkä matka. Vaude. Mutta on sellainenkin palaute ehtinyt tulla, jossa olen jokin maratoonari, joka uskonnon omaisesti julistaa pitkänmatkan juoksun ilosanomaa. Minusta tuo kommentti on varsin hauska.
Otan hetkeksi vakavasti kiinni tuohon iltalehden otsikkoon, joka on yritetty rakentaa klikkiotsikoksi. Olemmeko me Suomen kovakuntoisin koulu?
Jos sairastuneet olisivat olleet mukana juoksemassa, olisimme päässeet lähelle viittäkymmentä prosenttia. OBJEKTIIVISESTI olemme kai sangen lähellä kovakuntoisinta koulua, jos mittarina pidetään 9. luokkalaisten juoksukuntoa. Siitä olen kestoylpeä. Salaa sitäkin.
Mutta mitä miettivät ne n. 450 oppilasta ja heidän vanhempaansa, jotka ovat joutuneet pettymään, koska urheiluluokkapaikka jäi haaveeksi? Mitä miettivät ne lukemattomat besserwisserit, jotka ovat vuosien aikana kritisoineet systeemiämme kuka milläkin tavalla? Mitä miettivät ne fyysisten testien nimeen vannojat, jotka ovat naureskelleet, kun meillä kysellään keskiarvoja ja käyttäytymisnumeroita?
Johtopäätökseni on – lapset selviävät tappiosta muutamassa päivässä, aikuisilla se kestää pitkään, varsinkin jos naapurin lapsi tuli valituksi.
Pohdin kiihkeästi juuri tällä hetkellä sitä, onko ”luomamme” urheiluluokkasysteemi tuottanut enemmän hyvää vai vähemmän hyvää? Kuuroille korville kaikuvat yhteiset muistomme niille, jotka vannovat mahdottoman yhdenvertaisuuden, läpinäkyvyyden ja objektiivisuuden nimeen. Toimin kuten virkamies. Edellä mainitut substantiivit ohjaavat päivittäistä toimintaani, mutta mikäli urheiluluokan valintakriteeri ovat räikeästi rikkoneet lakia, on minun nostettava käsi pystyyn. Ei lautakunnan, ei esihenkilöni.
Mutta olemme laittomasti saaneet kokea kolmensadan urheiluluokkalaisen muistot, Cardigan-matkat, pikkujoulut, loistavan huumorin, ensimmäisten urheiluluokkalaisten pelit aikuisten pääsarjoissa, loistavat suoritukset nuorten ja aikuisten kilpaurheilussa, hiihdon suomenmestaruuksia, turhaa elvistelyä, kurinpalautusta, kauppaan karkaamisia, halauksia, nyrkkiklikkejä, penkkikisoja. Ja niin paljon muuta.
Lyhyesti LVV:n päätös:
Käytösnumeron kysyminen – Laiton
Keskiarvon kysyminen – Laiton
Liikunnan numeron kysyminen – Just ja just laillinen
Valmentajan lausunto – Laillinen
Lajitaito suhteessa ikäluokkaan – laillinen
Luokanopettajan arvio – ei otettu kantaa
Olin sattumalta kymmenen aikaan keskiviikkona koulun pääovilla.
Pääovi aukesi ja sisään tulvi valtava määrä teinejä.
Kysyin;
Mistäs te olette tulossa?
Oppilaat kuorossa;
Välitunnilta.
Pitäisikö minun hakea apteekista melatoniinia?
Meillä oli tänään opettajainkokous. Sanoin heille, että en halua personoitua someihmisenä. Kaikki nauroivat. Miksi?
Niin.
Semmosta se on elämä.
ps: ei olisi kaikkia miellyttämään pyrkivä "mies joka ei osannut leikkiä" soittanut toimittajalle reklamaatiopuhelua vielä kymmenen vuotta sitten. Tänään sen tein ja maksan siitä kalliin hinnan :)