Salilla tänään. Päämäärätöntä haahuilua. Olin jo jäämässä sohvalle, mutta vääntäytymällä kustannuspaikalle välttäisin morkkiksen. Huono syönti. Voimaton olo. Teen kyykkyä. 120kg. Perse käy maassa ja teen vitosia. Katson itseäni peilistä. Olen katsonut itseäni liikaa peilistä. Sain siitä ansaittua kuittailua aikoinaan. Samat jampat kuittailevat edelleen. Apinoivat ilmettäni, kun peilaan itseäni. Häpeän. Flashback. Olin 90-Luvun alussa Varkauden Taipaleen hotellin yökerhossa. Olin tuppautunut juuri Eppu Normaalin pöytään. Esiintyivät Taipaleessa tovia aiemmin. Pyysin nimmaria Martilta. Minulla oli Renlundin lippis väärinpäin päässä ja olin juuri todennut tanssilattialla peiliin katsoessani olevani poikkeuksellisen komea ja karismaattinen. Kahdentoista kaljan jälkeen. Teille, jotka ette ole koskaan juoneet kaljaa voin kertoa, että kahdentoista kaljan jälkeen peilikuvaansa jää tuijottamaan. Niin komea se on. Tai kaunis. Martti totesi lakonisesti ”mene helvettiin”. Menin baaritiskille tilaamaan oluen. Kolmannentoista. Pantse tuli istumaan viereeni. Korkealle jakkaralle. Kelpaako minun? No totta helvetissä kelpaa. Julkisuuden henkilöt. Menestyneet henkilöt. Rikkaat henkilöt. Meritoituneet henkilöt. Ei tavikset. Poliitikot. Olen tavannut ehkä satoja. Semitunneälykkäänä olen tehnyt johtopäätöksen. He ovat kiinnostuneita lähinnä itsestään. Toivottavasti olen väärässä. Tarina se on heilläkin. Minä pöhnäpäissäni renskanlippis päässä koin olevani asemaani paljon korkeammalla. Se innoitti minut menemään Eppujen pöytään. Pantse teki lähtemättömän vaikutuksen. Samoin eilinen kohtaamiseni Rauli Virtasen kanssa.  

 

Tee kuten minä sanon, älä kuten minä teen.

 

Yksi sangen vähäpätöisistä opeistani ihmisille on ollut etappiajattelu, johon en paradoksaalisesti itse usko. Tai se ei toimi minun elämässäni. Lukuisissa tapaamisissani, puheissani ja keskusradiokuulutuksissani hoen ihmisille kyllästymiseen saakka jaksamista seuraavaan etappiin. Rimpuile ja sinnittele lomaan saakka. Sitten helpottaa. Lataat akut ja jatkat eteenpäin. Se riittää pitkälle. Niin minä sanon. Uskon siihen toisten ihmisten kohdalla, vaan minuun se ei ole pätenyt. Minusta ei ole eläkettä odottelemaan. Tai lomia. Nautin kyllä seuratessani vierestä, kun eläkettään odottelevat seniorit aamujaan laskevat. Ovat täynnä odotusta. Kun aamukampa on vapaa piikeistä, odotus puhkeaa suunnattomaan riemuun. Pettyvätkö? En mä tiedä.

 

Nyt olemme matkalla kohti armahtavaa syyslomaa.

 

Minulla etappiajattelu ei ole toiminut koskaan. Muistan lapsuudesta hetkiä, jolloin kesäloma alkoi. Ohikiitävän hetken tunsin omituista vapautta. Nyt saisin tehdä kymmenen viikkoa pelkästään mukavia juttuja. Vaan eivät ne kantaneet. Kesäloma oli ohi hujauksessa ja arki alkoi. Tein jo lapsena ihmeellisiä tilinpäätöksiä menneestä. En ollut lomalla juurikaan leikkinyt, pelannut ja urheillut kyllä. Leikkiä kai sekin. Tai nekin.

 

Mutta – en minä silloinkaan arkea kammoksunut. Päinvastoin nautin siitä. Rutiineista. Oppitunneista. Koulupäivän jälkeisestä ajasta. Kouluruuasta. Paitsi en purjoperunakeitosta, jota alkuopettajani Elina lappoi suuhuni oksentaakseni sen takaisin lautaselle. No se oksennus tietenkin syötiin. En valittanut Elinasta silloin. En minä valittaisi Elinasta tänäänkään. Mihinkään naurettaviin aveihin. Olen ollut kolmetoista vuotta rehtori. Yksi AVI-valitus on tuona aikana koulustamme tehty. Onko se joku hyvä suoritus? Elina oli aikansa tuote. Ihminen siitä ajasta. 70-Luvulta. Elina oli syntynyt ennen kansalaissotaa. Vapaussotaa. Sisällissotaa. Sotaa veli veljeä vastaan. Mihin muuhun hän olisi pystynyt kuin syöttämään pojalle ruokaa, joka oli sen eteen kannettu?

 

Oksennuskokemuksen jälkeen luin Joroisten lehdestä helvetin tarkkaan tulevan viikon ruokalistan. Purjoperunakeittopäivän vietin kotona kuumeessa. Toistuvasti. Iskä ja äiti olivat tuolloin töissä kaupungissa ja lähtivät matkaan varhain. Pystyin kusettamaan heitä taitavasti soittamalla heille töihin vihreällä lankapuhelimellamme. Muistan muuten mitä piti sanoa, kun keskus vastasi; ”Saisinko pääposti Peräsalmi?” Ja kohta Kaija oli linjoilla.

 

Kissapelkoni on osoittautunut turhaksi. Tuossa ne vierekkäin kehräävät. Nyt tuntuu pirun hyvältä. Vilho oli napakymppi. Väinö kattelee arrogantisti pennun touhuja, hyväksyen kaiken lempeällä katseellaan – ja käytöksellään. Jospa parisuhteeni mätsäisivät samalla tavalla. Nöyränä eteenpäin.

 

Jouduttiin viemään iskä sairaalaan. Vauhtia alkoi olla liikaa. Herra Alzheimer kuorii ihmisestä siivun kerrallaan. Kuin sipulista. Vaikeat hetket lisääntyvät suhteessa parempiin ja persoona muuttuu. Ne luonteenpiirteet, jotka ovat olleet vallitsevia, muuttuvat vähitellen. Valitettavasti persoona ei muutu niin, että ne kehnommat ominaisuudet jotenkin jalostuisivat paremmiksi. Päinvastoin siinä käy.

 

Lähimuisti heikkenee. Iskä on epäuskoinen minua ja äitiä kohtaan. Kehittelee ihmeellisiä teorioita. Näen että sillä on paha olla. Hän oikeasti uskoo niihin puppujuttuihinsa. On epätoivoinen ja levoton. Kärsimätön ja pahantuulinenkin. Etsii vaimoaan, vaikka vaimo on vieressä. Hetkittäin minä olen pahantekijä ja hetken päästä taas en. Äiti on pahoillaan koska minä joudun katsomaan iskää, joka ei ole välillä oikea iskä. Turhaanpa on. Aivan turhaan. Minä kyllä tiedän, että kyse on sairaudesta, eikä iskä sille mitään voi. Eikä äiti. Eikä lääketiede. Eikä luomulääketiede. Ei rohdot, ei huumeet. Tällä mennään.

 

Oikosulku iskän yläkerrassa saattaa olla sellainen, että minä olen välillä uhka. Totta kai minä sen kestän. Vaikka mukavampaa olisi höpötellä sen hauskan faijan kanssa. Mutta nyt eletään niitä aikoja, että kun se huippu-ukko palaa hetkeksi tartutaan oikeasti hetkeen. Ei mitään yläpilven carpediempaskaa. Nyt istutaan rauhassa alas ja siirretään omat tarpeet syrjään. Vuoden päästä näitä hetkiä ei enää ole.  

 

Mietin herkeämättä antavatko kirjoitukseni minusta uhriutuvan luuserin kuvan, kertoessani milloin mistäkin elämääni lisäävästä tuskasta. ”Että voi sitä Janne parkaa, kun se nyt on joutunut tuostakin kärsimään!” Vittu.

 

Elämä on kohdellut minua kohtuuttoman hyvin. Olen saanut elää jo nyt hienon ja rikkaan elämän. Ihmiset ovat olleet minua kohtaan hyviä. Jos nyt verenpainelääkkeiden loppumisen myötä kuukahtaisin, olisin onnellinen ikiunessani. En katkera mistään, en kenellekään. Psyykeeni, minuuteni ja identiteettini ovat olleet välillä pahastikin sekaisin. Jotenkin kadoksissa. Epävarmuuden olen osannut peittää yliampuvan vakuuttavuuden alle. Nyt ei enää tarvitse. Saan olla epävarma, mutta olenkin paradoksaalisesti itsevarma. Jonkun mielestä ylimielinen arrogantti. Palaute eräältä nimettömältä työntekijältämme. Kun pelko on poistunut, on tilalle tullut terve itsetunto.

 

Tajuan vaarallisella tavalla kaiken suhteellisuuden ymmärtämisen ihmisen käytöksessä. What I mean? Kokemukset. Riittävästi kilometrejä. Ripaus kyynistymistä kaiken kokemansa jälkeen. Ehkä pettymyksetkin ihmisiin.  En voinut nuorena korpraalina ymmärtää, kun komppanian lääkäri määräsi minut määrätietoisesti viikon metsäleirille toisen asteen palovamma reidessäni. Seitsemän kertaa kaksi senttiä. ”Kaikki ei ole kultaa, mikä kiiltää.” Totesi tohtori Anttonen ja passitti metsään. Tunteeton mulkku, ajattelin. Olin nojannut pääsiäislomalla humalapäissäni kuumaan kiukaaseen. Kaveri reagoi sihinään ja tönäisi minut irti kiukaan kyljestä ennen kuin verinahka näkyi. Arpi löytyy edelleen.

 

Pysyin pitkään kannassani. Anttonen oli ammattitaidoton ja epäpätevä mulkku. Lääkärikin. Mutta. Anttonen oli tuolloin jo kohdannut vastaanotollaan tuhansia tekaistuin terveydellisin perustein vapaata vinkuvia nuoria laiskureita. Hänellä oli ennakko-olettama, jota ei saisi olla mutta joka on helvetin helppo ymmärtää. Katson saamaani palvelua nyt osin eri tavoin kuin v. 1992. Kun tulee kusetetuksi, tai kusetuksen yrityksen kohteeksi päivittäin, muuttuu kohtaamisen aste. Pintalempeys katoaa. Asiakkaaseen, potilaaseen tai oppilaaseen suhtautuu aavistuksen eri tavalla. Siis ymmärrän, en hyväksy. Itse jatkan ihmisten kohtaamisia hyväksi havaituin fiiliksin. On minussa ripaus Anttosta – aina ei jaksa.  

 

Ehkä koen alkavalla syyslomalla lomaherätyksen. Tehdä tupsuttelen juttuja hissun kissun ja olo on mitä mainioin. Kattelen Väinön ja Vilhon touhuja ja ruokin lintuja. Olutpurkin korkkaan vain iloon ja tarvittaessa. Kuuntelen Putroa. Ehkä ostan lisää hifiä. Se ei ole materiaa.

 

Rauhoittavaa, inspiroivaa ja voimaannuttavaa syyslomaa juuri sinulle mukava ihminen. Jos sulla ei ole lomaa niin muista, arki on ihmisen parasta aikaa.