Taas minä vanhenen ja ilmiöt harmittaa
Tervetuloa lukemaan ajatuksiani vääjäämättömästä vanhenemisesta ja niistä nykyilmiöistä, jotka joskus saavat pään pudistelemaan. Tällä sivulla sukellamme syvälle elämän kokemuksiin ja pohdimme, miten pysyä pinnalla muutosten aallokossa. Olen edelleen keskeneräinen, mutta pää on pinnalla – toivottavasti sinullakin.
Mä arvasin sen.
Menin paikallislehteen korskeasti leveilemään, ettei urheiluluokkavalinnoista ole koskaan valitettu aviin. No nyt on. Nykyisin se lafka on muuttanut nimensä. Lupa- ja valvontavirasto. Muutenkin olin jutussa korostetun itsevarma. Ärsyttävä. Muistutan usein itseäni nöyryydestä, kun meinaa lähteä keulimaan. Päässäni kehittyy tahtomattani aavistus tulevasta; ”tän sä löydät edestäsi.” Ja helvetin usein niin käy. Ole nöyrä, vaatimaton ja pyytele anteeksi. Malli, joka toimii Suomessa suomalaisille. Tarkkana poika sen nöyryyden ja liiallisen itsevarmuuden kanssa!
Ikääntymisen ilot ja harmin aiheet
Vanheneminen on vääjäämätöntä. Se tuo mukanaan viisautta ja perspektiiviä, mutta myös uusia harmituksen aiheita. Miten suhtautua maailmaan, joka muuttuu silmänräpäyksessä ja jossa vanhat totuudet kyseenalaistetaan jatkuvasti? Tämä kirjoitus on suunnattu kaikille, jotka ovat pohtineet näitä kysymyksiä – nuorista eläkeläisiin. Toivon, että löydät tästä lohtua ja jaettuja kokemuksia.
Täytän huomenna lauantaina 54 vuotta
Vasta vietin viiskymppisiä.
Lähteestä riippuen, ihminen on keski-iässä n. 40 – 60 vuotiaana. Silloin moni tajuaa, että nuoruuttaan voi elää enää muistoissa. Sitä on kuitenkin pirun kiva muistella. Joskus kun muistelu oikein hyvin onnistuu, tuntee hetken olevansa jälleen nuori. Se on nostalgiaa. Ai miten ihanaa nostalgiaa!
Peilikuva palauttaa maan pinnalle.
Nuorena tehdään aikuisten mittapuun mukaan tyhmiä juttuja. Kokeillaan jotain päihteitä ja ollaan humalassa sukupuoliyhteydessä. Nuoret käyttävät nykyisin päihteitä vähemmän kuin ennen. Paljon vähemmän kuin ennen.
Aikuisuus on nykyisin monelta hukassa ja nuoruuden typeryydet onnistuvat vallan hienosti aikuisiltakin. Tavoittelemme ikuista nuoruutta. Aikuisuus on tylsää. On minullakin ollut lippis väärinpäin päässä viime vuosiin saakka. Kai se on ollut noloa. Ensi kesästä en tiedä. Parin kaljan jälkeen teen sen todennäköisesti taas. Käännän lippiksen. Minulla on vessassa peili, josta näen pääni sivuprofiilin. Se profiili ei ole nuoren miehen profiili. Korvaan on ilmaantunut outo poimu.
Totean varsin helposti erinäisissä sosiaalisissa tilanteissa, että murrosiän on hyvä tulla silloin kun murrosiän pitää tulla. Parin vuoden kokeilut ja perkeleellinen kapinointi ovat tervetulleita 14 – 16 vuotiaana, kunhan kestää hengissä, eikä jää koukkuun huumeisiin. Seestyminen aikuismaiseen elämäntyyliin on sen jälkeen helpompaa. On ripauksen fiksumpi. Minulle kapinointivaihetta ei nuorena tullut. Olin silloin löperö kaikkien miellyttäjä – ja kolmekymppisenä pam!
Alkoivat sekoiluvuodet. Voi Jeesus mikä tahvo.
En minäkään pidä vanhenemisesta. Ihmisen biologinen ikä on n. 40 vuotta. Elintason paraneminen ja medikalisaatio ovat jatkaneet elämää kymmenillä vuosilla. Kun vanhenee, vauhti kiihtyy. Siis ei toivottavasti semmonen vauhti, vaan ajan vauhti. Vuodet vierivät vinhaan. Nuorena vuodet ja vuodenajat kestivät pitkään ja ajassa tapahtui paljon mieleenpainuvia asioita. Rakastumisia, valmistumisia, onnistuneita lentopallomatseja, puhki kuunneltuja vinyyli – ja CD-levyjä. CD-levykokoelmani on minulle kuin valokuva-albumi. Muistan jokaisen hankkimishistorian. Milloin, mistä, miksi. Levyjä on yli kahdeksansataa. En myy niitä.
Ruuhkavuosina aika mössööntyi, enkä enää muista varmuudella tapahtuiko se jokin 2000 - vai 2010 – luvulla. Tapahtumia on vaikeaa laittaa aikajanalle. Korona on jokin virstanpylväs. Minulle oudon hyvää aikaa.
Olen nykyisin välillä tosi väsynyt, mutta energiaa riittää hyvin välttämättömään. Mietin, palkkaisinko kotiin siivoojan. Olisin työllistäjä ja pelastamassa Suomea. Siivoaminen meinaa nimittäin välillä jäädä. Iskee energiavaje tai lorvikatarri. Vilho ei siivoa. Eikä Väinö.
En ole masentunut, enkä lähelläkään romahdusta, mutta maallinen temppelini on jo aika kulunut. Olkapäävamma estää tällä hetkellä penkkipunnertamisen. Kova paikka. Joo, kyllä minä sen suhteutan oikeisiin ongelmiin, mutta minun kuplassani se on iso juttu. Pelkään ettei vamma parane. No mene lääkäriin! En mene.
Kehon haurastuminen ja voiman yhteensovittaminen kiehtoo niin penteleesti. Olen voimakas, mutta tomumajani rappeutuu. Yöllä pyöriessäni mietin kaiken rajallisuutta ja tuijotan kattoon. Pelkäänkin, vaikka koenkin olevani voimakas ja elämän viisastuttama. Mikään ei ole absoluuttista, kaikki on suhteellista.
Kun on joskus ällönnyt omaa kehoaan, ei se tunne helpolla katoa. Kyllähän myöhäistä keski-ikää elävä mies saa jo näyttää sedältä. Mahakas ja kalju habitus kuuluvat jotenkin jo siihen ikään. Minulle ei kasva parta. Kaljut ovat yleensä parrakkaita. Parta kompensoi kaljua päälakea. On komeampi. Joudun elämään puutteen kanssa.
Niin. Itsekritiikki on jatkuvasti päällä. Tyytymättömyys omaan fyysisyyteen ei vaan katoa. On sitä jumalauta yritetty. Turhamaisuutta? Sitäpäsitä.
Mitään muuta ei voi muuttaa kuin itseään ja se vasta vaikeaa onkin.
Vanhentuessa tulee kulumia, kolotuksia, outoja kipuja, ikänäköä ja fyysinen suorituskyky laskee. Treeneistä palautuminen on tolkuttoman hidasta. Seksi ei kiinnosta. Yritän räpiköidä vastaan, mutta nuoruus on mennyttä. Ei aika mennyt koskaan palaa, ei takaisin nuo päivät tulla voi.
Hehku ja vetovoima vähenee. Olin nuorena semisuosittu. Kyllä minä olin. Viime vuosina olen saanut usein naisilta saman vastauksen: ”ei ole romanttisia tunteita”. Hyi hitto miten loukkaavasti sanottu, mutta se on totta. Arvostan rehellistä palautteenantoa.
Naiset ovat rehellisempiä kuin miehet. En tunne olevani enää vetovoimainen. En osaa enää hurmata, enkä tehdä vaikutusta. Itseluottamukseni naisten suhteen rapistuu. Ei salilla juokseminen ja velekamersulla ajeleminen muuta mitään. Keski-ikäinen suomalainen heteromies, joka on kärsinyt mielenterveysongelmista. Kovaa valuuttaa. Pah.
(Roppakaupalla ironiaa ja sarkasmia, ripaus totuutta.)
Olen kadottanut jotain, mitä minulla ennen oli tai mitä ennen olin. Osan olen kadottanut oikein mielelläni. Osaa ominaisuuksistani ikävöin. Tilalla on uudenlainen epävarmuus ja itsetunnon erilainen kyseenalaistuminen. En osaa selittää. Liittyy vanhenemiseen. En pelkää enää ihmisiä ja arvostan edelleen hyvää käyttäytymistä. Kaikille hyvän mielen tuottamisen tavoitteleminen on silkkaa järjettömyyttä. Supertyhmää. Täytyisi olla itsevarma ja tietää mitä tekee ja mitä haluaa. Minä en aina tiedä.
Kehittymistä odotan. Henkisissä asioissa ja maksimipenkkituloksessa. Suhtautumisessa itseen. Syy-seuraussuhteiden syvempää ymmärrystä. Vanhan pöllön viisautta. Josko se mahdollinen saavutettu elämän viisaus riittäisikin itselle ja rikastuttaisi elämääni? Toisille ei tarvitsisi todistella mitään. Ei tarvitsisi tavoitella hetkeä, jolloin preesens riittäisi tekemään naiseen vaikutuksen. Preesensini teki erääseen vaikutuksen. Niin se sanoi. Treffien jälkeen kysyin tekoälyltä mitähän helvettiä sekin meinaa. Preesens.
Sukupolvien välinen kuilu – vai sittenkin silta?
Eri sukupolvet näkevät maailman omalla tavallaan. Nuoremmat ihmettelevät meidän "vanhojen" juttuja, ja me taas nykyajan menoa
Hyväkään ihminen ei enää riitä johtajaksi. Päätösten seuraukset ihmisissä hämmentävät. Emme kestä päätöksiä, jotka eivät miellytä. Systeemimme toimii niin, että on työntekijöitä, kuntalaisia ja kansalaisia. On valmentajia ja pelinjohtajia. On väliportaan johtajia, toimitusjohtajia ja kunnanvaltuutettuja. Aluevaltuutetut eivät jää mieleen. Ne ovat vähän kuin meppejä. On kansanedustajia ja rehtoreita.
Ajattelen niin, että lähes jokaisella on päättäjäuransa alussa honey moon. Se aika, jolloin uudet raikkaat kasvot ja menetelmät tuntuvat johdettavista loistavilta. Toi tyyppi on niin helvetin hyvä. Koin tämän vahvasti ensimmäisenä reksivuotena v. 2009 – 2010. Herra varjele mä olin hyvä ja vuoden jälkeen melkein ruumis. Sain lukuvuoden päätteeksi valtavasti materiaa. Kukkia ja pulloja. Onneksi opin, että ura on maraton. Oli opeteltava kestävä ja sopivasti kahtatuhatta ihmistä tyydyttävä tapa tehdä työtä. Olla kasimiinus kaikille. Det räcker. Kukkia ja pulloja tulee vähemmän.
Päättävän ihmisen kuherruskuukausi on nykyisin lyhyt. Päätöksistä vastuussa oleva henkilö saa varustautua maskien ja kilpien kanssa ottamaan ”palautteen” vastaan. Kanteluja ja valituksia. Valintapäätös työpaikasta, erikoisluokalle pääsystä, päätös esittää koulua lakkautettavaksi – päätös, joka osuu minuun, eikä miellytä.
”Se oli hyvä tyyppi, kun se päätti toisten juttuja, mutta nyt se saa kuulla kunniansa.” Pöyristyttävän epäoikeudenmukainen minua tai lastani koskeva päätös. Pettymys. Raivo. Some. Valitus.
Ei ole nykyaika päättäjien kulta-aikaa, ei.
Ennen pettymyksen jälkeen mentiin himaan ja huudettiin vittusaatanaa tai juotiin kossupullo. Tai tehtiin kumpikin. Moni mielessään totesi, ettei näytöt vaan riittäneet. Tyytyi. Meidän sukupolvemme opetettiin nielemään pettymys. Purtiin hammasta ja jatkettiin. Otettiin koviakin iskuja vastaan ja oltiin turpa kiinni. Traumatisoivaa, mutta niin tyylikästä!
Eräs todella lahjakas nuorten palloiluvalmentaja sanoi minulle, ettei vapaa-ajan käyttäminen nykyvanhempien vittuilun kuuntelemiseen enää kiinnosta. Joukkueiden vanhemmilla on arkea auttava WA-ryhmä. Joskus keskustelu ei enää liitykään kimppakyytien suunnitteluun. Peluuttaminen on ceestä.
Elämme valittajien nousukautta. Pöytä on katettu ja valittaminen helppoa. Harmitukseen ei auta enää kymmeneen laskeminen, ei kossupullo, ei pitkä kävelylenkki metsässä, eikä edes päätöksen tekijöiden haukkuminen takanapäin. Siihen auttaa räksyttäminen somessa, valitusten tehtailu ja kostohetken odotus.
Kyllä – on valtaapitävissä, valmentajissa ja esihenkilöissä oma mulkkukiintiönsä. Valtaosa on ookooporukkaa. Tavallisia ihmisiä, jotka yrittävät parhaansa. Yksi virhe, yksi moka, jo pelkkä inhimillisyys riittävät massiiviseen loan heittoon. Ihmiset uskovat puheista, huhuista, juoruista juuri sen mitä haluavat uskoa. Poimivat oleellisen. Syyttävät koulua puuttumattomuudesta koulukiusaamiseen. Kiusaajana on naapurin Petteri, mutta vika – se on koulun, ei Petteriä kasvattaneiden vanhempien, saatikka Petterin. Rehtorin kärsivä naama. Ai että kun sen näkeminen helpottaa.
Ja suuri huoleni – mihin tämä johtaa?
No siihen, että yhä harvempi haluaa olla valmentaja tai päättävä virkamies.
Kun varovaisuus ja virheiden tekemisen pelko alkaa ohjaamaan ihmisen toimintaa, katoaa rentous. Ja rentouden kautta katoaa paljon helvetin hyvää. Tämä on ajassamme todella huolestuttavaa. Vastuussa olevan ihmisen identiteetti ja persoonallisuus muuttuvat. Emme enää mahdollista hyvien asioiden tapahtumista, vaan pelkäämme. Pelkäämme valittavia ihmisiä. Pelkäämme virheitä!!
Virkistävät persoonallisuudet katoavat. Heidän huumorinsa oli vääränlaista. Heidän karismansa herätti kateuden tunteita ja kateelliset ihmispolot käyttävät tässä ajassa olevia aseita tehdäkseen hohtavan ihmisen elämästä mahdollisimman vaikeaa. ”Se saa kaiken läpi, kun on olevinaan niin valloittava.” En todellakaan puhu itsestäni, mutta elossa olevasta ihmisestä kyllä.
Hei sinä, joka pyörit kiukkutuskassasi valmiina toimimaan. Istu alas. Mieti hetki. Onko sen väärtti?
Hei sinä, harrastavan lapsen kentän laidalla möykkäävä hankala isä, sinä valittamisen paikkoja venaava sarjasellainen – laske kymmeneen ja taannu 80-luvulle. Toimintasi on typerää.
Keskeneräisyydestä ja pinnalla pysymisestä
Elämä on jatkuvaa oppimista, eikä kukaan meistä ole valmis. Vaikka vuodet vierivät ja ilmiöt muuttuvat, tärkeintä on säilyttää toivo ja kyky sopeutua.
Monella 54-vuotiaalla miehellä ei ole yhtään ystävää.
Minulla on useita ja he ovat lasteni, harrastusteni ja työni ohella niitä mun juttuja. Ne ystävät puhuvat kanssani samaa kieltä ja olemme samalla sivulla. Niille saan olla aivan paska tai helvetin hyvä. Ihan mille minusta sattuu sillä hetkellä tuntumaan.
Rakas Akselini kävi juuri tekemässä kanssani penkkitreenin. Minä en nostanut. Poika kehittyy. Saan valmentaa, olen onnellinen. Huikkasi mennessään "tuun huomenna, tiedän että sulla on synttärit." Just nyt en muuta kaipaa.
Tervetuloa syventymään blogiin Mies joka ei osannut leikkiä.