”Sen siitä saa. Itseaiheutettua, syytä itseäsi. Helvetin julmaa. Sitä saa mitä tilaa. On se nyt helkkari. Lauantai on mun päivä. Silloin tehdään energisoivia juttuja. Liikuntaa, lukemista, urheilun katsomista, päiväunet. Kerätään psyykkiset kamppeet kasaan ja laitetaan ne järjestykseen. Lauantaipäikkäreillä on helvetin hyvä. Syy – seuraussuhteiden ymmärtäminen ei onnistu, vaikka on elänyt reilusti yli puolisataa. Nyt Janne pilataan huominen. Sun voimapäivä. Jeejee. Hankitaan alakulo. Harmitus. Kaiken turhuus. Olemisen sietämättömyys. On mun voimapäivä. Makaan sohvalla ja tuijotan kattoon. Olo on paska. Varsinkin psyykkinen tilani on hälyttävä.

 

Kodin tekemättömät työt irvistelevät, eikä minulla ole pienintäkään motivaatiota lähteä niitä yksi kerrallaan hoitamaan. Yksi kerrallaan ei onnistu. Palovaroittimen patteri. Pölyiset pöytien pinnat. Jouluvastan siivoamattomat koivun lehdet ovat edelleen saunassa. En pysty käymään katsomassa niitä. Tiedän miltä siellä näyttää. Hammastahnalla kuorrutettu vessan lavuaari. Treeni jää väliin, tajuan sen nyt. Se on totaalisen karmeaa.

 

Jaakko Teppo kuvaili krapulaa; tuntuu, kuin molemmissa kainaloissa olisi kaksi kuollutta konstaapelia. Miksi kaksi? Helvetin hauska. Ja sehän näissä elämän välipäivissä on kaikista kamalinta, että usko toipumiseen on nolla. Henkinen lamaannus on tullut jäädäkseen. Palat tässä tilaamassasi helvetin tulessa loppuelämäsi. Ehkä sen jälkeenkin.

 

Eilen perjantaina oli kivaa, Ystävä tuli kylään. Kuunneltiin musiikkia jäätävän hyvistä stereoistani. Join alkoholia. Lasillisen liikaa. Tänään on ollut punaisen ristin päivä. Päivä oli siis sellainen, että Punaisen ristin apua olisi tarvittu. Peiliin en tänään vilkuile. Ihmeaine antoi voimaa. Lähetin sen viestin, jota ei olisi pitänyt lähettää. Viesti oli typerä. Olin idiootti.”

Työelämään ei kuulu tunteilu. Tai ei pitäisi kuulua. Jos tunteilee liikaa, ei tule mitään. ”Kaikkia ei voi pelastaa” – tapaiset lausahdukset pitävät usein paikkansa. Kyllä minä siellä kuitenkin tunteilen. Hyvänen aika. Mulle haistatetaan vitut. Minua purraan. Jäi jäljet. Huoltaja huutaa korvaan kuinka paskan koulun reksi mä olen. Saan henkilöstökyselyssä kehnot arvosanat, vaikka luulen olleeni semihyvä. Valvon seuraavan yön. En minä tunnetilaani  juurikaan näytä. Tarvitsen henkireiän.

 

En helpolla provosoidu. Joskus järjestä rakennettu suojakuori kuitenkin pettää ja annan tulla, korotan ääntä. ”Mulle sä et vittua poika hoe!” ”Mä lopetan tän puhelun, mikäli jatkat näin.” Olen lyönyt huoltajalle luurin korvaan. Olen huutanut oppilaalle. Kontrollia en ole työssäni koskaan menettänyt, vaikka hermo on mennyt. Huutajalle ei kannata huutaa. Äänekkäälle hiljaisuus on toimivin vastaus. Tulta ei bensalla sammuteta.   

 

Ääneni on kantava. Olin komppanian kovaäänisin. Kun tarvittiin todella kovaa ääntä, minulta tilattiin huuto. Olisiko silloin jo luotu ensiaskeleet kohti rehtorin ammattia. Kovaa huutava rehtori on vakuuttava ja hyvä rehtori. Ja paskat! Yli kahdeksan litran keuhkot antavat kuitenkin kaikupohjaa. Minua tulkitaan väärin. ”Se huusi.” En huutanut. Korotin ehkä ääntäni ja se olisi pienikeuhkoisen ihmisen huuto. Tulkitaan tilanteet oikein! Jooko?

 

Huudan noin kaksi kertaa vuodessa. Se on harkittua. Sen huudon kuullut tietää, mitä minun huutoni tarkoittaa. Jos kyseessä on oppilas, jolta ei meinaa syyllisen nimeä tulla, se tulee huutoni jälkeen nopeasti. Jos huutoni tarkoitus on estää lähitalojen kauttakulku kauppaan, se todennäköisesti jää viimeiseksi kerraksi. Jos huutaisin joka päivä, olisin pelle. Huudolla ei olisi enää merkitystä. Minusta on sanottu oikein kauniisti. Eräs äiti sen minulle keskustelussa kertoi. Koulumme oppilaita majaili usein heidän kotonaan. Hän oli kuullut poikien keskustelun. ”Se on ihan hullu silloin kun se huutaa.” Voiko rehtorista enää kauniimmin sanoa. Oi.

Pelko hallitsi elämääni pitkään. Menin kuitenkin pelkoa päin, vaikka meinasin ripuloida housuun. No leffateatterit jätetään pois lakuista. Leffoista pidin yli kymmenen vuoden paussin. Menin minua ahdistaviin ja pelottaviin tilanteisiin, koska koin ettei minulla ollut vaihtoehtoa. Paniikkihäiriön pelko oli läsnä.

 

Ostin viikko sitten kävelymaton. Tarkoitukseni oli viedä se töihin ja siellä sitä käytinkin, mutta toistaiseksi se on ollut kotona. Hölkkään ja kuuntelen podcasteja. Putro kertoi lapsuudestaan. Hänen äitinsä oli pakottanut hänet joskus paikkoihin, joita hän pelkäsi. Itkevä Samuli. Ei liian usein mutta silloin tällöin. Ajamaan esim. mikroautoilla. Samuli ei halunnut. ”Jos me annamme pelolle valtaa, ei elämästä mitään tule.” Samuli-poika kokeili mikroautoja ja voitti pelkonsa. Oli taas pikkuisen lujempi, voimakkaampi, rohkeampi. Ja vieläpä piti kokemastaan!

 

Nykyaika ei kannusta menemään pelkoja päin. Pelätään, että lapsi traumatisoituu. Tai vanhemmat ovat laiskoja. He eivät jaksa tsempata ja sopivasti painostaa, koska se ei ole kivaa. Annetaan periksi. Curlataan lopulta tieltä pois kaikki muukin epämukava. Ja tämä näkyy ja kuuluu kouluissa. Jos jossakin ryhmässä on epämukavaa olla, koska sieltä puuttuu kaverit, verhotaan tunne ahdistukseksi. Ahdistus toimii. Ahdistuneelle ovet aukeavat, koska ahdistusta ei tarvitse sietää. Olen neuvoton. Vaihdan ryhmää ja olen usein pettynyt itseeni.

 

”On se käsittämätöntä. Koin hurmaavan tunteen silloisen rakkaani kanssa. Ette te tiedä kuka hän on. Vastaavasta kokemuksesta oli kulunut aikaa. Paljon aikaa. Olimme olleet ulkona.  Olin todella rakastunut. Päädyimme ”kotiin” ennen puoltayötä. Katsottiin elokuva. Star is born. Katsoin naisen vieressä elokuvan alusta loppuun. Mielenvikainen oli onnellinen. Käsi kädessä. Mä itkin. Hän ei. Sillä hetkellä uskoin kykeneväni muutokseen. Rakkaus teki minussa omaa työtään. Se teki sen vitun hyvin. Sekin suhde loppui. Kuten kaikki. Ennen sitä ja sen jälkeen.”

 

Syy-seuraussuhteiden ymmärtämättömyys ei katoa iän myötä. Tiedämme herkkujen ahmimisen vaarat. Ahmimme. Hurma kestää minuutin. Morkkis viikon. Tiedämme alkoholin vaarat. Ryyppäämme. Työnarkomania johtaa vitutukseen ja uupumukseen. Teemme liikaa töitä.

 

Olympiaurheilijoilta on kysytty mitä kaikkea he olisivat valmiita tekemään olympiakullan eteen. Kaiken. Likaisen, puhtaan, kielletyn, sallitun. Veljet ja siskot – sellainen on ihminen.

 

Valavuori lataa someen kapeakasvoisena omia tarinoitaan. On jättänyt viinan. Mä häpeän, koska koen että niissä sen jutuissa on järkeä. Elämme aikaa, jolloin ihmiset laitetaan ulkoisen painostuksen alla pyytämään anteeksi sanojaan tai tekojaan, joita he eivät oikeasti kadu. Tämä on sairasta. Ja minä teen sitä työkseni. Pakotan oppilaita pyytämään toisilta ihmisiltä anteeksi tekoja, joita he eivät kadu. He eivät koe olevansa syyllisiä mihinkään. Minun pitää kahdeksan litran keuhkoineni ja penkkituloksieni voimalla olla valmis pakottamaan heidät tekemään jotakin sellaista, minkä takana he eivät itse seiso. Onko se nöyryyttävää? Jopa traumatisoivaa. Pakotan heitä pyytämään anteeksi ja käytän hyväksi auktoriteettiasemaani. Toki valtaosa tapauksista on päivänselviä. Jos opettajalle haistatellaan, pyydetään silloin anteeksi. Halusi oppilas tai ei. Ehkä siinä oppii jotain.

”Välipäiväni, teholauantai, on kääntynyt iltaan. Psyykkinen tuska on puolittunut. Lähdin liikkeelle. Kauppaan, divariin, vanhempieni luo päiväkahville. Tein lumityöt. Vein roskikset ja vaihdoin kissojen hiekat. Aloin kirjoittamaan viime aikojen ajatuksiani. Krapulani ei pitänyt sisällään fyysistä pahoinvointia. Se pirulainen lamaannutti mut henkisesti. Sukelsin, mutta vain hetkeksi.

Huomenna aamulla lähden salille. On kyykkypäivä. Odotan sitä kuin kuuta nousevaa.”

 

Mitenkäs nämä syy-seuraussuhteet. Tietoa, viisautta ja kokemusta minulla on enemmän kuin koskaan. Silti toiminta ei vastaa sitä, mitä ymmärrys ja viisas puoli minusta ohjeistaa. Tämä ristiriita hämmentää. Miten voi samanaikaisesti tietää ja olla toimimatta kuten järki sanoo? Koska meillä on tunteet ja olemme ihmisiä.