Suomi on maailman onnellisin maa?

Suomi on jälleen kerran listattu maailman onnellisimmaksi maaksi. Mutta mitä se todella tarkoittaa? Tässä blogikirjoituksessa pureudun tähän paradoksiin faktojen ja henkilökohtaisten kokemusten kautta. Tervetuloa matkalle, joka laajentaa tapaasi jäsentää maailmaa.

Onnellisuuden paradoksi Suomessa

Suomi on jo yhdeksännen kerran valittu maailman onnellisimmaksi maaksi. Tämä tilasto herättää minussa kysymyksiä ja ristiriitaisia tunteita. Voiko kokonainen kansa olla näin yhtenäisesti onnellinen, kun arki itsessään on täynnä haasteita ja yksilöllisiä kokemuksia? Minä kyseenalaistan tätä faktaa sekä tilastojen valossa että omien subjektiivisten kokemusteni perusteella. Onnellisuus ei mielestäni katso titteliä, pankkitilin saldoa tai sosiaalisen median täydellistä kuvaa.

”Pieniä asioita isojen rinnalla.”Sanoi äitini minulle kuluvalla viikolla testatessamme iskän uutta Doro-puhelinta. Äiti soitti puhelimella kotoaan minulle Kuningasvuoreen.Lopetin iskän älypuhelinelämän. Niin ne viedään muistisairaalta askel askeleelta kaikki elämän nautinnot. Ajokortti, alkoholi, älypuhelin, Tallinnan matkat. Paluuta ei ole. Iskän vierailu tietokoneella saa verkkopankin tilttiin. Edessä on jälleen käynti Prismassa. S-pankin vastaanottovirkailijalla. Asennan verkkopankkiyhteyden taas. En muista monesko kerta. Äiti ei henno viedä iskältä kaikkia iloja. Iskä vastasi kaikista pankkiasioista vuosikymmeniä. Sekin riistetään.


Moni elämäni varrelle osuneista naisista kuuluu samaan koulukuntaan. Kampaamokäynti aiheuttaa akuutin stressireaktion. Reaktio voi olla hyvinkin primitiivinen. Äiti ei ollut tyytyväinen. Oli siis käynyt kampaajalla. Parjasi liian lyhyttä tukkaansa Doro-puhelun aikana, mutta totesi lopuksi; ”pieniä asioita isojen rinnalla.” Olin ylpeä. Asiat ovat asettuneet mittakaavaan.

Hyvät leidit – teen nyt pienen tunnustuksen. Olen pelännyt teidän kampaamokäyntinne seurauksia. Olen rukoillut, että kampaaja onnistuisi. Harvoin näin on käynyt. Rehtorin työ on saunomista leppeässä kuudessakymmenessäviidessä asteessa verrattuna kampaajiin. Ei jumalauta. Ne kylpevät kahdessasadassa. Ontuva vertaus. Yritin keksiä jotain muuta kuin että ”työni on lasten leikkiä verrattuna kampaajiin.”

Töissä henkilökunnan valokuvaus on aina suunnittelupäivänä. Se on päivää ennen kuin oppilaat tulevat elokuussa kouluun. Sanoin ennen naisopettajille, että muistakaa varata ajoissa permanenttiaika. Ehkä luovun siitä, mutta muistan mainion kommentin eräältä jo eläköityneeltä opettajattarelta; ”luuletko sinä, että permanentti on nykyisin enää muotia.”  Kyllä minä sen ehkä tiesin.

Päätin etten kirjoita aiheesta; ”Suomi on yhdeksättä kertaa peräkkäin maailman onnellisin maa.”Käänsin takkini. Pari kaunista riviä aiheesta.

Sehän on huippujuttu! Stubb saa yhden repliikin lisää ulkomaan matkoillaan. Toki hän on sitä ”Suomi on maailman paras maa”- korttia jo käyttänytkin. Ja miksipä ei. Onhan sillä häikäisevän kova markkina-arvo – haluamme tulla katsomaan millaista on maailman onnellisimmassa maassa. Mitähän ne tuumivat nähdessään jurot ja sulkeutuneet suomalaiset. Stubb muuten puhuu paremmin englantia kuin Trump ja Keir Starmer yhteensä.

Mutta minä haastan tämän väitteen muutamalla argumentilla. Faktalla.

Kuulen arjessani ehkä jopa enemmän uupumusta kuin iloa. Uutisten mukaan kelkasta pudonneiden määrä kasvaa. Syrjäytymisen alkutahdit näen arkityössäni.

Jos oppositiota kuuntelee, olemme melkein syvemmällä suossa kuin Afganistan. Se oli skaban viimeinen – onnettomin maa.

Hallitus on leikannut mm. työttömyysturvaa, asumistukea, toimeentulotukea, aikuisopintorahaa ja poistanut mahdollisuuden olla vuorotteluvapaalla. Olin laskenut jaksamisen elämässäni vuorotteluvapaan varaan. Se meni päin helvettiä. Orpo otti sen pois.

Hallitus on antanut pien- ja keskituloisille arvolatautuneen sähköiskun. Helevetin rikkaiden verotusta kevennettiin. Palkkatuloja 900 000€ ansaitsevan vero% tippui vuoden alusta viidellä. Voisin kuvitella, ettei tieto siitä ainakaan lisää pienituloisten onnellisuutta. Tosin – ystäväpiirini jakautuu tässä asiassa kahteen joukkueeseen. Väittelyt ovat elämän suola. Ja kyllä mä rakkaat ymmärrän tämänkin siirron edut.

Pienituloisia on Suomessa n. 900 000 ja n. 150 000 lasta asuu pienituloisessa lapsiperheessä.


Suomessa kuolee itsemurhiin 700 ihmistä vuodessa. 20% enemmän kuin muissa pohjoismaissa. Kaksi ja puoli kertaa enemmän kuin liikenteessä. Nuorilla se on yleisin kuolinsyy. Tosin huumekuolemista on välillä vaikea todeta, oliko kyseessä itsemurha vai vahinko.

Suunta itsemurhien määrässä on kuitenkin parempaan päin. Lamavuonna 1991 kun isäni sai fudut, itsensä tappoi 1500 suomalaista.

Leipäjonoista ei riitä enää ruokaa kaikille. Hurstin viime joulu meni siltä osin vihkoon.

Yli 400 000 suomalaista syö masennuslääkkeitä ja nuorista naisista niitä käyttää joka viides. Käyttö on lisääntynyt rajusti viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Ja miltä minusta tuntuu? Minusta tuntuu siltä, että ympäröivä maailma täyttyy paitsi laajenevista sodista, myös turhasta kitinästä. Kun ihmiset puhaltavat paskan fiiliksensä ulos kaikkien tietoisuuteen, tulee väistämättä sellainen yleisfiilis, että ihmisillä on paha olo. Kuten minulla blogini kautta. Heh.

Vihapuhe ja valittaminen mitättömistä asioista (minun skaalallani) lisääntyy jatkuvasti. Ihmiset ovat tyytymättömiä olevaan tilaansa. Purkavat tuskansa julkisesti. Nimimerkin takaa tai rehdisti nimellä.

Olemme taloutemme puolesta EU:n tarkkailuluokalla. Asuntomme arvot laskevat tälläkin hetkellä.

Ei pelkkää tilastoa: henkilökohtainen näkökulma

Idealilukijani olet sinä, joka uskallat kyseenalaistaa totuttuja käsityksiä ja etsiä syvempää merkitystä. Kutsun sinut mukaan pohtimaan, mitä onnellisuus oikeasti on ja miten se ilmenee meidän jokaisen elämässä. Omilla kokemuksillani ja liian rohkealla avoimuudellani pyrin tarjoamaan uusia näkökulmia ja auttamaan sinua ymmärtämään, että onnellisuus on monimuotoista ja henkilökohtaista.

Resilienssiä treenaten kohti kestävää onnea

Tärkein sanomani on, että onnellisuus ei ole pysyvä tila, eikä se ole kiinni ulkoisista tekijöistä. Sen sijaan kyky sopeutua, toipua vastoinkäymisistä ja löytää iloa pienistä asioista – eli resilienssi – on avain kestävämpään elämänlaatuun. Elämä on vuoristorata, ja kyky nousta takaisin ylös on arvokkaampaa kuin hetkellinen huipulla oleminen. Kannustan sinua treenaamaan resilienssiäsi, sillä se on taito, joka kantaa läpi elämän myrskyjen.

Voisi kuvitella, että vahva resilienssi lisää kykyä tarttua ohi kiitäviin onnen tunteisiin se lisää onnellista perusfiilistä. Voisi ajatella, että vahvasti resilientit ihmiset ovat onnellisia.


Sana resilienssi tuli minulle ensi kertaa vastaan koronakeväänä, kun pääministeri Marin piti niitä ”kirjastalukemistiedotustilaisuuksiaan”. Sen kevään viihdettä. Marin hoki sitä resilienssiä ja otin sanan merkityksestä selvää. Sietokyky. Puskurointikyky. Kyky sietää vittumaisia juttuja elämässä. Kyky nousta henkisestä alhosta. Kyky sopeutua muutoksiin.Kuten olen aiemmin kirjoitellutkin, resilienssimme poikkeavat toisistaan.

Resilienssi ei ole mielestäni sitä, ettei kanna vastuutaan ja muuttuu välinpitämättömäksi. Vaikka se auttaisikin aina vaan menemään eteenpäin. ”Ei voisi vähempää kiinnostaa”- asenne on usein merkki huonosta itsetunnosta. Se voi olla myös pelkoa kohdata totuus.
Ihminen joka ei kohtaa totuutta, ei omaa vahvaa resilienssiä. 

Resilienssi on sitä, että sopeuttaa oman vaivannäkönsä ja suhtautumisensa järkevästi eteen tulleeseen ongelmaan. Ei halvaannu. Ihminen osaa arvioida millainen energiamäärä tähän juttuun kannattaa ladata. Ratkaisee asian tavalla tai toisella niin, että se kelpaa ihmisille, joita asia koskettaa. Paketoi  henkilökohtaisesti ongelman tavalla tai toisella tyylikkäästi ja menee eteenpäin, kohti seuraavaa haastetta. Pelkäämättä.

Kykyni ottaa vastaan elämän synnyttämiä isoja ja pieniä tappioita on parantunut. Sen on ollut pakko parantua. Työni keskiössä on ymmärtää valtavaa määrää ihmisiä, joiden resilienssi poikkeaa omastani. Minun pitää muistuttaa siitä itseäni päivittäin. Minulle pieni asia on toiselle suuri asia. Minun työni on ymmärtää, vaikka en aina ymmärrä. Se on välillä helkkarin kuluttavaa.

Luettelin aiemmin mittareita, joiden perusteella suomalaiset eivät voi olla niin onnellisia, kuin mitä tutkimus väittää.

Onnellisuushan se vasta onkin suhteellinen käsite. Ihmeellinen abstrakti aivojen kemiallinen olotila ja sekamelska. Ohikiitävä sellainen.

Ei kukaan voi tietää millaisia tunteita kokee omaisuutensa ryypännyt koditon mies. Me säälimme tai tuomitsemme. Kukaan ei voi tietää, kokeeko hän enemmän onnen tunteita kuin rahaan addiktoitunut miljonääri jahtinsa kannella. Ei korkea yhteiskunnallinen status tuo tullessaan yhtään dopamiinipursketta.

Jos tyytyy osaansa, mutta rakentaa elämäänsä pieniä piristäviä tavoitteita ja harjoittelee ottamaan tunteet vastaan sellaisena kuin ne tulevat, on todennäköisesti onnen hetkien tavoittelussa aika vahvoilla. Tunnetta seuraavaa toimintaa on parempi ohjailla järjellä. 
Aina se ei onnistu.

Ja tämä kaikki vaatii yhtä ominaisuutta. Se ominaisuus mahdollistaa elämän leikin. Se on pysähtyminen.

Nähdessäni myöhemmin tällä viikolla äidin kampauksen, olin vaikuttunut. Täydellinen. Taas kampaaja oli onnistunut!