JOULU TULIKIN!

Kun tänä yönä taivas on niin korkealla,

tiedän että sinä olet jossain sen alla

Jarkko Ahola

Ristiriitojen sävyttämän joulualusajan jälkeen herään jouluaattoon. Koko joulu oli hetken epävarmaa. Jätän väliin tänä vuonna, ajattelin vielä eilen. Kaikki voi kaatua sekunneissa. Tänä vuonna ei ole voimia, ei aihetta juhlaan.

Asiat alkoivat selviämään. Tapanahan niillä on selvitä, vaikka en pidäkään siitä sanonnasta. Joillakin tänäkään jouluna asiat eivät ole selvinneet ja joulu karsitaan kasaan vaatimattomista aineksista. Minulla on ympärillä materiaa, kaikkea, mutta tuleeko joulu sydämeeni?

Olen ollut väsynyt, ahdistunut ja ärtyisä. Mikään ei ole tuntunut miltään. Loma sitä vähääkään. Mitätön ja ylikorostettu jakso päiviä, jolloin hoidetaan syksyn rästiin jääneet tehtävät ja juostaan kaupoissa. Olen mainostanut olevani jouluihminen, koska jouluisin minulla on ollut hyvä olla. Fiilistä ei eilen ollut.

Vilho herättää seitsemän jälkeen. On saatava ruokaa. Väinö ei ole koskaan herättänyt saadakseen ruokaa. Hän odottaa sitä kohteliaasti ja hiljaa. Möykky hengitysteistä on mystisesti yön aikana kadonnut, vaikka nukuin huonosti. Pystyn hengittämään. Sisälläni on oudon rauhallista. Melska on hellittänyt. Kaikki ei ole täydellistä, mutta asiat ovat hyvin. Ja se riittää. Laitan Radio Suomen päälle ja ruokin tohelot. Toivotan niille hyvää joulua. Musiikki – elämäni suola ja sokeri. Pippuri ja laakerin lehti.

Sytytän kynttilän.

Ahola aloittaa. Viulut menevät psyykkisen suojaukseni läpi. Olen biisin joskus kuullut. Vuolaana virtaavat vedet silmistäni. Vapauttavaa parkuntaa. Kaunis ikävä Alisaa ja mummojani. Elämäni tielle osuneita rakkauksiani. Jokainen heistäkin niin hyviä. Ystäviäni.

Aholan biiseissä on aina sama tyyli. Biisit kasvavat, mutta ääni kestää. Siihen voi luottaa. Luotan nyt myös itseeni. Joulu tulee voimalla ja salamana.

Tämä voi olla viimeinen joulu, kun iskä on läsnä. Tauti on ottanut askelia väärään suuntaan. Tämä tauti ei ota askelia sinne toiseen suuntaan. Tauti on etenevä. Hänen läsnäolostaan on nyt nautittava. Hän on vielä tunnistettava Reijo. Tuuhea tukka ja täsmäosuvat sutkautukset. Olen kirjannut ne kaikki ylös kännykkääni. Niitä on viitisenkymmentä. Luin ne isäinpäivänä läsnäolleille.

Käväisin Herusissa. Ystäväni Jussi antoi minulle peuran filettä. Olipa kiva nähdä. Jussi oli komea ja niin kiva, kuten aina. Miten sekin tyyppi  on niin mahtava?

Aamulla kävin puurolla vanhemmillani ja nyt odottelen sukua saunomaan Kuningasvuoreen. Katsoin joulurauhan julistuksen ja muistot tulivat tsunamina. Lapsuusjoulut. Joulut, kun lapset olivat pieniä ja ydinperhe kasassa. Kolmannet itkut.

Telkkarissa laulaa Didi. Mä melkein tunnen hänet ;-). Ystäväni Pena on Didin ystävä ja siskoni opetti Didiä ykkös- ja kakkosluokilla. En voi vielä kuitenkaan nimeä dropata.  Herra varjele miten taitava nainen!

Minä en jaksa olla aina kiitollinen elämästä. Se tuntuu välillä välttämättömältä pahalta. Elämä siis. Katson kiitollisia ihmisiä kadehtien, kuten mainiota työpariani Hakkaraisen Annea. ”Minäkin haluan olla noin.” Minulla kiitollisuuskohtaukset tulevat yllättäin. Aaltoina. Kokemus on vahva ja tajuan sen ohitse kiitävän hetken olevani niin onnekas. Kiitollisuuden kyyneleet tulevat.

Lähimmäiseni tarvitsevat minua nyt enemmän kuin koskaan. Omat itsekkäät tarpeeni on raivattava nyt syrjään.

Aholan aamulla laulaessa ymmärsin jotain olennaista. Joulu ei ole suoritus, ei täydellinen asetelma. Se on minulle huokaus helpotuksesta. Kaikki ei ole rikki, mikään ei ole rikki. Ihmiset ovat yhä täällä, vaikka joskus pelottaa, että heidät menettää.

Otin lasillisen punaviiniä vaikka kello on vasta 12.50. Niin se teki Jeesuskin.

Kun tänä yönä maa on kaunis ja mä uskon

Sun sitä katsovan ja kotiin kaipaavan

Jarkko Ahola