Rakastamisen vaikeus - blogi nro 97

"Laulan kevätjuhlassa toisen open kanssa. Hän on mainio. Opebändi tekee paluun. En kerro biisiä, mutta tunnustan jännittäväni aivan saakelisti. Simona. Lauleskellessani kotona kissoille, osuu nuotti aina. Olen rento. Tiedän häpeäväni tolkuttoman paljon, jos epävireinen suoritus osuu H-hetkeen. Häpeä kestää koko kesän ja pitkälle syksyyn. Pääsisinkö siitä koskaan yli – tuskin.

Unettomat yöt ja paniikkihäiriön pelko tulevat olemaan kamujani koko toukokuun. Olen ajanut itseni nurkkaan, ahtaalle. Haastan itseni mieluusti. Jos onnistun, haistatan menneisyydelle vitut. Elämän ei kuulu olla helppoa ja tosi elämä on sarja pettymyksiä.

Julkisen laulamisen pelko juontaa juurensa Joroisten ala-asteelle vuoteen 1981. Tyrkytin itseäni koulun kuoroon, mutta miesoletettu kuoron johtaja totesi treenien ensi minuuteilla, että lihava poika voi palata matematiikan tunnille. Tyttöjen ääni ei kuulu mylvintäni takaa. Häpeissäni palasin luokkaani ja vannoin, etten koskaan enää laula. Vihasin sitä ukkoa. Kohtaan pelkoni jälleen 29.5. Vehkojan koulun kevätjuhlassa. En ota rohkaisua, en betasalpaajaa, en diapamia. Vedän suorituksen raakana ja hitokseni pelkään. Ihmisen pahimpia traumoja ei voiteta koskaan. Ei auta terapiat, ei lääkkeet. Julkinen laulaminen on ristini. Orjantappurat painavat ohimoitani. Astelen estradille. Silmissä sumenee. Usutan pelkoa pois. Menen päin sen seiniä."

Klo 19.00 tiistai ilta. Puhelin soi. Iskä soittaa. Täysin skarpin kuuloinen. Artikulointi täydellisen särmää. On korostetun rauhallinen. Vakuuttava.

• Se vuokraemäntä nukkuu nyt, niin ajattelin soittaa. Sinä kun olet rehtori ja verkostoitunut, niin löytyisiköhän minulle keskustasta yksiötä? Pääsisin näistä naisista eroon.

 

• Siis kuka siellä nukkuu?

 

• Vuokraemäntä. Kaija on siellä Joroisissa. Koulutiellä, eikä halua minua enää sinne. On tullut lotrattua viinan kanssa (ei ole lotrannut ollenkaan).

 

• Ettei se vuokraemäntä ole Kaija?

 

• Ei ole. Tämä on eri nainen ja on häätämässä minua ulos tästä asunnosta. Osaa olla todella häijy.

 

• Otahan iskä rauhassa. Ei se tänään sua häädä. Katsotaan mitä voin tehdä.

 

• No kiitos poikani.

 

• Eipä mitään.

 

Herra Alzheimer laittaa usein iltaohjelman uusiksi. Minulta riittää lähes aina etäapu. Äiti on kiinni 24 / 7. Helpollahan minä pääsen. Äidin jaksamisesta minä huolissani olen.

Mietin, onko järkevää hakea äidille omaishoitajuutta vai ei. Miten pitkään kannattaa hoitaa iskää kotona? Mitkä ovat yhteiskunnan tarjoamat palvelut? A-studiossa ministereiden lupaamat laadukkaat vanhuspalvelut konkretisoituvat nyt meidän perheemme kohdalla. Ei vakuuta. Nyt ilmeisesti saamme II asteen lähihoitajaopiskelijoita silloin tällöin apuun. Äiti pääsisi jumppaan ja kauppaan.  

Poliitikot A-studiossa pakenevat maskiensa taakse ja hokevat maneereitaan. En tykkää. Miljardit viuhuvat. Veronkorotukset. Velkajarru. Rakenteelliset uudistukset. Leikkaukset. Maksujen korotukset. Puoluejohtajat selittävät, ettei millään muulla puolueella ole uskottavaa säästölistaa. Heillä on. Tai ei heilläkään, jos toiselta puoluepomolta kysyy. Ovat näennäisen vakuuttavia jokainen, mutta lopulta ei kukaan.

Jaetun kokemuksen hurma

Varsinkin nuorempana halusin intohimoisesti jakaa kokemuksiani. Kokemani dopamiinihurmio oli elettävä yhdessä jonkun ystävän kanssa. Näin kokemukseni täydellistyi. Kauan ennen somea. Ehkä tämä selittää tarvettani olla olemassa nykyisin myös somen kautta. Minähän en tykkää siitä, että ihmiset kokevat minut ”sometyyppinä”. Jos pystyisin, olisin ilman sitä rinnakkaismaailmaa.

Se meni jotenkin näin:

”Kokemuksia oli kahdenlaisia. Toisen halusin saavan ystävässäni aikaan kylmiä väreitä ja toisen tavoitteena oli saada hänet nauramaan. Tavoitteet olivat siis selvät.

Olin löytänyt hyvän biisin. Kuuntelin sitä uudelleen ja uudelleen. Parani vaan. Tällaisia biisejä on valtavasti. Kuuntelutin biisin ystävälläni. Tunsin mielihyvää, kun huomasin ystävän nyökyttelevän hyväksyvästi. Jos löydökseni ei aiheuttanut vastakaikua, olin tovin pettynyt. Ei se maailmaani kaatanut. Marko ei ole pitänyt yhdestäkään löytämästäni helmestä, ja hän kertoo sen saman tien suorasukaiseen tyyliinsä. Totuin siihen jo varhain ja siitä on tullut komiikkaa. Marko siirtää minut DJ:iin paikalta syrjään heti, kun se on illan aikana mahdollista. Joskus yrittäminen on turhaa. Olen kuin isäni 70-luvulla lp-levyläjän keskellä olokammarissa. Levyt vaihtuvat vinhaan, eikä musiikin valitsijasta ole epäselvyyttä. Kapellimestari ei vaihdu. Taiskaa, Frediä ja Markku Aroa. Päättäväistä oli Reijon toiminta.  

Naurattaminen. Se oli se toinen juttu. Olin löytänyt hyvän sketsin tai toimivan pätkän suomalaisesta elokuvasta. Myös kuunnelmat, audiot olivat mukana repertuaarissa. PP Petelius lienee lainatuin. Muistan ylösnousemiskokemuksen 80-luvun loppupuolelta. Olin löytänyt Peteliuksen ja Pedron yömyöhäohjelmat. Ohjelma alkoi radiosta perjantaisin klo 22.00 kestäen kolme tuntia. Minä nauhoitin ohjelmat kasetille. Pyysin kaimaani kuuntelemaan edellisperjantaina nauhoittamaani ohjelmaa heti seuraavana maanantaina. Mentiin suoraan koulusta polkupyörillä Varkauden Neulaskujalle. Meidän kotiimme. Ja Jannehan tuli. Paitsi että meillä oli sama nimi, meillä oli myös samanlainen huumorintaju. Olimme kolme tuntia kuin herätysliikkeen hurmoksellisessa kokouksessa. Naurusta ei tullut loppua. Iskin kultasuoneen. Janne kertoi aamulla ruotsin tunnilla, että nauraminen oli aiheuttanut vatsalihasten kipeytymisen. Myös poskilihakset olivat helliä. Toivottavasti Jannelle kuuluu nykyisin hyvää.”

Tarve jakaa kokemuksiani ei näemmä ole siis mihinkään kadonnut. Olen varsin reipas somepostailija. Nykyisin en soita ystävilleni löytämiäni biisejä. Nykyään ne jaetaan näppärästi Spotifyn kautta. Sitä edelleen harrastan.

Kirjoitan nykyisin myös näitä juttujani. Kaipa takana on sama tarve. Jakaa kokemuksia ja saada palautetta. Hyvä vai huono juttu? En minä oikeasti sitä tiedä.

Pelot palaavat?

En ole saanut toimintakykyä lamauttavaa paniikkikohtausta yli kymmeneen vuoteen. Olen voittanut koko ongelman? En kerro missä ja milloin, mutta se perkele iski taas. Varoittamatta. Ei se kohtaus paha ollut, mutta olipa kuitenkin. Nyt on oltava tarkkana. Itsensä tarkkailu ja pakonomainen treenaaminen on siirrettävä syrjään. On rauhoituttava ja oltava armollinen itseään kohtaan. Minulla ei ole lupaa nujertua. Tiedän eläväni paineistettua aikaa, joten palautumiseen on kiinnitettävä huomiota.

Selviän kriisien keskellä. Olen hyvä kriisien keskellä. Kun kriisi helpottaa, antaa mieleni ja kroppani luvan päästää hetkeksi irti. Silloin suojamekanismini pettävät. Keho on hetken ilman suojahaarniskaa. PAM.

”Olen voittanut elämäni pelkoja yksi kerrallaan. Pudotuspeliä. Muutama on vielä jäljellä. Julkisesti laulamisen ohella pelkään muutakin. Pelkään, että masennun. Pelkään paniikkihäiriökohtauksia.

Viimeisin oivallus on ollut hämmentävä. Olen kai minä sen aiemminkin tiennyt, mutta nyt se on alleviivattu.  Mistä helvetistä on kysymys?

Pelkään romanttista rakkautta. Parisuhteeni kaatuvat kuin dominopalikat. Jossain vaiheessa suhdetta alan paeta. Juoksen karkuun kuin kotinsa ikkunan särkenyt pikkupoika. Menen syvemmälle ja syvemmälle lähimetsään. Näin tapahtui Joroisissa v. 83. Olin rikkonut olohuoneen ikkunan. Toivon, että minua ei löydetä. Kun minua ei löydetä, en joudu selittelemään tekosiani. Ehkä ikkuna ehditään korjata ja asia unohtaa ennen kuin minut löydetään. Ehkä voin jäädä metsään ikuisesti.

Jossain vaiheessa parisuhdetta rakkauden ikkuna rikkoutuu ja minä juoksen metsään. Jään sinne. Hengitysteissä on outo möykky. Tiedän, että rakastamisen riski on liian suuri. Metsässä olen turvassa.

En uskalla heittäytyä. En uskalla olla alaston ja auki. Kenellekään. En halua enää invalidisoitua sydänsurujen takia. Yksi kerta riittää. Pelaan varman päälle. Oman elämäni diktaattori. Asun kahden kissan kanssa. Viisasta vai säälittävää?

Nainen katsoi kauniisti. Luotti ja ihailikin ajoittain. Niin minäkin ihailin häntä. Hän oli ihana. Pelkäsin että mokaan. Pelkäsin, etten jaksa hänen lapsiansa. Pelkäsin, että minut hylätään, kuten joskus lapsena.

Pelko alkaa ohjaamaan toimintaa. En uskalla huutaa rakkauden perään. Annan sen väljähtyä. Saan syyn paeta metsään. Metsässä olen turvassa. Pakeneminen on ikioma defenssini, jota samalla rakastan ja vihaan.

Nainen noteeraa rauhattomuuteni. Bluffini ei mene läpi. Naiset näkevät liikaa. Laskukiito on alkanut ja toistan tutun kuvion. Metsään on kiire. Lisääntynyt rauhattomuuteni ja poukkoileva läsnäoloni ei jää huomamatta. Hän ei voi tehdä mitään. Käyttäytymiseni on muodostunut osaksi DNA:tani. Poisoppiminen on pirun vaikeaa.

Pelkään naisen rakkautta. Pelkään laulamista. Oli aika, jolloin lauloin rakkaalleni. En pelännyt. Pelko on palannut. Enhän minä kuitenkaan riittäisi. Laulaminen olisi rumaa, enkä kestäisi nuotissa.

Olen palannut lähtöruutuun, enkä tiedä mitä on tapahtunut. Onhan minulla kissat.”

Omaishoidon tukea 

On sunnuntai-iltapäivä. Olemme hakemassa KELA:lta hoitorahaa äidille. 80€ kuukaudessa. Tyhjää parempi. Pelkästään lääkkeisiin menee satasia kuukaudessa. Ajamme velekamersulla koululle, koska tarvitsemme kopioita lääkärintodistuksista. Olo on kuin omenavarkaissa. Otamme kopiot koulun kopiokoneella veronmaksajien piikkiin. Samalla vanhempani näkevät koulumme uusitun hallintosiiven. Kehuvat kovin työpaikkaani.

”Kyllä sinä olet pitkälle päässyt.”

Siis pitkälle?

Enhän minä minnekään päässyt. Jämähdin ensimmäiseen työpaikkaani.

Olen kuitenkin ujosti ylpeä. Menen seisomatyöpisteelleni ja käynnistän kävelymaton näyttääkseni Reijolle ja Kaijalle uusimman innovaationi – kerron käveleväni päivittäin tuhansia askeleita samalla kun teen päätetyötä.

Reijo tuijottaa tepasteluani matolla vaiti, aivan hiljaa.

• ”Siis käveletkö sinä tuommosella matolla kun teet töitä? Näkevätkö työkaverit ja oppilaat?”

 

• ”Jooo, eikös olekin nerokasta!”

 

• ”Jos eilen kuolin, jäi tämäkin näkemättä :)”

 

Nauroin hervottomasti Alzheimer-isäni lohkaisulle.

Toivottavasti tuo mainio ukko on vielä pitkään kanssamme.

Edes hetkittäin.

On rankkaa seurata Alzheimer-tautisen ihmisen vääjäämätöntä poistumista keskuudestamme. Poistumisriittiin liittyy paljon muutakin kuin surua. Ihka oikea iskä kaikkine tunnistettavine persoonan vivahteineen ilmestyy varoittamatta paikalle. Katse, jutut, nauru. Kaikki. Sananparret napsahtelevat maaliin. Muistot vuosikymmenten takaa ovat niin tosia. Äiti muistaa toisin ja huomaamme – iskä onkin oikeassa. Pitkäkestoiseen muistiin painuneet muistijäljet ovat syviä. Niin syviä, ettei edes vittumainen Alzheimer niitä hevin tuhoa. Iskän kyky tulkita tilanteiden sävyjä on ajoittain hämmentävää. Tunneäly toimii ja sosiaalinen pelisilmä on pettämätön. Muistisairautta ei ole.

Ajan kotiin ja olen iloinen äskeisestä hetkestä, jolloin kaikki oli hyvin.

Tunnin päästä puhelin soi.

Salaliitto on paljastunut. Syndikaatit tekevät julmaa työtään. Miehellä on paha olo. Perkeleen paha olo. Kaikki kusettavat ja kotona oleva nainen on vieras nainen. On ikävä oikean Kaijan luo. On ikävä kotiin.

Ja äiti jaksaa vaan. Äiti jaksaa, koska hän rakastaa miestään. Myötä ja vastoinkäymisissä, niin hän on luvannut.

60-Luvulla lupaamisella oli jotain merkitystä.

Nykyisin on toisin.