Oletko sinä järki- vai tunneihminen? Tyhmä kysymys, se vastaamatta jää. Kysynkin; oletko enemmän järki- vai tunneihminen? Pystytkö käsittelemään töissä asiat asioina ja suhtautumaan niihin järjellä? Vaikuttavatko jostakin kumpuavat tunteet päätöksiisi vai pystytkö olemaan kylmän kliininen? Niin. Ei ammatteja voi vertailla. Terapeutilla ja ortopedilla täytyykin olla erilaiset lähestymistavat. Ammatillisuutta täytyisi avata enemmän. En tee sitä nyt.

 

Katkelma päiväkirjastani vuosien takaa….

 

Parisuhde päättyi. Se ei tahdo minua enää. Minut on hylätty. Menetän kontrollin tekemiseeni. En ole kännissä. Olen täysin tietoinen itsestäni ja siitä mitä olen tekemässä.

Blackout. Täydellinen negatiivinen hurmostila. Kontrollin menetys. Joku toinen alkoi käsikirjoittamaan toimintaani. Se ei ollut viisikymppinen Janne Markus Olavi Peräsalmi. Päällimmäisenä tunteena oli viha. Vielä hetki sitten se oli rakkaus. Aseeni oli älypuhelin ja luodit olivat WA-viestejä. Ja niitähän lähti. Viestejä yhdisti totaalinen tyylittömyys. Seurasin toimintaani ulkopuolelta ja pyörittelin päätäni – mitä vittua sinä touhuat! Ja jatkoin vain. Tunne vei järkeä 100 – 0. Tunne kaappasikin ohjat. Järki-minä yritti tulla väliin, mutta turhaan, aivan turhaan.

 

Kohtaan työssäni usein ihmisiä, jotka ovat tunteen vallassa. Tunneskaala menee laidasta laitaan. Järkyttyneitä, pöyristyneitä, liikuttuneita, surullisia, iloisia, katkeria, pettyneitä, onnellisia. Lapsia, nuoria, aikuisia. Kun negatiivinen tunne lähtee viemään, järki ei ole enää edes sumeana mukana käyttäytymisessä. Tunteen vallassa oleva ihminen ei harrasta harkitsemista. Ihmistä on loukattu. Hän on kokenut järkyttävää epäoikeudenmukaisuutta joko itseään tai lastaan kohtaan.

 

Erokriisien keskellä oleminen on mukava lisämauste työhöni. Kuuntelen vuorotellen kummankin ex-puolison ehdottomia totuuksia, jotka ovat täydellisen ristiriidassa keskenään. Valehteleeko vain toinen vai kumpikin?

 

Olen töissä maadoittaja. Yritän saada luonani olevan ihmisen tunnemyrskyn laantumaan. Olen sen ymmärtänyt. Olen rauhallinen. Pakotan itseni olemaan rauhallinen. Toisten ihmisten tunne-energia puretaan turvallisesti maahan ilman että se räjähtää. Ja työpäivä voi jatkua.  

 

”Rauhoitu!” toimii todella harvoin. Oli aika, jolloin luulin huudon olevan auktoriteettiasemaa vankistava toimintamalli. Kun huudan oikein lujaa, olen vakuuttava ja saan sen mitä haluan. Työrauhan luokkaan ja tappelun loppumaan. Taistelutilassa olevan oppilas rauhoittuu. Hysteerinen äiti rauhoittuu. Se on yhdeksänkymmentäprosenttisesti täyttä paskaa. Tunnemyrskyä ei taltuteta huutamalla tai melskaamalla.

 

Minun työni on pysyä rauhallisena.

 

Jäätävän rauhallisena pysyminen konfliktitilanteissa on äärimmäisen kuluttavaa. Ja se on työni kovinta ydintä. Silloin olen hyvä. Mutta minä en voi lakaista kaikkea kokemaani piiloon itseltäni ja mennä kohti seuraavaa. Maadoittaminen on rankkaa puuhaa. Mieleni ja kroppani vaati palautumista.

 

En ole koskaan rakastanut seiniä. Ihmisiä kyllä. Ja harrastuksia. Ja kissoja. Lapsena muutimme tiuhaan tahtiin, liekö ”seinät ovat vain seiniä” ajatteluni peruja sieltä. Kuningasvuoressa olen asunut kohta seitsemän vuotta. Se on minulle pitkä aika. Mitä yritän kertoa?

Maanantaina julkistettiin virkamiesten huolella valmistelema Hyvinkään palveluverkkosuunnitelma. Lapset vähenevät. Tarvitaan toimia. Vaihtoehtoja on kuusi. Kolmessa niistä lanataan v. 1972 valmistunut perinteikäs Vehkojan koulu. Lanaamisen mukana häviäisivät saakelin pitkät Vehkojan koulun käytävät, joita olisin lanaamisvuonna töpötellyt 35 vuotta. Mikäli en ennen vuotta 2031 kuole, ajaudu sairauseläkkeelle tai kouluttaudu unelma-ammattiini, kohtaan muutoksen. Unelma-ammattini on eläintenhoitaja. Velekamersu pitäisi kuitenkin maksaa ennen sitä kokonaan pois. Myös se helvetin suuri viimeinen erä.

Oliko esityksen julkistaminen minulle shokki? Ei. Minä en voi olla mitään muuta kuin kiitollinen työstä, jota olen saanut koulussamme tehdä. Vehkojasta on muodostunut minulle tärkeä. Muutos toisi mukanaan muutoksia minun elämääni. Irtisanottaisiinko minut samalla kun legendaarinen, pahamaineinen, mediaseksikäs, eikä ketään kylmäksi jättävä suosikkikouluni Vehkoja laitetaan paskaksi? En minä tiedä. Ei kai sitä kukaan tiedä.

Mutta.

Sirkus on vasta alkamassa. Esirippu on juuri ja juuri nostettu. Kyläkouluja puolustavat aktiivit hiovat sloganeitaan ja strategioitaan kyläilloissa. He ovat valmiita taisteluun! Vehkoja tuskin kirvoittaa asukkaissaan samanlaista hurmosmielialaa. Luulen että Vehkojan asukkaat keskittyvät tyystin muihin asioihin.

Päädyinpä eilen koulumme hautajaistunnelmissa muistelemaan 90-lukua.  

”Raskas työ vaatii raskaat huvit.” Näin ohjeistivat kouluni opettajat minua 90-luvulla. Joukossa oli sodan nähneitä opettajia. Ja suuria ikäluokkia. 50-Luvulla syntyneet olivat vähän yli nelikymppisiä. Minä olin nuori ja totta kai arvostin kokeneita vanhan liiton miehiä ja naisia. Se ei ollut hipsuttelun aikaa. Metoo oli kaukana edessä. Se oli karskin ja lakonisen huumorin sekä aamuyöhön jatkuneiden bileiden aikaa. Minä oppimassa kokeneemmilta. Ei silloin puhuttu häirinnästä. Jos joku lähestyi vastakkaista sukupuolta bileissä, kuitattiin se vähällä. Tuskin sitä edes noteerattiin. Maanantaina jatkettiin raskaan työn tekemistä. ”Raskas työ ja raskaat huvit.” Myönnän viihtyneeni tuossa maailmassa. Paskantärkeys loisti poissaolollaan. Aidot ihmiset hoitivat leiviskänsä ja tukivat toisiaan. Opin niin paljon niiltä ihmisiltä. Moni on jo haudassa.   

 

Jätetyksi tuleminen, oman lapseni väärä peluuttaminen, kokemus siitä, että huonompi kuin minä valittiin. Valintaprosessiin liittyi jotain mikä ei ole läpinäkyvää. Kateus, katkeruus ja mustasukkaisuus iskevät suojamuurin läpi. Puolikuoliaaksi koulukiusattu ihminen on saanut tarpeekseen. Alkaa primitiivinen toiminta.

 

Olen ollut aina hyvä kontrolloimaan itseäni ja reaktioitani. Toki suustani pääsee välillä sammakoita, mutta ei ne ole ylikorostuneen tunneryöpyn aikaansaannoksia. Puoliksi harkittuja verbaalisia heittoja. Ylilyöntejäkin. Kimpaannun myös helposti tilanteissa, joista en koe selviäväni. Toimimaton tekniikka. Jumittunut auton latausjohto. Huudan perkeleitä ja mekastan, mutta itselleni ja eteeni langenneelle ongelmalle. En kenellekään toiselle ihmiselle.

 

Elin pitkään elämääni toisten toiveiden kautta, osin ajopuuna. Olen kertonut ihmisille asioita, joita he tahtoivat kuulla. Samalla olen tilannut itselleni hitaasti mutta varmasti, liudan psyykkisiä ongelmia. En ala niitä tässä toistelemaan. Terve itsekkyys puuttui. Hyväksyvä katse ja minuun tyytyväinen ihminen olivat tärkeintä. Elin niistä. Ne olivat hetkellisiä pikavoittoja. Se sama ihminen saattoi pettyä minuun seuraavassa hetkessä. Ei hyväksynnän sairas tavoittelu ole oikeanlaista elämää.

 

Olin päivällä rehtori. Tunnekuohujen vastaanottaja. Tunnesäiliö. Konfliktien purkaja. Rauhoittaja. Näin kateutta, loukkaantumisia ja vallankäyttöä. Olin hiljakseen. Minä, biologi, ylimpänä tuomarina. Älä provosoidu, älä hermostu, maadoita. Pysy aina faktoissa. Palaa debatissa uudestaan ja uudestaan faktoihin; mitä todellisuudessa on tapahtunut. Olen aikuinen myös aikuisille. Nielen kymmeniä kertoja päivässä omat reaktioni. Minä en saa loukkaantua, enkä saisi edes näyttää pettymystäni. Moinen käytös vie energiaa. Ympärilläni on itserakentamani turvaverkko, johon nojaan. Illalla olen väsynyt ja turvaverkko on poissa. Tunteet tulevat. Kun lähettelin ex-rakkailleni viestejä, oli järjen turvaverkko kytkeytynyt pois päältä. Taannuin idiootiksi. Morkkis oli suuri.

 

Sivistyneisyys ei poista primitiivisyyttä. Se voi siirtää sen piiloon. Vaan siellä se odottelee sopivaa hetkeä. Oli ihmisen titteli tai koulutusaste mikä tahansa, löytyy se musta piste. Tilanne, joka laittaa järjellisyyden verhot kiinni. Esiin astuu alkukantainen ihminen. Yliopistokoulutus ei auta. Nyt mennään!

 

Minun eskapistinen toimintani iltaisin oli velkaa päivistä, joissa nielin kiukkuni ja keskityin maadoittamiseen. Ettei kriisi nousisi lööppitasolle. Oliko järkevänä pysymisen hinta liian korkea, jos maksoin sen yksityiselämäni lukuisilla tappioilla? Huomaan nykyisin todella kuormittavan överityöpäivän aikana ajattelevani – onneksi kotona on vain Väinö ja Vilho. En jaksaisi ihmisiä.

 

Olen ymmärtänyt, että järki ei häviä, mutta se väsyy. Järkeni uupuu ja tunteet näkyvät, kun olen yksin. Itkeskelen ja kaipailen. Tunne ei tule vihana, ei raivona vaan ikävänä. Katson eläinten turvakoti saparomäen onnellisia sikoja ja liikutun jumalauta niistäkin. Liikutukseni ja herkkyyteni ei tosin loukkaa ketään.

 

Parisuhteiden jälkimainingeissa vihan viedessä, loukkasin joskus rakastamiani todella pahasti. Onneksi vain sanoilla. Miksi onneksi? En tiedä. Osaan loukata todella pahasti juuri sanoilla. Säikähdin sitä voimakasta vihaa, jota koin. Olenko minäkin vain mustasukkainen narsisti-idiootti? No se Samuli Putro kertoi minulle tämänkin. Kun rakkaus jättää, on vihan tunteet täysin luonnollisia. Pikemminkin olisi kummallista, jos ne tunteet jäisivät tulematta. Rakkaudessa on niin valtavat voimat, ettei järkeilystä tule mitään, kun aalto jyrää. Hyvässä ja pahassa. Olen sittenkin kai normaali.

 

Niin ne minua neuvoivat. Vehkojan suuret persoonat. Jokke, Kaisu, Eila ja monet muut. Silloin suurille persoonallisuuksille oli tilaa. Nykyisin ne vaiennetaan.

Raskas työ vaatii raskaat huvit. Olenhan minä sitä neuvoa noudattanut. Ei se aukottoman hyvä neuvo ole. Raskas huvi täytyy määritellä uudelleen. Niin että se kestää tarkastelun tässä ajassa. 

 

Tänään on poikani Akselin 23-vuotis syntymäpäivä. Olen saanut heidät yökylään. Reetta on täällä myös. Hänen tyttöystävänsä. Aistin heidän onnensa ja ostin lahjaksi porakoneen. Romanttista? Reetta sanoi; no tämä auttaa omakotitalon rakentamisessa.

Kirjoitin Akselille erään Vehkojan oppilaan tekemään kauniiseen synttärikorttiin (kesken reksikokouksen);

 

Elämässä on vaiheita. Peräsalmen miehet menevät välillä ”ojien kautta”. Mutta yksi asia meitä yhdistää. Me nousemme aina. Laav juu.

 

Rentouttavaa talvilomaa ystävät!