Mun iskä – Mies joka ei osannut lakata uhraamasta
Isäni tarina on kertomus ajasta, taakoista ja siitä mihin muistisairaus meidät vie. Se on haikea, mutta opettavainen matka miehen elämään, joka eli aikansa uhrauksia tehden ja kamppailee nyt menettäessään itseään pala palalta.
Taakan alla – 47-vuotiaan eläkeläisen kohtalo
Isäni jäi eläkkeelle 47-vuotiaana. Tuolloin se ei ollut tunnustus kovasta työstä, vaan pikemminkin leima. "Kuka sen taakan sälytti?" kysyin usein itseltäni. Yhteiskunta ja lama? Ehkä. Nyt taakka on toisenlainen. Muistisairaus etenee hiljalleen, varjostaen miehen elämää, joka oli kerran elämän sankari.
Vaimon varjo – Taistelua kahden puolesta
Mutta taudista kärsivän rinnalla on aina toinen sankari – puoliso. Se, jolle tämä kaikki on osin helvettiä. Istumme "velekamersuun". "Minne mennään?" kysyin. "Kaijan luo," hän vastasi. Kaija istuu hänen vieressään.
Kaija, hänen vaimonsa, on se, joka kantaa suurimman taakan, etsii tilanteen niin vaatiessa sitä oikeaa vaimoa tai huolehtii muuten, kun muisti tekee tepposiaan. Maailman paras maa ei muistisairaiden omaisia juurikaan jeesaa. Tapella saa, blanketteja saa täytellä ja takaisin soittoa odotella. Yksin olet.
Haikeaa huumoria – Rakkauden rajoilla
Vaikka tilanne on haikea, emme ole menettäneet huumoriamme. Se hipoo usein hyvän maun rajoja, mutta isä nauraa usein mukana. Nämä hetket ovat kallisarvoisia, sillä tauti etenee. Olen menettämässä isääni, pala palalta. Jokainen nauru, jokainen jaettu hetki on muisto, joka on hetken päästä vain minun.
Muuten - ennen sai laskea kaikesta huumoria, nykyisin ei juuri mistään. Perseestä.
"Muistisairaus koskettaa melkein jokaista meistä. Tunnemme muistisairaan, ja puolisolle tämä kaikki on helvettiä. Tämän oivalluksen haluan jakaa."
Isä
Isä syntyi vaatimattomiin oloihin maaseutupaikkakunnalle. Isäni isä, ukkini, puhui tuskin koskaan ja meni hautaan muistojensa ja ajatustensa kanssa. Tappeli kuusi vuotta rintamalla. Äiti, mummoni, oli suulas ja sosiaalinen. Hän puhui ja kasvatti isääni ja hänen veljeään. Kun pojat jäivät kiinni tupakoinnista, hoiti äiti ripityksen ja isälle delegoitiin ruumiillinen kuritus. Se tapahtui kliinisesti saunassa. Väkivallantekoväline oli metsästä noudettu koivun oksa. Koivuniemen herra. Oksan nouti törttöilijä itse. Tuntemukset takapuolessa hillitsivät typeryyksien tekoa aikansa, kun taas oli aika hairahtua kaidalta polulta. Ja sama toistui.
Jos motivaatio muuttaa omaa käyttäytymistä ei synny ihmisessä itsessään, on ulkoa tulevat käskyt, kehotukset, vaatimukset tai moraaliin vetoaminen turhaa. Käyttäytyminen voi muuttua palkkion toivossa tai väkivallan pelossa. Ne ovat tehokkaita, mutta kyseenalaisia kiihottimia ja moraalin muokkaajia, mutta toimii aikansa. Sitä tuskin kukaan kiistää. Myös esikuvilla on vaikutusta valintoihin elämässämme. Minä en teininä ryypiskellyt, koska ihminen, jota arvostin, oli päihdekielteinen. Ajatella. Niinkin yksinkertaista se voi olla.
Lasten kasvatuksessa on uhkailulla, lahjonnalla ja kiristyksellä ollut aina sijansa ja isänikin vanhemmat pyrkivät kasvatusmetodeillaan ohjaamaan lapsiaan kohti hyvää elämää. Hyvä elämä määritellään uudelleen ja uudelleen ajan hengen mukaan. Niin on aina ollut. Vaikka isäni jäi kiinni tupakoinnista, käsittääkseni useamman kerran, oli seuraus aina sama. Ei isä tupakanpolttoa lopettanut vanhempien käskystä. Se loppui kuusikymppisenä, kun hän itse niin päätti.
Ihmisen tunteiden ohjailema mielen voima on suuri ja se näkyy hyvässä ja pahassa. Mielen voima johtaa tekoihin. Isäni päätös tupakoinnin lopettamisesta oli hänen päätöksensä, ei hänen lastensa tai vanhempiensa. En tiedä, oliko perusteet terveydellisiä vai taloudellisia, mutta mieli oli siihen kypsä. Mielen voima johti päätökseen ja siinä hän pysyi. Jouluksi olen tavannut ostaa iskälle sikarirasian. Jäi tänä vuonna muuten väliin.
Isäni peri kasvatuksessa arvostettavat ominaisuudet: armottoman kovan työmoraalin ja periksiantamattomuuden. Itseä ei ole tultu säästelemään. Tämä periksiantamattomuus olikin sitten liian ehdoton. Ainoastaan vakava sairastuminen pakotti antamaan periksi.
Isäni vanhempien ei tarvitse hävetä lapsensa elämäntaivalta. Hän suoritti merkantin tutkinnon, pääsi rautakauppaan töihin ja yleni nopeasti paikallisjohtajaksi. 60-Luvulla se oli kova juttu. Ystäviä on riittänyt. Äitini lopetti koulun, koska hän rakastui Peräsalmeen. Sellaista se on kun Peräsalmeen rakastuu. Polvet notkuu ja koulut loppuu.
Koko työuransa ajan isäni unelmoi ja suunnitteli oman yrityksen perustamista. Rikastuminen oli yksi hänen unelmistaan. Ei kovinkaan tavatonta. Yrityksen perustaminen ja rikastuminen jäivät seuraavaan elämään. Hän jäi psyykkisten syiden vuoksi sairauseläkkeelle 47-vuotiaana.
Jouduin 19-vuotiaana ottamaan vastuuta isästäni, koska häneltä oli bensa päässyt tyystin loppumaan. Hän oli hetken ihmisraunio. Iskä nousi nyrkkejä taskussaan puristellen takaisin hoitamaan vastuullista työtä. Siitä ei rahapalkkaa maksettu. Palkka oli rakkaus ja työnä ukkina oleminen lastenlapsille - Akselille, Luukkaalle, Vilmalle, Lotalle ja Alisalle. Viisikko fanittaa ukkia. Voiko tämän kauniimpaa saagaa olla. Viisikko saa lopun elämäänsä voimaa ukista. Ukin pyyteetön rakkaus ja halu auttaa kantaa. Tunteja tai vuorokausia ei ole laskettu.
Viisikolla on fani. Ukki. Ja ukilla on fani. Viisikko.
Iskä katoaa vähitellen. Imen kaiken normaaliuden. Katseet ja sutkautukset. Iskä ei ole kohtauksissaan aggressiivinen, mutta kovin harhainen hän on.
Jokainen hetki hänen kanssaan on arvokas.