Kroonikolla se on jatkuvaa. Ei saa uinahtaa, eikä luulla että kaikki menee omalla painollaan. Että olisi jotenkin lopullisesti löytänyt tyyneyden ja mielenrauhan. Että mieli olisi lopullisesti terve. Täytyy olla varpaillaan ja kytätä itseänsä. Miksi en lähde mielelläni Tahkon matsiin? Miksi en jaksaisi tavata ystäviä? Miksi ärsyynnyn helposti? Miksi salille on pakko lähteä? Miksi kalja kiehtoo?

 

Mielen matalapaine ei ole aina seurausta jostakin kohtuuttomasta tai itselle riittävän painavasta elämän kuormasta. Mieli apeutuu minulla myös ilman sen kummempaa konkreettista syytä. Sepä siitä vittumaista tekeekin. Siis oikullisen mielen kanssa elämisestä. Se on ennakoimatonta. Huomista on vaikea ennustaa. 

 

Läheisilläni on ollut vaikeaa. Mietin sitä paljon. Parisuhteeni ei ole voinut hyvin. Mietin sitä paljon. Töissä on mukavaa, mutta ajan henki sotii arvojani ja oppejani vastaan. Energiaa hukkaantuu, kun opettelen elämään itselleni lähtökohtaisesti vieraassa maailmassa. Paradoksien maailmassa. Ääripäiden maailmassa, jossa harvat saavat jotenkin jyrättyä ajatuksensa läpi.