Joku sammutti valot. Pääsi yllättämään. Valo oli poissa päivän, sitten toisen. Sitten mentiin jo kolmatta viikkoa. Ilman lääkäreiden viisauksia alkoivat diagnoosit hiipimään alitajuntaan ja sitten tuijotin itseäni peilistä.

"Ei kai taas." Oli kuormaa, myönnän, mutta nyt täytyy palata nopeasti perusasioihin. Hoitamaan hyvin elämän perustehtävää. Kyllästymiseen saakka olen töissä jankuttanut perustehtävän hyvän hoitamisen riittävän pitkälle. Uskon, että hokema pitää paikkansa. Johtaminen on valintoja. Kaikki eivät "viisautta" jaksa. Elämä on valintoja.

Kroonikolla se on jatkuvaa. Ei saa uinahtaa, eikä luulla että kaikki menee omalla painollaan. Että olisi jotenkin lopullisesti löytänyt tyyneyden ja mielenrauhan. Että mieli olisi lopullisesti terve. Että murheelliset ajatukset eivät enää jäisi kylään pidemmäksi aikaa. Tumma jakso kestää tovin, ei enää viikkoja tai kuukausia. Luulin.

Täytyy olla varpaillaan ja kytätä itseänsä. Teen havaintoja. Miksi en lähde mielelläni Tahkon matsiin? Miksi en jaksaisi tavata ystäviä? Miksi ärsyynnyn helposti? Miksi salille on pakko lähteä? Miksi kalja kiehtoo? Miksi mikään ei huvita? Miksi perun menoni Ultra Bran keikalle, jota odotin vuoden? Miksi olen kyynisnegatiiviskeptikko siellä ja täällä?

Mielen matalapaine ei minulla ole aina seurausta jostakin kohtuuttomasta, tai itselle hallitsemattoman painavasta elämän kuormasta. Kun olen vireessä, kestän mitä vaan. Syöksyn päivän haasteisiin täynnä tarmoa. Vakuutun, että vire kestää. Olen lopullinen voittaja. Masennus ei minua enää nujerra. Ja sitten.

Valot sammuvat, ollaan nollapisteessä. Mieli apeutuu ja apeus kestää ja kestää. Möykky ilmestyy hengitysteihin ja öiset trippini sängyn, sohvan, jääkaapin ja vessan välillä yleistyvät - ilman sen kummempaa konkreettista syytä. Ei vuodenaikasidonnaisuutta. Poisluettuna toukokuu. Ei logiikkaa. Ei signaaleja, jotka auttaisivat minua heräämään ajoissa. Rutiinit alkavat tympimään ja oma henkinen paikallaan junnaaminen vituttaa. Miksi sain tällaisen pään? Onko se Peräsalmien perisynti? Antaako äidin Pitkäsen sukuhaaran geenit lisää mausteita oikulliseen mieleen? 

Masentuminen on ennakoimatonta. Huomisesta ei voi tietää.

Joo minulle sanottiin "olen huolissani sinusta". Jouduin pysähtymään. Todellakin. En voi väittää nauttineeni elämästä viime aikoina. Olen ajatellut, että ehkä nyt ei ole sen aika. Ehkä nyt pitää vaan puurtaa ja pyrkiä olemaan iloinen siitä, että selviää seuraavaan päivään ja pystyy auttamaan läheisiään. Minä voin hyvin olla nyt muutaman viikon elämästä nauttimaton päivästä toiseen selviäjä, jos samalla pystyn auttamaan minulle tärkeitä ihmisiä.

Läheisilläni on ollut siis vaikeaa. Mietin sitä paljon. Parisuhteeni ei ole voinut hyvin. Mietin sitäkin paljon. Töissä on mukavaa, mutta ajan henki sotii arvojani ja oppejani vastaan. Energiaa hukkaantuu, kun opettelen elämään itselleni lähtökohtaisesti vieraassa maailmassa.

 

Kakskytkakskytluvulla, jolloin maalaisjärjenkäytöstä kirjoitetaan wikipediaan, ikäänkuin se olisi mennyttä aikaa. Ja siihen koko työurani on pitkälti perustunut. Pragmaattisuuteen. Järkevään priorisointiin; hoidetaan aina sen ihmisen asiat jolla on paha olla. Kaikki muu saa odottaa.

 

Elän paradoksien maailmassa. Ääripäiden maailmassa, jossa harvat saavat jotenkin ihmeellisesti jyrättyä ajatuksensa läpi. Individualistisessa maailmassa, jossa yksilö on kaikki, mutta ei sitten kuitenkaan yhtään mitään. Riippuu täysin näkökulmasta ja maailmasta, jossa sattuu elämään. Turvallisessa ja maailman onnellisimmassa maassa, voi yksilö halutessaan viivästyttää järkeviä hankkeita jopa vuosikymmeniä vain siksi, että haluaa olla hankala. Ja sitten toisaalla ihmishenki ei ole minkään arvoinen. Väitellään onko Gazassa nälänhätä vai eikö ole. Voi vittu. Ahdistaa eksistentiaalisesti. Ne terveet ja raikkaat ihmiset kiteyttävät tämän kaiken ihanan yksinkertaisesti; "Ei kannata murehtia asioista, joille ei voi tehdä mitään."  Aika pitkälle olen päässyt. Maaliin en pääse koskaan.

Tänään maanantaina 18.8. oli jotenkin poikkeuksellisen huono päivä. Ymmärrän, jos auto tehdään maanantaina tulee siitä maanantaikappale. Ymmärrän sen oikein hyvin. Minä taistelin päivän läpi. Oli taas kaikkea - aina on kaikkea. Täytin paikkani, mutta en ollut Mikko Mallikas. Olin Janne puolikas. Se riitti tänään.

Olen "haaveillut" kirjoittavani tekstin parisuhteesta, parisuhteista, avioliitoista, ihmisten kiintymisistä toisiinsa ja kaikesta mitä siihen liittyy. Toisin avoimesti esiin omia kokemuksiani. Mitä parisuhteet ovat minulle merkinneet ja miksi ne aikaa myöten muodostuvat haastaviksi. Vertaistukea on varmasti paljon.

"Juon kahvia maanantaiaamuna. Olen lähdössä töihin. Lauantaina oli Katri Helenan jäähyväiskonsertti. En ollut paikalla. Äiti ja sisko oli. Luen keikka-arvostelua Hesarista. Menee tunteisiin, koska olen herkkä. Minulle on kerrottu 187 kertaa olevani herkkä. Alan uskoa. Olen siis herkkä. Vahvuus ja heikkous. Kuuntelin Katrin kappaleita viikonloppuna. Menivät tunteisiin. Koska olen herkkä. Olen ollut herkkä ystäville, sukulaisille, tuttaville, työkavereille, tyttöystäville, seurustelukumppaneille.

Mutta parisuhde ei jätä minua rauhaan, olen sitten alakuloinen tai yläkuloinen. Jokin pakottaa minua kirjoittamaan siitä. Itselleni ja kai muillekin. Parisuhteesta. Biologia, lisääntyminen, ihmisen ikävä toisen luo, yksinäisyyden pelko, rakastuminen, hurmaantuminen, ihastuminen. What ever. Joku voima saa meidät hakeutumaan toisen ihmisen lähelle. Joku menee saman ihmisen kanssa samaan petiin koko elämänsä, osa ei. Syynsä jokaisella. Ei ole helppoa ollut Katri Helenalla miestensä kanssa. Draamaa ja tragedioita. Ihmeellistä se on mullakin ollut. Naisteni kanssa. 

Johtopäätös kristallisoituu. Jos syyllistä etsitään - Janne löytää sen peilikuvastaan.

Alisa rakkaani tulee ylihuomenna. 18 kuukautta sitten häntä viimeksi halasin. Kohta halaan häntä taas.

Olen edelleen rakastunut. Muihinkin kuin lapsiini.