Näen Prisman kassojen edessä juopon. Hän on päättänyt juoda itsensä hengiltä. Luulen. Juhlat päättynevät halpaan ruumisarkkuun. Hautajaisissa ei ole arkun kantajia. Ottaa miehekkään hömpsyn suomiviinapullosta. Hymyilee, mutta hymy katoaa nopeasti. Ryypyn jälkeen orastava krapula on historiaa. Kyllähän se huvittaa. Ehkä seuraava huikka tuo seuraavan virnistyksen. Tarjoaa kamullekin. Järjestyksenvalvoja poistaa kuusikymppiset sedät pihalle. Mitä viinapullon omistajalle on tapahtunut? Millainen lapsuus hänellä oli? Kiusattiinko häntä? Puhuttiinko hänestä takanapäin pahaa? Oliko hän liian heikko tähän maailmaan? Saiko hän potkut YT-neuvotteluiden seurauksena? Lähtikö vaimo toisen matkaan? Menettikö hän lapsensa? Oliko hänellä lapsena jouluja? En ole Jeesus, mutta en ajattele, että viinapullo on minun veroeuroillani hankittu. Minulle hän ei ole sosiaalipummi. Ei, minua kiinnostaa ihmisten kohtalot. Minua kiinnostaa hänen tarinansa. Ei syrjäytymisen hintalappu.

En arvota ihmisiä saavutusten tai titteleiden kautta. Se nyt vaan perkele on niin. Jokainen on minulle yhtä arvokas. Kaupunginjohtaja ja Prisman juoppo. Samat pinnat ihmisyydestä.

 

Ei ole vielä joulu. Mutta ihan kohta se on. Mulla on valtavasti hyviä joulumuistoja. Olen jouluhullu. Siksi tämä jo nyt.

Se oli 90-luvun puoliväliä. Pakkasjoulu. Asuimme Varkaudessa ihan pääkirkon vieressä. Pääkirkko on vaikuttava näky ja pääosassa on pohjoismaiden suurin alttaritaulu. Kirkkoherrana oli tuolloin Jeesuksen näköinen mies. Hänestä puhuttiin kaikenlaista. Se kävi pubissa kaljalla syntisten kanssa. Tietäjät tietää, vaikken pidä tuostakaan sanonnasta. Se oli yömessu ja  äitini, siskoni ja hänen miehensä saivat houkuteltua minut mukaan. Yllämme tähtitaivas, kun kirkkoon käveltiin. Yleensä minä en kirkkoon lähtenyt.

Iso kirkko täyttyi äärimmilleen ja osa seisoi kirkon takaosassa. Taisi olla niin, ettei kaikki mahtuneet sisään. Jeesuksen näköinen kappalainen kävi tekemässä ne jutut alttarilla, mitä papit tapaavat tehdä. Ei se mitään puhunut. Jotakin ihmeellistä oli ilmassa. Taidettiin laulaa jouluyö, juhlayö. Jeesuksen näköinen pappi nousi saarnastuoliin – saarna oli vissiin tulossa, ajattelin. ”Paradoksien paradoksi.” Niin se sanoi. Kirkkokansa oli täysin hiljaa. Neulaa ei lattialle tippunut, mutta jos olisi näin käynyt, se olisi kuulunut. Sitten se Jeesuksen näköinen pappi käveli alas saarnastuolista ja poistui. Olin myyty. Olin parikymppinen enkä tiennyt oliko tämä nyt ensimmäinen kolkutus. Helvetti, miten vaikuttavaa. Siitä lähtien olen hiljaa joulun saapuessa miettinyt, mitä Jeesuksen näköinen pappi tarkoitti?

Pitkään mietin, että se oli tyylikästä vittuilua seurakuntalaisille. Meille syntisille, jotka keräämme kermavaahdon kakun päältä. Hän saarnaa syyskuussa muutamalle kymmenelle hartaalle, kun me syntiset podemme krapulaamme. Kun tulee joulu ja kaipaamme parin terästetyn glögin jälkeen tunnelmaa itsekkääseen jouluumme, kirkkokin kelpaa. Häpesin pinnallisuuttani, mutta pidin häntä sillä hetkellä rohkeana esikuvanani. Jouluyö alkoi huipentua.

Vai oliko Jeesuksen näköinen pastori sittenkin tyytyväinen seurakuntalaisiinsa?  Tarkoittiko hän kuitenkin kahdella sanallaan sitä, että riittää yksi yö vuodessa muistuttamaan meitä siitä, mitä emme osaa tai jaksa arjessa sanoittaa?

Oli jouluyön messussa toinenkin huippuhetki ja se seuraa minua yhä. Tuttavani ja silloin vielä tuleva kansanedustaja Kari Kärkkäinen soitti trumpetilla yläparvelta ”oi jouluyö”. Siitä lähtien se on kuulunut suosikkeihini. Jeesuksen näköinen pappi kätteli meidät kirkon ovella.

Tulkoon joulu kaikille!