Mahtavaa!

Mä oon niin innoissani. Olen kolme päivää saanut haastatella kuudesluokkalaisia urheiluluokalle pyrkijöitä liikunnanopen ja apulaisrehtorin kanssa. Niin erilaisia ja niin mainioita tyyppejä ihan jokainen hakija. Lapsia. Nuoria. Oppilaita. Osa jäätyy, mutta vartin jutustelun jälkeen persoona ja temperamentti pääsevät esiin. Se on niin upea hetki. Hymy ja vapautuminen. Iloinen hakija poistuu ja kaikilla meillä on hyvä mieli. Ovat niin aitoja.

Sanon usein haastattelun lopuksi; Jatka näin myös tulevaisuuden haastatteluissa. Olit luonteva ja rento. Ja kun kättelet, purista lujasti ja katso silmiin.

Urheiluluokalle pyrkiminen opettaa enemmän elämää varten kuin sinne pääseminen. ”Viisauteni” kaikuu kuuroille korville. 12-vuotias käy onnistuneesti läpi monivaiheisen hakuprosessin, pitää kiinni määräajoista, saapuu jännittäen haastatteluun ja voittaa itsensä. Minusta se on kaunista. Kilpailu luokalle pääsyyn on kova. Ehkä läpipääsy on tärkeämpää vanhemmille kuin muksuille. Voi kunpa säilyttäisimme kuudesluokkalaisen aitona olemisen taidon, emmekä tässä suhteessa aikuistuisi.

Ex-urheiluluokkalaisemme Henrik Ahoniemi voitti tänään Tampereella hiihdon SM-kultaa. Wau. Onnea!

Ex-urheiluluokkalaisemme Anni Hjerpe valittiin tällä viikolla ensimmäisenä suomalaisena arvostettuun nuorten esteratsastajien Young Riders Academyyn. Waude! Onnea!

 

Iskä pakenee luotamme vähitellen. Tuntuu että alkaa olla kiire. Kiire kysyä kysymykset, jotka ovat jääneet kysymättä. Olimme eilen Rossossa juhlimassa virallista iskän ja äidin 60-vuotishääpäivää. Iskä näytti taas niin nuorelta. Muistin jotain. Se oli 80-luvun alkua. Iskällä oli aina elokuussa kesäloma. Kolme viikkoa. Se teki rästiin jääneitä rintamiestalomme kotihommia. En muista, että hän olisi koskaan ”lomaillut”.

Ostin urheiluliike Kutvoselta jousipyssyn ja siihen teräviä metallikärkiksiä nuolia. Olin minä kai siihen luvan saanut. Se oli tehokas ase. Nuolet lähtivät todella lujaa. Ei sellaisia enää pikkupojille myydä. Tykkäsin ampua nuolen korkealle taivaalle ja seurata kun se jämähti voimalla nurmikolle. Olisi jäänyt pystyyn, vaikka maa olisi ollut roudassa. Lomalla oleva rautakauppias ajoi nurtsia ilman paitaa. Oli helvetin kuuma. Muistan iskän selässä olevat isot luomet. Ne olivat paikallaan silloin ja ovat siellä edelleen. Ruohonleikkuukoneen ääni oli helvetin kova. Ei siinä huutoa kuullut. Viritin pyssyni taas taivasta kohti ja nuoli sinkoutui kohti taivasta. Se putosi suoraan iskän luomilla varustettuun selkään. ”Varo!” Ei se kuullut. Siinä se jökötti pystyssä ja veri alkoi valua pitkin ruskettunutta selkää. Ei se tehnyt elettäkään. Jatkoi vaan ruohon leikkaamista. En ollut saanut koskaan selkäsaunaa. Enkä saanut silloinkaan. Seurasin draaman jatkoa betonirappusilta. Jonkun ajan kuluttua iskä tempaisi nuolen irti selästään ja taittoi sen kahtia. Siihen episodiin ei olla koskaan palattu.

Pitäisikö minun kysyä iskältä mitä silloin tapahtui?   

 

Urheiluluokan ympärillä on kaikenlaista kuohuntaa. Urheilu menee tunteisiin. ”Elämä on vain osa jääkiekkoa”; totesi oppilaani Miikka Jäske armon vuonna 1997. Olen saanut eniten negatiivista palautetta työssäni urheiluluokkatoiminnasta. Viisaat ovat haukkuneet systeemimme – alkeellinen ja epäammattimainen kyhäelmä. Valintojen pitäisi perustua fyysisiin testeihin. Siis miksi? Jos me emme halua valita luokalle kahtakymmentäneljää fyysisesti parasta hakijaa, miksi järjestäisimme testit? Haemme eri lajeista tulevaisuudessa potentiaalisia menestyjiä, sellaisia, joista huokuu innostus. Asenne, motivaatio, halu kehittyä, palo silmissä, lahjakkuus – jonka valmentaja parhaiten näkee. Ne ratkaisevat. Missään ikäluokassa ei fyysiset eroavaisuudet ole niin suuria kuin 12-vuotiailla. Laitetaan siis hakijat punnertamaan, viisiloikkaamaan, viivajuoksemaan ja voimistelemaan kilpaa?

 

Olen ”vakoillut” suurten kaupunkien urheiluluokkien toimivuutta. Yllätyksekseni olen kuullut, että urheilustatus on usein tyhjää horinaa koulun kotisivuilla. Luvattuja aamutreenejä ei ole, eikä liioin lisäliikuntatunteja. Viisaat ohjeistavat minua - ei teidän kaksi ekstra liikuntatuntia viikossa riitä mihinkään. Viisaat kertovat myös, että yläkoululaisen täytyy harrastaa useita lajeja, treenata monipuolisesti ja koulun pitäisi tarjota tuntitolkulla lisää liikuntaa. Monipuolisen treenaamisen allekirjoitan heti. Monen urheilulajin yhtäaikainen harrastaminen yläkouluiässä on helkkarin vaikeaa. Samaan aikaan pitäisi olla lätkä-, paini- ja futistreeneissä.  

 

Harrastusten lopettamismäärät kasiluokilla ovat suurempia kuin koskaan, rasitusmurtumia on kropassa siellä ja täällä, eikä urheiluseurat suvaitse poissaoloja treeneistä. Harrasta siis monia lajeja samaan aikaan! Monista itsesi.

 

Ja tämä meidän ”puuhastelu” ei riitä mihinkään, koska massa on liian pieni. Tarjoamme paikan yli seitsemällekymmenelle urheilijalle. Puuhastelua. Viisaiden mielestä aamutreenimahdollisuus pitäisi olla tarjolla kaikille urheilijoille kaikissa kouluissa. Hyvä että treenejä olisi myös iltapäivällä. En ymmärrä. Kaikki eivät jäsennä maailmaa urheilu edellä. On myös kieliä ja matematiikkaa. Ammatin urheilusta saa 1 / 1000. Unelmoikaa, mutta käykää koulut.

 

Kuraa saan valinnoista. Vanhemmat usein pettyvät lastensa puolesta, mikäli ovet eivät aukea. Kerron yhden tapauksen. Minulle soitettiin sairaalan leikkaussalista. Äiti oli todella pettynyt, koska hänen lapsensa ei tullut valituksi. Kiihdyksissä oleva äiti oli leikkaussalin hoitaja. ”Kirurgikin täällä ihmettelee, miksi tyttäreni ei päässyt urheiluluokalle. Vaadimme pikaisia toimenpiteitä tilanteen korjaamiseksi.” No jos kirurgitason ihminen suosittelee, otetaan tyttö lisäpaikalle. Minulla olisi kertoa useita yhtä mojovia tarinoita.

 

Myös kaverisuhteeni ovat kärsineet, koska vääryyttä on koettu. Vaikeita tilanteita.

 

Mutta. Nautin urheiluluokkatyöstä, koska lapset ja nuoret ovat ihquja. Aikuiset osaavat olla välillä tosi hönöjä. Ne rakastavat jännästi. Eivät kestä lapsen pettymystä tai sitä, että saman joukkueen Petteri valittiin. Tunne lähtee viemään. Aikuisilla on sitä elämän kuormaa, käsittelemättömiä lapsuuden traumoja ja naapurikateutta. Ehkä oma ura jäi puolitiehen ja lapsen kautta olisi saatavissa balsamia. Pettymys muuttuu helposti katkeruudeksi. Rannalle jäänyt kuudesluokkalainen pääsee yli muutamassa päivässä. Kuudesluokkalainen menee eteenpäin. Jos pettymys on mennyt aikuisen ihon alle sopivalla kierteellä, on vihanpito pysyvämpää sorttia.

 

Kirjaisinko kotisivuillemme, että ekstraliikuntatunteja onkin kuusi ja otamme ainoaksi kriteeriksi fyysiset testit? Muuttuuko kyhäelmämme näin ammattimaiseksi ja vakuuttavaksi urheiluluokkatoiminnaksi, joka jalostaa lapsista tulevaisuuden huippuja? Tosin on niitä huippuja jalostunut näinkin. Hienoa Saana Kujala! Tai ainakaan emme ole olleet este menestykselle. Kaikki lähtee lopulta nuoresta urheilijasta itsestään.

Kuulostanko katkeralta? Uhriudunko? Olenko oikeasti pettynyt aikuisiin?

No en mä ole katkera! Ja me aikuisetkin olemme syyttömiä siihen, millaiseksi tämä aika meidät jalostaa. Yleensä olemme ihan jeestyyppejä. Urheilulla on vaan valtava voima. Se voima tuntuu myös minussa. Itkut tuli taas eilen urheilugaalaa katsoessa. Hävetti. Kissat näki.